Eri tieteenaloilla tutkitaan niin kutsuttuja kognitiivisia vinoumia. Ne ovat erilaisia taipumuksia havainnoida asioita tavoilla, jotka johtavat virhearviointeihin – ja sen myötä usein myös virheelliseen ajatteluun tai toimintaan. Nämä taipumukset ovat perin inhimillisiä, ja jokainen meistä syyllistyy vähintäänkin osaan niistä elämänsä aikana. Osa kognitiivisista vinoumista saattaa myös vaikuttaa hyvinkin voimakkaasti esimerkiksi Raamatun tulkintaan, joten niistä on hyvä olla tietoinen.
Kognitiivisten vinouminen listalta puuttuu kuitenkin yksi merkittävä vinouma, nimittäin armovinouma. Se tarkoittaa sitä, että Jumalan armo ihmisiä ja etenkin Jeesuksen seuraajia kohtaan vääristää käsitystämme siitä, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla. Uusi testamentti toki tekee parhaansa muistuttaakseen meitä, mutta siitä huolimatta armo vääristää perspektiiviämme.
Armoon kuuluu luonnollisesti se, että saamme Jumalan taholta osaksemme runsain määrin sellaista hyvää, joka ei meille kuulu ja jota emme ole ansainneet. Vastaavaksi osaksamme ei tule kaikkea sitä ikävää, mikä meille kuuluisi ja jonka olemme taatusti ansainneet. Näistä saamme olla ikuisesti kiitollisia Jeesukselle!
Mutta koska Jumala on armollinen, hänen valtakunnassaan eivät vallitse mekaaniset syyn ja seurauksen lait. On siis täysin mahdollista, että Jumalan armo, hyvyys ja kärsivällisyys (Room. 2:4; 1. Kor. 15:10; 2. Kor. 6:1; 2. Piet. 3:9) eivät saakaan meissä aikaan niitä asioita, joihin Jumala niiden kautta pyrkii. Tätä ongelmaa ei olisi, jos saisimme aina ansiomme mukaan. Jos siis Jumala olisi hyvä meitä kohtaan vain silloin, kun teologiamme ja toimintamme on täydellistä, olisi kaikkien helppo päätellä, ketkä yksilöt tai mitkä yhteisöt elävät Jumalan tahdon mukaan. Omaa toimintaa olisi tällöin helppo parantaa, koska siunauksen puute kertoisi heti siitä, että jotain pitää tehdä toisin. Nyt sen sijaan – Jumalan armosta – hyviä asioita voi tapahtua niin yksilö- kuin yhteisötasollakin, vaikka toiminta ei vastaisikaan sitä, mitä Jumala on tarkoittanut ja mihin hän on kutsunut.
Miten käy yksilön, joka kyllä uskoo Jumalaan, mutta ei elä elämässään todeksi sitä, että Kristus on Herra? Hän voi kyllä – Jumalan armosta – pelastua tai kokea Jumalan hyvyyttä elämässään. Mutta häneltä jää kokematta suurin osa siitä ilosta sekä tyydytyksen ja merkityksen tunteesta, jota Jumala on varannut hänen elämälleen. Jumala ei siis pakota meitä toimimaan tahtonsa mukaan, vaan toivoo meidän reagoivan vastaanottamaamme armoon tekemällä oikeita valintoja.
Myös yhteisötasolla pätee sama logiikka. Jumalan hyvyyttä ja siunausta voidaan kokea maailman kymmenissätuhansissa toisistaan paikoin hyvinkin paljon eroavissa kirkkokunnissa, koska Jumalan armo ei ole mikään jumalallinen sinetti oikealle teologialle tai toimintatavoille. Läpi Raamatun näemme, kuinka Jumala pääsääntöisesti mukautuu meidän kulttuuriimme ja rakenteisiimme ja toimii niiden puitteissa. Samalla useimmat meistä kuitenkin uskovat, että ei ole samantekevää, millaista teologiamme on tai miten toimimme. Tästä todistaa myös Uusi testamentti, joka on täynnä kehotuksia ja esimerkkejä siitä, kuinka toivotunlaisen toiminnan ja hedelmän kantamisen välillä on – armovinoumasta huolimatta – tietty positiivinen korrelaatio.
Suomen kaltaisessa pienessä yhteiskulttuurissa armovinouma vääristää todellisuutta hieman enemmän kuin monissa muissa konteksteissa. Maamme seurakuntakenttä on edelleen melko homogeeninen, toimintatavoissa on paljon yhteistä, ja hedelmäkin tuntuu olevan kaikilla samaa suuruusluokkaa. Mutta käsitys siitä, mikä on normaalia tai toivottavaa, hämärtyy ympäristössä, jossa kaikki toimivat samoilla tavoilla, jossa saamme edelleen kokea Jumalan armoa ja jossa yhteiskuntakin on tähän asti ollut meitä kohtaan melko suopea. Niinpä emme ole vallitsevaan tilanteeseen riittävän tyytymättömiä ja jatkamme samaan tapaan kuin ennenkin, vaikka todellisuudessa Jumala haluaisi tehdä paljon enemmän meidän kanssamme ja kauttamme.
Vaikka olemmekin riittävän tyytyväisiä muuttaaksemme mitään, olemme (onneksi!) silti tarpeeksi tyytymättömiä rukoillaksemme herätystä maahamme. Herätyksiä kuitenkin tulee harvoin, eli eikö Jumala kuule rukouksiamme, onko hän armossaan kitsas vai liittyykö asiaan jokin muu pyhä mysteeri?
Herätys on asia, jonka Jumala armossaan – meidän toiminnastamme huolmatta – antaa meille aika ajoin. Kun emme yhteisöinä toimi tavoilla, joihin hän meitä kutsuu, ennen pitkää tulee jonkinlainen herätys. Jos sen sijaan yhteisöinä eläisimme Kristuksen todistajina ja hänen täyteyttään heijastaen maailman keskellä, ei meidän tarvitsisi laittaa toivoamme harvoin tuleviin herätyksiin, vaan saisimme jatkuvasti kylvää ja korjata satoa. Jumala ei ole kitupiikki siunauksissaan tai hyväntahtoisuudessaan, mutta hän haluaa toimia meidän kanssamme ja meidän kauttamme.
Älkäämme siis antako armon vinouttaa käsitystämme todellisuudesta. Herätyksen rukoilemista on hyvä jatkaa, mutta tarkistetaan myös peilistä, löytyisikö se selitys “pyhään mysteeriin” kuitenkin sieltä. Jos löytyy, niin antakoon Herra meille viisautta ja rohkeutta tehdä tarvittavia muutoksia.
