“Difficile est satiram non scribere”
”On vaikeata olla kirjoittamatta satiiria”, tunnelmoi aikoinaan roomalainen satiirirunoilija Juvenalis.1 Koska Juvenalis oli oman tyylilajinsa mestari, hän unohti mainita asian toisen puolen: sen, kuinka vaikeaa on kirjoittaa satiiria. Onnistuakseen on pyrittävä korkeaan ja ylevään tyyliin, joka ei loukkaa loukkaamisen vuoksi tai solvaa solvatakseen. Satiiri on lajina yhdistelmä korkeaa ja alhaista: kirjallista ylätyyliä ja alatyyliä yhdistelevää taitavaa sanailua. Satiirin vaikuttavuus on mielestäni siinä, että satiirikko koittaa aidosti sanoa jotain tärkeää valitsemansa tyylilajin avulla. Jos pyrkimyksenä on ainoastaan rienata, ei välttämättä saavuteta muutosta lukijoiden mielissä ja sydämissä.2 Nähdäkseni hyvä satiirikko tahtoo kuitenkin ensisijaisesti muuttaa, ei mollata tai mustamaalata.
Suurten suomalaisten Lauantaiseuraan kuulunut yliopistomies, professori Fredrik Cygnaeus (1807–1881), ei ollut satiirin tyylilajin kannattaja. Osasyy tähän lienee se, että Cygnaeuksen mielestä satiirin lähtökohtana ja käyttövoimana on viha.3 Jos ”satiirin suurin kunnia on vihata ylen määrin”,4 kuten Cygnaeus asiaa luonnehtii, on asetelma erityisen ongelmallinen kristitylle. Uusi testamentti nimittäin muistuttaa: ”Mutta sinä, minkä tähden sinä tuomitset veljeäsi? Taikka sinä toinen, minkä tähden sinä halveksit veljeäsi? Sillä kaikki meidät asetetaan Jumalan tuomioistuimen eteen.”5 Entä nämä sanat: ”Muistuta heitä olemaan hallituksille ja esivalloille alamaiset, kuuliaiset, kaikkiin hyviin tekoihin valmiit, etteivät ketään herjaa, eivät riitele, vaan ovat lempeitä ja osoittavat kaikkea sävyisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan. Olimmehan mekin ennen ymmärtämättömiä, tottelemattomia, eksyksissä, moninaisten himojen ja hekumain orjia, elimme pahuudessa ja kateudessa, olimme inhottavia ja vihasimme toisiamme.”6 Ehkä eniten painaa ”vihojen” listaaminen osaksi ’lihan tekojen’ luetteloa Galatalaiskirjeen viidennessä luvussa. Lihan teoissa on seuraava ongelma: ”joista teille edeltäpäin sanon, niin kuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.”7 Voiko kristitty siis kirjoittaa satiiria tai käyttää puheessaan satiirista ammentavaa sävyä?
Otetaan pari esimerkkiä kristillisestä satiirista. Erasmus Rotterdamilainen (1466–1536) kirjoitti klassikkosatiirin Rauhan valitus vuonna 1517. Teksti oli kohdistettu jatkuvia sotia käyville kristillisille tahoille ja haastoi ylipäätään ajatusta sotivista kristityistä – varsinkin toisiaan vastaan sotivista kristityistä. Asetelma oli Erasmuksen silmiin groteski. Rauhan valituksen terävyys perustuu siihen, että kirjoittaja vaikuttaa olevan aidosti huolissaan kritikoimastaan toiminnasta, mutta pukee huolensa satiirin tyylilajiin; satiiri tyylilajina on siis valjastettu muutosvoimaksi. Tällöin ivallinen sävy ei ole toivonsa menettäneen kyynikon huutelua katsomosta, vaan aito pyrkimys vaikuttaa asioiden kulkuun kristikunnassa.
