Johdanto: mysteerikortit loppu – tarvitsen uuden pakan
Onpa kryptinen otsikko. Jos kryptokalvinisti on salakalvinisti (ja miksipä ei olisi), niin olenko kryptomystikko?1 Ainakaan tämä teksti ei liity mystiikan teologiaan pääasiallisesti, vaikka aiheena onkin teologinen kieli.2 Tämän tekstin inspiraatio liittyy siihen, mitä dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio kutsuu tuttavallisesti mysteerikortiksi. Tässä tekstissä pyrin selittämään, mikä mysteerikortti on ja miten sillä pelataan. Pelikenttänä toimii arvatenkin kristillinen teologia. Jätän lukijan arvioitavaksi, onko mysteerikortin pelaaminen ylipäätään vastuullista toimintaa – tai hyvää teologiaa.
Mysteeri ja Paradoksi teologiassa
Selitettäessä mysteerikortin luonnetta ja käyttöä lienee hyvä aloittaa mysteerin ja paradoksin suhteesta teologisessa keskustelussa. Ensimmäisenä todetaan olennaisin: kristinuskossa on aitoja mysteerejä, joita ei osata selittää. Oikeastaan niitä on melko liuta. Kolminaisuus ja inkarnaatio ovat helpoimmat esimerkit. Selitä minulle, miten Jumala on kolmiyhteinen. Yksityiskohtia hapuillessa tulee nopeasti kognitiivisten kykyjen rajat vastaan. Kristus on samaan aikaan Jumala ja ihminen. Hänellä on yksi persoona ja tahto, mutta kaksi luontoa: jumalallinen ja inhimillinen. Mitä tarkalleen ottaen ovat nämä ’luonnot’? Törmäämme teologiassa selitysten rajoihin yhtenään ja silti tiedämme, että meidän on pakko (kristittyinä) puhua Jumalasta. Mysteeri ei sinällään ole ongelma, vaan se kuuluu olennaisesti kristinuskon luonteeseen.3

Entä sitten paradoksit? Miten paradoksi liittyy mysteeriin teologiassa?4 Ero on vaikea tehdä, sillä raja on häilyvä. Tärkeä nyanssiero voidaan silti nostaa esiin. Paradoksi ainoastaan toteaa, että nyt on tilanne seuraavanlainen: meillä on kaksi propositiota, jotka näyttävät olevan ristiriidassa keskenään. Pidämme kuitenkin molempia oikeina, vieläpä hyvin teologisin perustein.5

Emme kuitenkaan juuri nyt tiedä, miten voisimme sovittaa nämä kaksi propositiota yhteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei vastausta kysymykseen olisi. Tämä voi jopa rohkaista keskustelua siinä toivossa, että vastaus löytyy joskus. Voitaisiinko jopa sanoa, että paradoksiajattelu on teologisen työskentelyn kannalta myönteinen positio. Tämä ”paradoksipääty” on luonteeltaan antifideistinen.6 Tällöin myönnetään, että jännite todella on olemassa eikä sitä osata tähän hätään selittää. Samaan hengenvetoon ei kuitenkaan kehoteta “vain uskomaan, että x” (tähän voi laittaa jotain hurskasta objektin paikalle).

Usein käytetty esimerkki paradoksista nousee luonnontieteestä ja koskee valon olemusta. Valo on siitä kummallista, että se on samaan aikaan sekä aaltoliikettä että hiukkasia. Miten mikään voi olla sekä aaltoliikettä että partikkeleita? Parhaimmatkaan mielet eivät (vielä) tiedä, mutta tämä ei tarkoita, etteikö selitystä ilmiölle olisi. Paradoksi jää siis voimaan: näkemyksemme mukaan valo on sekä hiukkasia että aaltoliikettä. Jos tässä kohtaa sanotaan: “miksi pohdit noin vaikeita” tai “älä nyt tuollaisia kysele”, on se auttamatta mysteerikorttiosaston hommia. Älkäämme olko heidän kaltaisiaan.

