Kesken syntynyt

Herra, mulla on nyt niin paha olla, kun en osaa elää, en yhtään edes hyvä olla.
Miten itseeni luotan, kun pahaa oloa vain toisille tuotan.
En sitä itsekään enää voi kestää. Miten sen voi oikein estää?
Missä on syy, ja miksi sitä niin usein tapahtuu.

Ei astia syntynyt ehjänä, oli niin monta säröä jo heti valmiina.
Koko niin pieni, niin hauraskin oli. Ei paljoa tarvinnut, et’ heti hajonnut olisi.
Kovasti ei voinut siitä kiinni pitää, siirtää, kantaa tai edes syliin ottaa.
Lähes kämmenelle mahtui tuo hentoinen pieni, kuka edes uskalsi hoitaa sitä vielä.
Valmiilta näytti, vaikka ei sitä ollut. 
Miten maailmaan edes selvis’ – ja vielä eli.

Varovasti pistettiin elämisen ehdot, kaikki koneet, laitteet ja mittarit niin monet.
Yhtäkkiä oli niin yksin tuo pieni: missä on äidin turva, syli ja sen lämpö?
Pois oli nyt ympäriltä kaikki tutut äänet. Vain kylmää ja kovaa, ei mitään enää omaa.
Miten tuo lapsi voi sitä yhtään käsittää, mitä oikein tapahtuu, miksi yksin jää.
Tuli pelko ja hätääntyi aivan suunnattomasti: ei yhtään mitään, vain paljon tyhjää tilaa.

Laps´ odotti hetkiä, tunteja, päiviä. Ei äitiä tullut, ei mitään kuulunut.
Kun viikkoja vieri ja ne kuukausiksi muuttui, oli odotus jo pois, jotain tehtävä ois.
Niin pelokas oli olo: mitä nyt tehdä? Oli päästävä piiloon, pakoon, luoda muurit ja käpertyä sitten niiden rakoon.
Itselle ne tehtiin ja suojaksi laitettiin – ei keinoa muuta, kun oli niin paljon uutta. 

Muurit turvana oli pitkän aikaa, mutta mitä sitten tapahtuikaan.
Taas kerran tutusta paikasta pois otetiin ja sieltä uuteen toiseen vietiin, kotiin kannettiin.
Oli mukana kyllä sekä äiti että isä, mutta kaikki niin outoa, siks´ piiloon vielä jäätiin.

Niin elämä kulki. Muurin takana tottui olemaan, vaikka olikin jo koti, perhe ja vierellä elämää.
Ei osannut lapsi toisten seurassa viihtyä, oli kaikki niin vierasta, ei uskaltanut joukkoon hakeutua.
Siitä kyllä usein huomautettiin, ja lisää paineita vain kasattiin. Kun joku vielä torui tai ääntänsä korotti, tuli lapselle poru – niin kovasti säikähti. 

Arkana ja pelokkaana elämäänsä eli. Oli tottunut vain yksin niin olemaan, se oli paljon helpompaa.
Oli kyllä siskot rakkaat ja armaat, sekä iso että pieni – ja arvannet varmaan, et lapsonen hiljainen heidän keskellänsä niin näkymättömissä taas eli.
Ei kukaan huomannut, ei kehuja tullut. Mukana mentiin ja kaikkea tehtiin, joskus sitten huomattiin, kun tuli tehtyä jotain, josta kiitettiin.
Siitä se lähti, suoritusten tie. Ei huomannut heti, että sitä itse tahtomattaan teki. 

Ei iän myötä kadonnut hyljättynä olo, sitä mukanaan kantoi ja monesti se esteenäkin oli.
Vasta, kun Jeesus minua auttoi ja omakseen otti, sain taivalta alkaa myös itseä kohti. 
Pitkästi matkaa on Herran kanssa jo taitettu, mutta ei hetkessä minua muutettu tai paremmaksi laitettu.
Ei heti kerralla voinut muurejani purkaa – ei sitä ois kestänyt minun minäni arka.

Vuosia kului. Tuli hetki kallis, kun Vapahtaja päätti, nyt on aikasi valmis.
Herra lähetti ystäviä matkalle mukaan. He rukouksin kantoivat ja tukensa antoivat.
Alkoi muurien paloja sortua, pala palalta Herra kun niitä varovasti irrotteli. Samalla kuitenkin lastaan hoiteli.
Monta kipua ja itkua siitä kyllä koitui. Tunteet vyöryinä ryöppysi, mutta myös muuria sortui.
Ei itse voi oikein vielä käsittää sitä työn määrää, jota Herramme rakkaudessaan suorittaa.
Mitä enemmän paloja irtosi, sitä enemmän Herra sydäntäni valloitti.

