Täällä ollaan. Ei toki kaikki ole sujunut aivan suunnitellusti, but this is Africa. Ensimmäisten hankintojen joukossa ostin itselleni internet-yhteyden. Aluksi se tuntui hurjan tärkeältä, että olisin entiset yhteyteni ja tehtäviänikin säilyttänyt (Ja vähän TV-aikaa). Netti osoittautui heti heikoksi ja jos whatsapp-viestini usein lähtivätkin, tuskin pystyin muuten kirjautumaan internetiin. Pajaa valmistellessa se hidasti paljon, koska me olemme tottuneet löytämään tietoa ja kuvia. Huomioitko sinä, miten kaikki on ulottuvillasi!? Mikä mahdollisuus se olisikaan täällä kirjattomissa kouluissa, jos se toimisi. Koskahan tämäkin nyt kirjoittamani viesti lähtee. Aloittelen sitä sunnuntaina kirkon jälkeen.

Nyttemmin teen mieluummin tehtäviä, missä nettiä ei tarvita, kuten vauvanvaatteiden pakkausta. Viime maanantaina, milloin siihen keskityin, oli tosin sähköt pois koko päivän. Hiki virtasi ja viimeisiä pusseja laitoin otsalampun valossa. En ihan elänyt auringon nousun ja laskun mukaan.

AFRIKKA PALKITSEE MINUT

Lähdimme reissulle Mamboloon ja Kassirieen. Suurin toivein otettu vuokra-auto ei kestänyt koko matkaa ja yöpaikkoihin piti siirtyä taksilla. Mukava kuski. Hän yöpyikin kanssamme (ja kustannuksellamme).

Ensimmäisestä Mambolon alakoulujen pajasta alkaen olin herkällä mielellä siitä, että tämä on todennäköisesti viimeinen tapaamisemme näiden opettajien kanssa. Heitä oli varmaan asiasta varoitettu, koska sain Malambayn, Robanan ja aloittelevan Scarcies-alakoulun opettajilta lahjan, arvokkaamman hamekankaan.

Kassirien matka oli elämyksellinen. Loukkasin jalkani kotoa lähtiessä ja pelkäsin veneeseen ja moottoripyörän selkään nousuja. Kassirien kylässä ei ole autoja. Veneeseen minut kannettiin ja sieltä pois! Paras tyyli oli reppuselässä. Ensi säikähdyksen jälkeen huomasin muistuttaa, että oikea jalka kantaa alas laskettaessa.

Kassirien pajassa oli mukana sekä alakoulun että yläkoulun opettajia. Valitettavasti yläkoulun opettajainhuone oli palanut joululoman aikana ja sen mukana kaikki arkisto. Mistähän löytyisi heille apua?

Varsinainen yllätys odotti minua alakoululla. Lipputangon juurelle oli maalattu ”Welcome sister Raili” ja oppilaat olivat valmistelleet minulle lauluja.

Klinikalle oli kutsuttu hoitajien lisäksi äitejä vastaanottamaan ensimmäisiä lahjojamme. Vaatteiden, lakanoiden ja peittojen lisäksi olin saanut mukaani verenpainemittarin, jota klinikalla ei enää ollutkaan kunnossa olevana. Hieno johdatus! Yritin havainnollistaa vaippavillahousujen käyttöä.

Aamumme oli venynyt auto-ongelman tähden ja aika myöhään pääsimme lähtemään paluumatkalle. Kokenut venekuski osasi kuitenkin pimeässäkin perille Mambolon satamaan.

Viimeinen paja oli Mambolon yläkoululla. Rehtori piti hienon puheen ja vakuutti minua siitä, että työtäni on arvostettu. Toki he arvostavat paljon myös noita riisisäkkejä, joita olen mukaani saanut teiltä. Kiitos siitä! Rehtori sanoi, että ne antavat toivoa.

Näiden päivien aikana autoomme oli saatu vaihdetuksi laturi ja omalla autolla pääsimme palaamaan Freetowniin. Autoa oli huollettu herttaisen stipendiaattimme Kadien pihassa. Hänen perheessään oli lähtiäislahjaksi teurastettu vuohi, jonka jaoimme, sekä saimme palmuöljyä. Loppu siis hyvin onnistuneiden pajojen, mukavan klinikkakäynnin ja kaikkien koettelemustemme jälkeen.

LITTLE IS MUCH WHEN GOD IS IN IT

“Little is much when God is in it! Labor not for wealth or fame; There´s a crown, and you can win it, If you go in Jesus´name.”

”Vähän on paljon, kun Jumala on siinä mukana! Älä tee työtä vaurauden tai maineen vuoksi; On kruunu, ja voit voittaa sen, jos menet Jeesuksen nimessä.”

Reissuni alkoi kaikkien koettelemusten keskellä ja ihmisten ystävällisyyden vuoksi kuitenkin niin hyvin, että se tuntuu palkintoreissulta. Tämä rohkaisee minua. Tästä työstämme on paljon hyötyä ja näin on myös Jumalan silmissä. Jaksammehan jatkaa tavalla tai toisella, ja ensin vetää tämän reissun kunnialla loppuun.

Lopetan blogiani keskiviikkona iltapäivällä Lunsarin uudella toimistolla, joka on hieno ja väljä ja jossa nettikin pelittää!