Mysteerikortin tuntomerkit
Miten siirrytään aidoista mysteereistä ja tunnustetuista paradokseista varsinaisen mysteerikortin pelaamiseen? Aiemmin mainittu inkarnaatio on suuri teologinen paradoksi. Miten Jumala voi tulla ihmiseksi ja miksi hän niin tekisi? Tätä pohtivat suuret miehet jo vanhastaan, esimerkiksi riittäkööt Athanasius Aleksandrialainen (c. 296–373) teoksessaan De Incarnatione ja Anselm Canterburylainen (1033–1109) vastaavasti teoksessaan Cur Deus Homo?

Kristus itse on kävelevä teologinen paradoksi. Miten häneen tulisi suhtautua? Todetaanko, ettei häntä kuitenkaan voi käsittää, ja jätetään sanomakin hänestä julistamatta? Joku luterilainen teologi voisi rientää tässä apuun, tehden mielestään avuliaan erottelun: evankeliumi on selkeää ja muut asiat epäselvempiä – keskitytään siis selkeimpiin asioihin. Mutta onko Kristus (evankeliumin sisältö) sittenkään niin selkeä? Miten raja vaikeatajuisen ja selkeän välillä vedetään? Fiiliksellä? Tällainen ad hoc (lat. “tilannetta/hetkeä varten”) rajanveto tuntuu keinotekoiselta. Juuri adhocmaisuus7 varoittaa tulevasta mysteerikortista. Kun ei keksitä muuta, niin läimäistään mysteerikortti pöytään. Enää ei puutu taustalta kuin Antero Mertarannan huuto: “Se on siinä!”

En ole vakuuttunut siitä, että voimme näin helposti tehdä jaon selkeän ja vaikeatajuisen välillä teologiassa. Tätä asiaa ei lainkaan auta se, että eri porukoilla on eri “selkeät” ja eri “vaikeatajuiset”. Mysteerikortin pelaaminen ei kuitenkaan ratkaise mitään. Se vain potkii kaljatölkkiä pitkin tietä. Teologisen paradoksin edessä voidaan myöntää, ettemme juuri nyt tiedä, mikä kahta propositiota yhdistäisi, mutta emme myöskään nosta hattua ja jatka eteenpäin. Olemme teologisen totuuden äärellä – miksi lähtisimme nyt pois? Mysteerikortti lähettäisi kaikki mieluummin kotiin pohtimasta näin vaikeita.
Mysteerikortin pelaamisen hinta
Jos mysteeri kuuluu kristinuskoon ja paradoksit ovat eri asioita kuin mysteeri, mitä tarkoitetaan mysteerikortin pelaamisella ja miksi kehystän sen niin negatiivisesti? Tälle on selkeä syy, nimittäin mysteerikortin pelaaminen maksaa aina jotain. Eri teologiset traditiot pelaavat mysteerikortin eri kohdissa teologista järjestelmäänsä, mutta kaikki pelaavat sen. Mikä sitten on mysteerikortin pelaamisen hinta? Mysteerikortin pelaaminen relativisoi pelaajan position ja lopettaa keskustelun vedoten mysteeriin. Tällöin tulee toki myös vaikeaksi suositella omaa positiota muille (relativismi, kun tuppaa näin tekemään) ja perustelut oman kannan oikeellisuudesta menettävät uskottavuuttaan huomattavasti.8
Miksi mysteerikortti sitten pelataan niin usein, jos sen hinta on näin korkea? Voidaan ehdottaa ainakin kahta syytä.
1. Mysteerikortti pelataan sen todellista hintaa ymmärtämättä.
2. Mysteerikortti pelataan ikään kuin pakon edessä, viimeisenä “Hail Mary!”-tason ratkaisuna. Ehkä siksi, että ei osata tai haluta sanoa aiheesta yhtään enempää.
Tilanteen ratkaisu: vaihdetaanko puheenaihetta?
Ensimmäinen (1) kohta on ymmärrettävä, ottaen huomioon ihmisten kokonaisvaltaisen vajavaisuuden (fallibilismin). Emme useinkaan ymmärrä ajattelumme seurauksia. Jos joku puolestaan ei ymmärrä, että hänen ajattelullaan on seurauksia, häntä tuskin voidaan auttaa. Nekin, jotka tämän ymmärtävät, kuitenkin ajattelevat usein ajattelemattomasti. Ainakin tämän kirjoittaja.
Toinen kohta (2) on myös inhimillinen, onhan joskus vain todettava, etten tiedä enempää. Tämä on täysin hyväksyttävää, sillä ei ole hyvä väittää tietävänsä enemmän kuin tietää. Kirjoittajasta vain näyttää siltä, että mysteerikortin pelaaminen on astetta oudompi ratkaisu kuin vain sanoa suoraan, etten tiedä. Jumalan vetäminen mukaan vain siitä syystä, että omat lempiajatukseni eivät kestä päivänvaloa, on sangen epäilyttävää. Eikö olisi reilumpaa jättää Jumala kyseisestä leikistä kokonaan pois ja nostaa oma käsi pystyyn virheen merkiksi? Mielestäni se olisi älyllisesti rehellistä. Mysteerikortin pelaaja saattaa olettaa olevansa pohjimmiltaan oikeassa väitteissään Jumalasta. Se, joka myöntää, ettei vain tiedä enempää Jumalasta, on täysin eri maata.

