Tampereen Baptistiseurakunta täytti joulukuun 21. päivä 125 vuotta. Se on pitkä ikä suomalaiselle vapaakristilliselle seurakunnalle. Baptistit olivat herätyskristillisyyden tienraivaajia maassamme; tosin muut herätyskristilliset liikkeet seurasivat aivan kannoillamme.

Terve seurakunta tuntee aina hyvin juurensa. Sen menneisyyttä ei tulisi koskaan vähätellä, koska se on oleellinen osa seurakunnan identiteettiä ja siten myös nykyisyyttä – jopa siinä määrin, että jotkut ongelmat saattavat juontua jo sieltä.

Jokaisen seurakunnan elinkaareen mahtuu sekä hyviä että huonoja aikoja – ihmisiä kun olemme ja vajavaisia sellaisia. Hyvät ajat muistetaan, vaikeista mieluummin vaietaan. Toki se on ymmärrettävää, koska huonojen aikojen käsittely vaatii erityistä hienotunteisuutta ja taitoa tulkita asioita oikein. Jotta näin tapahtuu, tarvitsemme ennen kaikkea tietoa, koska tulkinnan tulee aina perustua tosiasioihin, ei kuulopuheisiin tai irrallisiin muistikuviin tapahtuneesta.

Parhaimmillaan historian tunteminen auttaa seurakuntaelämässä välttämään aikaisemmin tehtyjä virheitä ja kertoo, miten tehdä tuloksellista työtä tänään.

Tätä kirjoittaessani muistuu kuitenkin mieleeni oman historianopettajani sanat, jotka hän iskosti meidän päähämme lainaten Hegeliä:
— Historia opettaa meille sen, että me emme opi historiasta koskaan mitään.

Tässä suhteessa meidän tulisi olla viisaampia. Seurakuntien täyttäessä merkittäviä vuosia olisi järkevää pitää seminaari, jossa avattaisiin historiaa rehellisesti ja avoimesti, mutta rakentavasti.

Historian tuntemisen kautta saadaan ensinnäkin uudet sukupolvet mukaan siihen historian ketjuun, mikä seurakunnalla on. Heidän vastuulleen jää seurakuntiemme tulevaisuus, ja seurakunnan historian tuntien he pystyvät tekemään työtä paremmista lähtökohdista käsin kuin ilman sitä.

Toiseksi, vain käsitelty menneisyys tuo todellisen vapauden. Tämän ymmärrämme yksittäisen ihmisen elämässä, tuo ymmärrys täytyy ulottaa myös seurakuntien elämään. Jos menneisyys pitää sisällään salattavia asioita, ne vaikuttavat yhä, tahdoimmepa sitä tai emme. Ne on tuotava päivän valoon.

Kolmanneksi, historian tuntemisen merkitystä korostaa Raamattukin jo Vanhassa testamentissa aivan Israelin kansan alkuvaiheista saakka. Mooses mainitsee toisessa puheessaan kansalleen: ”Muista koko se tie, jolla Herra, sinun Jumalasi, on kuljettanut sinua…” (5. Moos. 8:2a).

Kolme lukua myöhemmin Mooses teroittaa kansalle, että sen tulee siirtää tietonsa lapsilleen (5. Moos. 11:19). Nousevien sukupolvien oli tärkeä tuntea kaikki se, mitä Jumala oli tehnyt ja mitä hän oli sanonut. – Miten erilaiseksi olisikaan Israelin historia muodostunut, jos se olisi sekä tuntenut menneisyytensä että oppinut sen kautta pitäytymään Jumalan tahdon tiellä!

Eivätkä Raamatun esimerkit historian tuntemisen merkityksestä jää vain Moosekseen. Myös Israelin ja Juudan parissa vaikuttaneet profeetat viittaavat usein kansan historiaan, jotta kansa voisi sen antaman ymmärryksen turvin toimia oikein siinä tilanteessa, jossa sanat lausuttiin. Heidänkin sanansa kaikuivat valitettavasti kuuroille korville.

Jotta näin ei kävisi meille, otetaan oppia omasta historiastamme. Sen nousuista ja laskuista.

Anneli Lohikko