Hevoset ovat osa Annen elämää. Jumalan kohtaaminen vei hänet Vihtavuoren baptistiseurakuntaan. “Usko on antanut käsitteitä siihen, miten jäsentää maailmaa ja omaa elämäänsä” hän toteaa.

Anne Honkasesta tuntui, että Jumala oli oikeastaan kutsunut häntä aina. Mutta oliko käynyt niin, että se hento ääni oli hautautunut kaiken elämänkohinan alle? Viime syksynä se sama vahva kaipaus täytti jälleen hänen sydämensä.

— Juhliminen ei enää kiinnostanut ja kun katsoin telkkaria, minusta alkoi tuntua, ettei sieltä tule enää mitään muuta kuin pelkkää silikonia, fitnessiä, rasismin lietsontaa ja ihmisten tappelua siitä, kenen lisistä ja tuista leikataan. Ihmisten ahneus ja kateus tuntui vain vyöryvän päälle joka tiedotusvälineestä, jonka avasin, Anne Honkanen kertoo viime syksystään.

Ei ollut sattunut mitään kummallista. Anne oli elellyt niinkuin ennenkin, mutta aina kaikertanut pieni ahdistus tuntui nyt nostavan voimakkaammin päätään. Olo tuntui irralliselta, ikään kuin hän ei kuuluisi joukkoon. TV-ohjelmat vaikuttivat absurdeilta kaikessa törkeydessään. Miten hän edes tästä olostaan kenellekään kertoisi? Kuka häntä ymmärtäisi, hän pohti.

Lapsena Anne oli rikkinäisten perheolojen keskellä turvautunut Jumalaan. Kun oli ollut vaikeaa, hän oli rukoillut. Jollain lailla lapsen rukouksiin vastattiinkin.

— Ei välttämättä niin, miten olin toivonut, mutta monesti asiat kääntyivät kuitenkin parhain päin, hän kertoo.

Lohtua hän haki myös hevostalleilta. Hevoset olivat hänelle tärkeitä, niistä on tullut hänelle joksikin aikaa ammattikin ja rankoissa elämänvaiheissa henkireikä harrastuksen muodossa.

— Olen aina ajatellut, että hevosissa ja luonnossa ylipäänsä näkyy Jumalan läsnäolo. Kun katsoo luontoa, näkee Luojan käden jäljen, hän sanoo.

Myös rippikoulussa Anne oli selkeästi kokenut Jumalan kutsuvan häntä. Se oli ollut jatkoa sille, että hän oli omalla tavallaan aina uskonut Jumalaan. Tosin Jeesuksesta hän ei ollut silloinkaan vielä ymmärtänyt mitään, vaikka uskoikin, että Hänen opetuksensa olivat arvokkaita. Kun hänestä oli tullut nuori nainen, lapsen rukous oli jäänyt. Joskus, aivan hädän hetkellä hän oli saattanut ristiä kätensä, muttei oikeastaan koskaan muulloin.

Ei hän silti nyt, tiedostavana aikuisena tiennyt, mitä hänelle oli tapahtumassa. Mikä oli tämä outo kaipaus, veto, joka tuntui täyttävän hänen ajatuksensa? Oliko hän itse outo, oliko joku mennyt pieleen, kun hän ei tuntunut sopeutuvan tähän maailmaan?

Etsikkoaika

— Tätini oli löytänyt vuosia sitten TV7-kanavan ja alkanut katsella sitä pikkuhiljaa. Ohjelman silloin, toisen tällöin, sitten pannut television kiinni ja pohdiskellut asiaa itse, sulatellut kuulemaansa. Hän oli tullut lopulta uskoon ja ymmärsin, että tätini oli oikeastaan elinpiirissäni ainoa, jonka kanssa voisin puhua omasta ahdistuksestani.

Täti ehdotti Annelle, että hänkin katsoisi kristillistä televisiokanavaa. — Sinulla voi olla sellainen etsikkoaika, täti mainitsi, Anne kertoo.

Anne pohti, mitä se sellainen etsikkoaika oikein tarkoitti. Se oli vieras käsite hänelle, ja niinpä hän googletteli sitä, etsi lukemista ja alkoi katsoa TV7:ää. Hän katsoi yhden ohjelman, muttei se puhutellut ollenkaan. Sitten hän yritti uudelleen, katsoi toisen ohjelman ja sillä kertaa jokin osui syvälle sisimpään.

— Oli yömyöhä. En enää muista, mikä ohjelma oli kyseessä, mutta katsoin sen ja seuraavan ja sitä seuraavan ja lopulta huomasin, että yöstä oli kadonnut neljä tuntia.

— Kun katsoin ohjelmia, itkin paljon ja mietin, miten oli voinut elää yli kolmikymppiseksi ilman, että olisin havahtunut Jumalan läsnäoloon? Miksi olin aina kulkenut ohi tai pois? Nyt vasta tajusin, kuinka monta kertaa Jumala oli minua kutsunut. Sinä yönä tuntui, että silmäni avautuivat näkemään kuka Jeesus on ja että elämäni on Jumalan käsissä. Tuntui kuin suuri armo olisi ollut osakseni, että minä silti kelpasin Hänelle, vaikka olin monta kertaa kävellyt Hänen luotaan pois.

Mielenmuutos

— Sen havahtumisen seurauksena aloin nähdä myös ihmiset eri tavoin. Aloin pitämään ihmisistä ihan eri tavalla kuin ennen. Tunsin suurta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, ettei elämässäni ollut ehtinyt tapahtua mitään pahempaa, jotta havahtuisin Hänen todellisuuteensa. Olen ajatellut, että maailmassa voi tapahtua vaikka mitä, ennen kuin ihminen havahtuu. Toisaalta on lohdullista, että Jumalalla on konstit herättää ihminen.

— Ympäröivä törkykään ei ahdista enää niin paljon kuin aiemmin. Usko on antanut käsitteitä siihen, miten jäsentää maailmaa ja omaa elämäänsä. Uskon myötä olen ymmärtänyt, miksi maailma on tällainen kuin se on, vähän vinksallaan.

Annessa heräsi myös terve synnintunto. Aiemmin hän oli verrannut itseään muihin, ajatellut, ettei sentään ollut niin paha kuin nuo toiset.

— Tajusin, ettei Jumala vertaa meitä muihin ihmisiin emmekä me näe itseämme oikein. Minua on puhutellut esimerkki lampaasta. Se on kauniin valkoinen mustaa taustaa vasten, mutta jos lammas liikkuu valkoisella hangella, se näyttää likaiselta, hän kertoilee.

— Jumalalla on meitä varten omat arviointiperiaatteet ja Hän armossaan näkee meidät Kristuksen sovitustyön kautta.

Annesta tuntui ikään kuin hänen silmiltään olisi vedetty peite pois ja hän olisi saanut sydämen uskon lahjana ja armosta. — Usko ei ole ihmekone rikkauteen tai parantumiseen. Jeesus on hiljainen ja nöyrä, ja sydämen usko on jotakin aivan muuta kuin historiallinen tieto Jeesuksesta, Anne jatkaa.

Anne on hiljakseen tutustunut kotikaupunkinsa seurakuntiin ja löytänyt siten seurakuntayhteyden. — Suhde Jumalaan on sellainen, että se on sisälläni. Jumala on hyvä. Hän hallitsee rakkaudella, hän sanoo.

Julkaistu TV7 Uutiset 2/2016