Mysteerikortin pelaamiseen liittyy myös tietty moittivuus muita kohtaan. Mysteerikortin pelaaja nimittäin koittaa vahvasti suositella (jopa joskus käskeä?) olemaan ajattelematta asioita, joita ’ihminen ei voi ymmärtää’. Mysteerikortin pelaaja siis pelaa kortin koko porukan puolesta; tekään ette saa sanoa tästä nyt mitään, koska (pää ylös: sieltä on tulossa propositio!) tämä asia on mysteeri, eikä sitä voi ihminen ymmärtää.
Tutkimattomat ovat Herran tiet tältäkin osalta. Kuulostaa hurskaalta, mutta onko se sittenkin jotain muuta? Miksi ei vain voisi sanoa: en ymmärrä Jumalaa tai hänen teitään tältä(kään) osin, mutta ehkä joku muu ymmärtää. Sanoa, ettei kukaan muukaan voi tätä ymmärtää, on päätöksen tekemistä toisten puolesta (lue: “sinunkaan ei tarvitse ajatella”). Silloin mennään pykälä liian pitkälle – vieläpä Jumalan nimissä. Voimmeko päättää toisten puolesta, mitä saa tai ei saa ajatella Jumalasta? Mysteerikortti vetää sattumanvaraiset rajat keskustelulle tavalla, joka päätyy kuitenkin suosittelemaan omaa ajatusjärjestelmää muiden ylitse. S-ketjun televisiomainoksia mukaillakseni: Tämä ei ole älyllisesti rehellistä – tämä on silmänkääntötemppu.
Esimerkkipeli: Ristiriita Jumala-opin sisällä
Jos olet baptisti ja kalvinisti (heitäkin on nykyään enemmän kuin ennen), käsityksessäsi Jumalasta on sisäinen ristiriita. Päädyt siis pelaamaan mysteerikortin jonkin Jumalan omni-ominaisuuden kohdalla, ehkäpä kaikkitietävyyden tai kaikkivoipaisuuden kohdalla. Teet tämän Jumalan armon kirkkaudeksi, totta kai. Jos olet arminiolainen ja nojaat enemmän vaikkapa Wesleyn veljesten suuruuteen (mitä miehiä!), pelaat mysteerikortin jonkin toisen omni-ominaisuuden kohdalla. Baptisteista löytyy varmasti molempia, riippuen siitä, onko käsityksesi pelastuksesta enemmän monergistinen vai synergistinen. Selitän tätä hieman enemmän.

Jos sanot, että Jumala on edeltä määrännyt joitain ihmisiä pelastukseen (valitut) ja toisia kadotukseen (’born to burn’-osasto), teet kompromissin yhden Jumalan täydelliseksi tekevän ominaisuuden kohdalla: uhraat Jumalan täydellisen hyvyyden (omnibenevolentia) taataksesi Jumalan suvereniteetin, jonka oletat todennäköisesti koostuvan kaikkitietävyydestä ja kaikkivaltiudesta, ehkäpä vielä täydellisestä oikeudenmukaisuudestakin. Tämä tekee kuitenkin mahdottomaksi ajatella Jumalaa täydellisen hyvänä: todellako on täydellisen hyvää etukäteen määrätä joku iankaikkiseen rangaistukseen? Tässä kohtaa kalvinisti uhraa yhden Jumalan täydelliseksi tekevistä ominaisuuksista pelastaakseen jotain muuta ja tärkeämmäksi koettua teologisessa järjestelemässään.