Matkalla on saanut oppia monta asiaa, jotka olisi alusta asti jo pitänyt oivaltaa.
Minkälainen voikaan olla nyt tunteiden kirjo, josta tiennyt mä en, kun muurin takana piilottelin.
Ei muurit pois kokonaan vieläkään ole – työ jatkuu ja lisää paloja sortuu. 
Herra ensin tyhjää, ja sitten täyttää. Hän uutta muovaa, ja sitten voi käyttää. 
Näkyy säröjä astiassa kuitenkin vielä. Mutta Herralle kelpaan, ja saan olla siinä. 

Voiko iloa olla enää suurempaa, nyt kun muurien ulkopuolelle jo katsella saan. 
Sieltä elämää löytyy, josta tiennyt en. Olin piilossa liian kauan, vaik’ sitä ymmärtänyt en. 

Kokonaan ei täällä vielä valmiiksi tulla, mutta kerran perillä sitä saamme olla. 
Vain Herralle saamme nyt Kiitosta antaa, Hän Ristillä kuoli ja kotiin meidät kantaa. 
Kukaan ei kesken matkalle jää, jos vain Jeesuksen vereen turvataan – ja Hänen Armoonsa aina luotetaan.

Etsin ja löysin

Elämä ihan mallillaan, kaikki palat paikallaan, 
siltä ainakin tuntui, 
ei minulta mielestäni mitään puuttunut.
Oli aviomies hyvä sekä tytär ihana ja soma, 
työura nousussa ja uusi koti suunnitelmissa.
Jotain ehkä sittenkin kaipasin, 
kun kaikkea yritin ja etsiskelin.
Kovasti itseeni panostin, 
terveellistä touhuilin. 
Liikunta oli kovaa, ruokaa mittailin,
terveellisesti syötiin, 
ja hyvin voitiin.

Mutta ei sittenkään. 
Jokin sisimmässä silti kaihersi, 
jotain oleellista puutuikin. 
En vain ymmärtänyt, mitä se oli, 
mitä oikeastaan kaipasin.

Talo sitten valmistui, 
Kaikki hienosti paikoillaan, 
asuttu oli jo jonkin aikaa.
Ikkunasta ulos katselin, 
puut hiljaa tuulessa huojuivat. 
Oli kaunis kesäinen ilma ja kaikki niin rauhaisaa, 
ei mitään murhetta sen kummempaa.
Ja kuitenkin, mieleeni ajatus nousi: 
Tässäkö kaikki nyt olikin, tämäkö mun elämää? 
Mikä on sen tarkoitus? 
Eikö mitään muuta ole, mitään syvällisempää?
Vaikka kaikki oli hienoa ja uutta, 
tyhjältä vain sisimmässä tuntui, 
jotain vielä puuttui.

Jumalaan olin aina uskonut, 
Isä meidän -rukousta rukoillut. 
Jeesusta en kuitenkaan tuntenut.
Etsikkoaikani oli, jälkeenpäin sen ymmärsin. 
Raamattuakin silloin salaa lueskelin.

Missiotilaisuudet Vaasassa alkoivat, 
ja mieheni minutkin sinne houkutteli.
Ensimmäistä kerta elämässäni 
uskovia paljon ympärilläni. 
Lauluja laulettiin, 
kauniita ja sydämeen osuvia. 
Välillä vähän ihmettelin, 
en koskaan ollut kuullut ennemmin.
Kuinka olin niin pimennossa elänyt aiemmin.

Täällä on jotain ilmapiirissä uutta, 
ihmeellistä Rakkautta, 
sen heti tunnistin, kun sisälle tilaisuuteen astelin, 
ja ajattelin: 
Tätä minäkin haluaisin, 
niin tietenkin, 
täältäkö löydän sen, jota etsiskelin.