Joskus vaikeita asioita voidaan käsitellä parhaiten huumorin kautta. Erinomainen esimerkki tästä on legendaarisen C. S. Lewisin (1898–1963) klassikkoteos Paholaisen kirjeopisto (1942), jonka aiheet ovat äärimmäisen vakavia. Teos kurkistaa helvetin kirjeenvaihtoon, jossa demonit käyvät säännöllisiä taktiikkapalavereja siitä, miten saataisiin sieluja saatelluksi ikuiseen helvetin tuleen mahdollisimman tehokkaasti. Todella vakava aihe siis. Lukijan on erittäin tärkeää ymmärtää, että Lewis oli anglikaani ja vakaumuksellinen kristitty mies, joka uskoi ontologisen (ts. oikeasti olemassa olevan) helvetin olemassaoloon. Hänelle aiheen käsittely ei siten ollut mitään hauskaa pelleilyä vakavilla asioilla, vaan aito yritys löytää kirjallista ilmaisua vakavan kysymyksen käsittelyyn: mistä kiusaukset syntiin tulevat ja miten niihin tulisi suhtautua?
Lewis kuitenkin lähestyy aihettaan juuri satiirin keinoin ja onnistuu siinä, missä mielestäni hyvän satiirin tulisikin onnistua: saamaan aikaan muutosta lukijassa. Lukijan on tarkoitus tunnistaa itsensä tekstistä kiusausten ja kaiken mahdollisen, usein hyvin hienovaraisen, helvettiin saattelun kohteena – ja tehdä tarvittavia korjaavia toimenpiteitä, kuten lakata vihaamasta jotakuta, lähteä tulevana sunnuntaina kirkkoon tai katsoa rukouselämänsä kuntoon. Toisin sanoen, kun lukija ymmärtää olevansa demonisen vaikuttamisen kohteena, hän voi reagoida oikealla tavalla näihin tuoreeltaan paljastettuihin sielunvihollisen juoniin: ”ettei saatana pääsisi meistä voitolle; sillä hänen juonensa eivät ole meille tuntemattomat.”8 Lewisin tekstit muistuttavat meitä myös tästä Raamatun sanasta: ”Koska meillä siis on nämä lupaukset, rakkaani, niin puhdistautukaamme kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta, saattaen pyhityksemme täydelliseksi Jumalan pelossa.”9 Lewisin teksti pyrkii saamaan aikaan muutosta lukijassa, toivottavasti parempaan suuntaan. Lewis ei siis solvaa kiusaajia sen enempää kuin kiusattujakaan, vaan pyrkii satiirin tyylilajin mahdollistaman kepeyden avulla saamaan lukijassa aikaan oikeita reaktioita: torjuntareaktioita sielunvihollisen juonia vastaan.
On syytä huomauttaa, että Lewisin tapa valjastaa juuri satiiri tällaisen kirjallisen teoksen tehokeinoksi on suorastaan nerokas. Se paljastaa myös Lewisin syvällisen ymmärryksen kirjallisuuden eri genreistä, myös siitä, mihin ne soveltuvat ja mihin eivät. Se, mitä Lewis ei tee satiirissaan, on solvaaminen solvaamisen vuoksi. Samaan pyrki aikoinaan Erasmus, joka koitti osoittaa sormellaan juuri sotiviin kristittyihin ja saada heidät kyseenalaistamaan omaa toimintaansa Uuden testamentin sanoman valossa; sen samaisen sanoman, jota he kristittyinä tunnustivat seuraavansa. Molemmat kirjoittajat osoittavat esimerkillään, että satiirissa huumorin eri muodot (joskus myös hyvin likikäyvien solvausten muodossa) ovat nimenomaan tehokeino kirjailijan sanoman välittämiseksi – eivät itse asia. Keinot ovat päämääriä varten, eivät itse päämäärä.
Tarjottuani yllä olevat kaksi esimerkkiä kristillisestä satiirista, luulen jo antaneeni joitakin suuntaviivoja otsikon teemaan ’teologia ja satiiri’. Varsinaista teologiaa ja sen roolia en ole kuitenkaan vielä käsitellyt. Minulla ei ole satiirin ja teologian suhteeseen syvällistä sovellusta. Ainoastaan jonkinlainen ”pastoraalinen” ehdotus. Itselleni teologia on kuoleman vakava asia. En kirjoita teologiasta oikeastaan koskaan kevyesti. Ymmärrän kyllä, mitä on pelissä – ehkä jopa paremmin kuin joku muu. Teologian lukemisella on kuitenkin oltava myös tietyllä tavalla keventävä vaikutus. Jos oikeasti perehdyt asioihin, ymmärrät paremmin kuin aiheisiin vähemmän perehtyneet, että teologiset keskustelut ovat vaikeita ja monimutkaisia. En tiedä, kuinka monta kertaa olen kuullut sanat: ”Kolminaisuusoppi ei oikeastaan ole niin monimutkainen kuin kuvitellaan” tai jonkin muun variaation tästä aloituksesta. Lakkaan kuuntelemasta tässä kohtaa ja sanon mielessäni: kyllä on – älä vähättele.