Arminiolainen tekee asian vain hieman eri lailla. Hän ei ole valmis uhraamaan Jumalan täydellistä hyvyyttä, vaan hän uhraa joko Jumalan kaikkitietävyyden (omniscientia) tai kaikkivaltiuden (omnipotentia). Jumala ei siis joko tiedä kaikkia mahdollisia lopputuloksia tai vaikka tietäisi (lue: omniscientia), hän ei kykene niitä estämään (lue: omnipotentia) syystä tai toisesta. Arminiolainen kuitenkin tekee tämän vaihtokaupan ajatellen, että ainakin Jumala säilyy täydellisen hyvänä; hänen kasvonsa ikään kuin säilyttävät valonsa.9

Nämä ovat vain kaksi esimerkkiä siitä, kuinka mysteerikorttia pelataan. Kalvinisti lopettaa keskustelun kaksinkertaisen predestinaation kohdalla siten, että Jumalan suvereniteetti (mitä se tarkoittaakaan) säilytetään. Arminiolainen päättää keskustelun eri tilanteeseen ja uhraa jonkin toisen omni-ominaisuuden.10 Molemmissa tapauksissa keskustelu on päättynyt: tilaa neuvottelulle ei ole, ja jos olisi, muuttuisi jonkun näkemys johonkin suuntaan. Mysteerikortin pelaaminen kuitenkin lopettaa keskustelun todennäköisesti olettaen, että vastapuoli on väärässä. Dialogi on tässä tapauksessa vaikeaa, sillä jos määritelmällisesti aito dialogi edellyttää sitä, että molemmat osapuolet kokevat tulevansa todella kuulluksi, on keskustelu tässä kohtaa aidosti päättynyt.
Lopuksi: opetellaanko uudet säännöt mysteerikortin käyttöön?
Teologiaa on tehty mysteerikorttia pelaamalla jo satoja vuosia – tuskin tahti muuttuu tämän kirjoituksen myötä. Kysyn vielä lopuksi, mitkä ovat baptistien muut mysteerikortin pelaamisen paikat? Onko joitain aiheita, joista ei saa keskustella baptistikirkossa? Kenties uskon ja järjen suhteesta? Tämä tuskin on ongelma. Baptistit eivät näet ole varsinaisesti järkivastaisia, vaikka fideismiin onkin vahva taipumus herätyskristillisen historian vuoksi. Ehtoollisesta? Baptisteillahan on tunnetusti melko matala käsitys ehtoollisen luonteesta. Ehkä mysteerikortin paikkoja on muitakin.11

En koita nyt syyttää tai syyllistää ketään, vaan ainoastaan herättää ajattelemaan asioita kriittisemmin. Vietettyään pitkän aikaa saman liikkeen sisällä, alkavat epäkohdat kummasti haihtua pois. Tämä ei ole yksiselitteisen huono asia. Arvostus asioita ja ihmisiä kohtaan tuppaa kasvamaan iän myötä. Myös ihmisten luotettavuuden havaitsee vain ajan kuluessa ja aidosti läheisten ihmissuhteiden muodostuminen vaatii aikaa. Mutta kykenemättömyys kriittiseen ajatteluun johtaa yleensä taantumiseen ja mahdollisen kasvun tukahtumiseen sekä yksilöiden että yhteisöjen tasolla. On uskallettava kysyä, teemmekö asioita oikein?