Toisena iltana oli pakko päästä uudestaan, 
ei mikään saanut sitä estää, ei tietenkään.
Vihollinen kyllä kovasti yritti, 
kapuloita rattaisiin viskeli. 
Tuli kova lumipyry, 
auto pihassa jumissa ja ilma ihan kauhea.
Siinä sitten oltiin, ei liikahtanut auto, 
ei apua lähelläkään. 
En päässyt lähtemään.
Aikani taistelin, 
kotiin päätin jäädä. 
Mutta rauhaa en saanut, 
en kyennyt paikoillani olemaan.
Jumalako sen vaikutti,
en ollut aloillani hetkeäkään. 

Lopulta pääsin sittenkin lähtemään. 
Viime tipassa menin, 
jäin istumaan käytävään.
Kaikki oli taas niin ihmeellistä ja ihanaa, 
tv -monitorista katselin ja kuuntelin puhujaa.
Hänen sanomansa kosketti, 
en moista ollut kuullut milloinkaan.
Sisin jo kovasti huusi: 
Tuota minäkin haluan, 
jotain, mitä hän nyt tarjoaa.

Kun kutsu eteen tuli ja pyydettiin lähtemään,
mietin, minäkin haluan mennä. 
Mutten päässyt tuolistani nousemaan. 
Kuin joku olisi kovasti kiinni pitänyt, 
lähes liimattuna jäin istumaan.
Kutsulaulu oli jo loppumassa, 
minä aivan hätääntymässä: 
Enkö tuonne nyt päässekään, 
tähänkö nyt vain jään?

Jumala kaiken tietää ja suunnittelee,
näkee ihmisen hädän ja halun, 
kun luokseen etsivä kaipailee.
Miten edes etsisimme Häntä, 
ellei Hän etsi ensin meitä. 
Herra auttoi, 
laittoi puhujan lopuksi sanomaan sanat kuin kultajyvät: 
Voitte myös paikallanne rukoilla, 
toistaa sanat muiden mukana.
Siinä oli minulle heitetty pelastusrengas, 
johon tarttua sain, 
ja helpotuksesta huokaisten 
selkänojaan taas nojasin vain.

Aloin heti muiden mukana mielessäni rukoilla, 
ehdin kolmasti toistella sanoja. 
Niin kovasti kaipasin, että Jeesus minuakin kuulisi.
Kuuleehan Herra kaikki pyyntömme, 
ja minullekin aivan heti vastasi.
Aamen, kun lopuksi sanottiin, 
oli tilanne niin uusi ja ihmeellinen.
Jeesus aivan kuin takanani olisi ollut, 
Rauhaansa päälleni vuodattanut.
Lämpö ja suuri hiljaisuus sisimpääni tuli, 
kun Hän Rauhansa laski sellaisen, 
jota käsittää en voinut, 
sitä vain vastaanotin ihmetellen.

Ympärillä kova hälinä ja melu, 
sitä kuullut en, 
Herran seurassa vain olin ja ajattelin:
Miten en ole ennen tajunnut? 
Miksi nyt vasta sain tietää, 
että Jeesus on meidät pelastanut, 
ja synnit kaikki jo sovittanut?
Ilo sydämeeni tuli sanoin kuvaamaton: 
Tätäkö se sittenkin on, 
Jeesushan Elää!
Hän onkin totta, 
astui juuri minunkin elämääni, 
tuli sydämeeni asumaan. 
En ole sitä epäillyt, 
en enää milloinkaan.

Kotiin kun lähdin, oli riemu niin suuri, 
ettei mitään määrää, 
ei oikein järjen häivää.
Niin ihmeellistä ja ihanaa kaikki. 
Mitä tästä seuraa, 
en miettinyt hetken vertaa.
Nyt tiesin, 
tätä olin etsinyt, 
kun omilla teoilla olin elämääni parannellut. 
Ei mikään kuitenkaan olisi riittänyt,
vasta elämä Jeesuksen kanssa saa aikaan sen.
Hän täyttää sisimpämme tyhjiön ja ymmärrämme: 
Hän kaiken tehnyt jo on.

Kiitos Herralle hänen rakkaudestaan. 
Minutkin halusi etsiä ja löytää, 
et´ kerran saisi kotiin kuljettaa, 
ja voisin jäädä sinne asumaan.
Ei elämässä parempaa tapahtua vois, 
kun synnit saa anteeksi ja puhdistuu.
Hänen Armossaan saa matkaa jatkaa, 
yhdessä Herran kanssa vaeltaa. 
Hän vierellä aina kulkee, 
ja tarvittaessa syliinsä sulkee.

Molemmat runot: Raija Köykkä