Takakireyden aikaansaamisen sijaan vaikeat teologiset keskustelut voivat kuitenkin olla vapauttavia: kun ymmärrän, kuinka vähän oikeasti ymmärrän, en laita enää niin paljoa painoa aiemmille ajatuksilleni. Todennäköisesti olen väärässä suurimmassa osassa teologisia tulkintojani – kaikissa tietoni ovat vajaat. Tätä kutsutaan myös episteemiseksi nöyryydeksi. Uskon silti, että Jeesus on Herra ja tahtoisin elää tuon credon mukaan loppuun asti. Siinä sivussa teen teologiaa niin paljon kuin kroppani (lue: pääkoppani) kestää, enkä väitä, että se olisi helppoa. Se on raskas ja vaikea tie. Kuitenkin joillekin se on kutsumus ja toisille osa jotain toista kutsumusta ja sen uskollista toteuttamista (mielessäni ovat pastorit, raamatunopettajat ja kaikenlaiset kristilliset pedagogit, kuten pyhäkoulunopettajat, lapsityöntekijät, nuorisotyöntekijät ja muut).
Mikä on siis teologian ja satiirin yhteiselon hedelmä? Ehkä se, ettemme ota itseämme liian vakavasti. Myöskään teologisia painotuksiamme. Olen aina moitittavissa ja ojennettavissa, ja jos en olisi, minussa olisi jotain pahasti vialla. Vain Saatana ei kestä sitä, että hänelle nauretaan.10 Elämän keskeisin asia ei kuitenkaan ole teologia eikä satiiri, vaan Jeesus Kristus, joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Lewis toteaa mielestäni hyvin: ”Jos jatkat Jeesuksen rakastamista, paljon ei voi mennä kohdallasi pieleen. Toivonkin, että tekisit niin aina.”11 Uskon, että tämän rakkauden motivoimana Lewis pystyi valjastamaan tyylilajin kuin tyylilajin evankeliointiin. Kun sydän on oikealla paikalla (Kristuksessa), keinot muuttuvat sen mukana. Jopa pohjimmiltaan ivallinen tyylilaji voi taipua rakkaudelliseen päämäärään: sielujen johtamiseen Kristuksen luokse. Ihmettelen tätä, mutta en pidä sitä selittämättömänä. Lewis näet oli Kristusta rakastava mies, ja hänen kirjallinen työnsä heijastaa intohimoista kaipausta johtaa muita tuon saman Kristuksen luokse – kaikin käytettävissä olevin keinoin.12
Kirjoittaja on viime aikoina ihmetellyt liturgian teologiaa, koska ei tiedä siitä paljon mitään. Neljän vuoden teologian yliopisto-opintojen jäljiltä hänen päänsä on täynnä satiirisia ajatuksia, jotka liittyvät akateemisen elämän parodiointiin. Hän nauraa, jottei itkisi.
Kirjallisuus
Gehring, Michael J. (2017). The Oxbridge Evangelist: Motivations, Practices, and Legacy of C.S. Lewis. Eugene, OR: Cascade Books.
Kivistö, Sari & H. K. Riikonen (2012). Satiiri Suomessa. Helsinki: SKS.
Lewis, C. S. (2017, [1964, 1977]). Poems. NY: HarperOne.
Martindale, Wayne & Jerry Root, toim. (1990). The Quotable Lewis. Carol Stream, IL: Tyndale House Publishers.
More, Thomas [1553]. Dialogue of Comfort Against Tribulation. London: Richard Tottel.
Pitkäranta, Reijo (2018). Suomi-latina-suomi-sanakirja. Helsinki: Gaudeamus.
Raamattu (1933/1938). XI/XII yleisen Kirkolliskokouksen vuonna 1933/1938 käyttöön ottama suomennos. Turku & Helsinki: Suomen Pipliaseura.