Revisionismiin12 en kuitenkaan missään nimessä kehottaisi, sillä sitä on liikkeellä jo tarpeeksi. Baptistikirkossa on ainakin se hyvä asia, että täällä tulee olemaan jatkossakin hyvin hiljaista Hiljaisuuden Joogan suhteen. Venyttelyllä tai ilman on selvää, että tässä maassa ainoa mysteerikorttia suositumpi kortti teologien keskuudessa lienee S-Etukortti tai K-Plussakortti (riippuen siitä, kumman ketjun “omia” olet). Isäni opetti minulle, että S-ryhmä on duunareiden kauppa ja K-ketju porvareiden. Uskon häntä varauksetta ajatellen, ettei näitä asioita voi ihminen ymmärtää. Kirjoittaja pitää muun muassa satiirin tyylilajista.

[1] Tai ehkä olenkin pseudoteologi? [2] Jos teologinen tai uskonnollinen kieli (näitä käytetään tutkimuksessa usein synonyymisesti) kiinnostaa, hyvä kansantajuinen essee suomeksi on teoksessa Vainio 2020a, 33–46. Jos puolestaan haluat aiheeseen erittäin lyhyen mutta pätevän akateemisen johdannon englanniksi, ks. Vainio 2020b. [3] Tässä kohdassa relevantti keskustelu liittyy uskonnollisen kielen käyttötavan valitsemiseen: miten käyttämämme kieli viittaa Jumalaan? Univookkisesti, ekvivookkisesti vai analogisesti. Keskustelu on kuitenkin huomattavan tekninen, joten se ansaitsee omat tekstinsä eikä sitä käsitellä laajemmin tässä yhteydessä.[4] Bowman & Komoszewski toteavat: “Juuri siksi, että Jeesus on sekä Jumala että ihminen, hän on ensisijaisesti paradoksaalinen yksilö.” Ks. Bowman & Komoszewski 2024, 322. Suom. TR. Mainittu teos on muuten suositeltavaa lukemista kaikille Kristuksesta kiinnostuneille. [5] Esimerkiksi Jumalan kaikkitietävyys ja ihmisen vapaa tahto, jonka myötä myös moraalinen toimijuus ja moraalinen vastuu Jumalan edessä mahdollistuvat. Näiden ylläpitäminen samaan aikaan on jännitteistä. [6] Fideismillä tarkoitetaan pessimististä suhtautumista järjen rooliin jumalallisia asioita koskevan tiedon hankinnassa. Koska järjen rooliin ei tässä prosessissa luoteta, uskon merkitys korostuu. Jos aihe kiinnostaa enemmän, ks. esim. Vainio 2010. [7] Vainio muistuttaa usein, että Lutherillakin oli omat adhocmaisuutensa. Vainio sanoo erään Lutherin ratkaisevimmista ‘ad hoceista’ koskevan hänen tapaansa hylätä aristoteelisen hyve-etiikan vanhurskauttamista koskevasta keskustelusta kokonaan. Heidelbergin disputaatiossa Nikomakhoksen etiikka lentää ulos kaaressa, Vainio luonnehtii. Tätä kadutaan nopeasti. Mistä nyt saadaan työkalut pyhityksestä käytävään debattiin? Lutherin ratkaisun ad hoc-luonne ilmenee siitä, että niin sanottu habitaatiomalli tekee salakavalaa paluuta toisissa yhteyksissä, juuri pyhityksestäpuhuttaessa. Luther keksi sääntöjä mennessään eikä aina soveltanut niitä johdonmukaisesti. Hän ei tosin ole ainoa ajattelija, joka ajattelussaan näin tekee. Piirre on kovin yleisinhimillinen [8] Mitä eroa lauseilla ‘enemmän oikein’ ja ‘vähemmän oikein’ on järjestelmässä, joka ei tavoittele enää objektiivisuutta? Mihin sana ‘kuin’ tällöin viittaa? Relativisti menettää kuin-puheen mahdollisuuden. Teologiassa tämä johtaa julkisen keskustelun mielekkyyden menettämiseen. Jos tämä viedään liian pitkälle, niin teologia julkisena keskusteluna päättyy. [9] Oma keskustelunsa liittyy siihen, kannattaako ns. omni-kieltä käyttää Jumalan ominaisuuksista puhuttaessa. Viime aikoina onkin tavattu puhua suureksi tekevistä ominaisuuksista, joita Jumalalla täydellisenä tai pikemminkin maksimaalisen suurena oliona on maksimimäärä. Vaikkapa kaikkivaltiuden (omnipotentia) kohdalla tämä tarkoittaisi, että Jumalalla olisi ’kaikkein voimaa suovin kokoelma kykyjä’. Esim. Mawson huomauttaa, että kaikki kyvyt eivät ole automaattisesti suureksi tekeviä tai voimaa suovia; on olemassa myös kykyjä, jotka voidaan lukea heikkouksiksi. Tällaisia Jumalalla ei ole lainkaan. (Mawson 2018, 41–42). Aiheesta kiinnostuneille ks. myös Nagasawa 2017; Mullins 2025, 5–15. Vrt. Craig 2026, 3–6. Tämän lähestymistavan pyrkimys on sanoittaa tarkemmin, mitä omni-termeillä tarkoitetaan, ei kieltää Jumalan omni-ominaisuuksia.[10] Vainio nimeää nämä ratkaisut rationaaliseksi teologiaksi. Jumala-opin sisäinen ristiriita ratkaistaan, mutta siitä on maksettava tietty hinta. Tarkemmin nykyajan systemaattisteologisista positioista ja niiden seurauksista, ks. Vainio 2025, 294–306. [11] Baptistien ekklesiologiassa paikallisseurakuntamalli on vahvassa asemassa. Joskus mietin, onko sulautuminen muihin seurakuntiin ns. tekemätön paikka baptisteille, vai olisiko siihen valmiutta, jos muita keinoja ei löytyisi? Tuntuu vain erikoiselta Jumalan valtakunnan laajemman menestymisen kannalta, että Kaikkivaltias tarvitsisi juuri jonkun tietyn kirkkorakennuksen jossain tietyssä kaupungissa. Jos paikallisuus on pääasia, eikö sulautuminen muihin teologisilta näkemyksiltään suurin piirtein samanlaisiin kristillisiin yhteisöihin olisi elävä vaihtoehto? Miksi pitää olla juuri oma pulju?
[12] Revisionismilla tarkoitan liberalismin rajumpaa versiota, joka pyrkii muuttamaan teologista kieltä ja käytänteitä. Viime kädessä tällainen sosiaalinen projekti on traditionalismin vastapooli. Uskon suurimman osan baptisteista kannattavan traditionalismia. Onhan perinteisesti ajateltu, että pelastavaan uskoon liittyy myös uskon säilyttäminen. Ts. konservatiivinen tapa suhtautua myös uskon asiasisältöön (esim. uskontunnustukset yms.), ei ainoastaan arvoihin ja etiikkaan. Revisionismista teologisena positiona tarkemmin ks. Vainio 2013, 115–118.
Kirjallisuus
Bowman, Robert M. & Komoszewski, Ed J. (2024). The Incarnate Christ and His Critics: A Biblical Defense. Kregel Academic.
Craig, William Lane (2026). Systematic Philosophical Theology. Volume IIa, On God: Attributes of God. Wiley-Blackwell.
Mawson, T. J. (2018). The Divine Attributes. Cambridge University Press.
Mullins, R. T. (2025). From Divine Timemaker to Divine Watchmaker: An Exploration of God’s Temporality. Routledge.
Nagasawa, Yujin (2017). Maximal God: A New Defense of Perfect Being Theism. Oxford University Press.
Vainio, Olli-Pekka (2010). Beyond Fideism: Negotiable Religious Identities. Routledge.
Vainio, Olli-Pekka (2013). Postmoderni filosofia, kulttuuri ja kristillinen teologia. STKSJ 276. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.
Vainio, Olli-Pekka (2020a). Ääriviivoja: Esseitä kristillisen opin ydinkohdista. STKSJ 292. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.
Vainio, Olli-Pekka (2020b). Religious Language. Cambridge University Press.
Vainio, Olli-Pekka (2025). Metatheological Ramifications of the Debate between Erasmus and Luther: Reflections on Systematic-Theological Positions. Lutherjahrbuch: Organ der internationalen Lutherforschung. 92, 294–306. Vandenhoeck & Ruprecht