Leena Valkonen
Katri pohdiskeli tuossa edellä, minkälaista valoa tässä itse kukin maailman valoksi kutsuttu mahtaa loistaa. Kun vain en kulkisi sammutetuin lyhdyin, hämäräperäisenä ja vintti pimeänä. No, ei kai meitä omassa valossamme ole tarkoitettukaan paistattelemaan saatikka muita läpivalaisemaan. Vaan ollapa valokki!
Kerron kyllä vielä, mikä valokki on. Ensin kuitenkin paljastan, että pidän pimeästä. Tästä suomalaisesta märästä tai kuivasta pimeästä, jossa saa ensin kulkea otsalampun kanssa kiviin kompastellen ja sitten löytää takaisin kotiin, jossa ei ole niin pimeää.
Sanoisiko runoilija, että pimeys kietoo lempeästi ihmisen ja maan. Pimeys peittää pölyt nurkista ja hämähäkinseitit ikkunoista, antaa ihmisen levähtää, miettiä omiaan ja keskittyä olennaiseen. Pimeä metsän suoja on minusta erityisen rauhoittava. Kun ympäriltämme kaadettiin tänä syksynä metsää, minulla on ollut totuttelemista valoihin, joita ei ennen näkynyt. Rajansa se saisi olla valojen kirkkaudellakin.
Konkreettisesta pimeästä voi nauttia, mutta muuhun pimeään tarvitsemme säteitä, tuikkeita, häivähdyksiä, viiruja, pilkahduksia ja muita varovaisia toivon herättelijöitä. Usein ne tulevat yllättävästä suunnasta eivätkä nouse ihmeitä pisteytettäessä kovinkaan korkeille sijoille, mutta voivat yhden ihmisen elämässä sysätä liikkeelle uusia ajatuksia tai kääntää suunnan. Kun näkee asiat uudessa valossa, on jo matkalla muutokseen.
Taidamme olla Katrin kanssa samoilla linjoilla: ollakseen valo ei tarvitse olla täydellinen tai vahva. Valon huomaaminen voi jopa edellyttää murtumista. Loppuvuodesta edesmennyt Leonard Cohen lauloi, että säröistä tai halkeamista pääsee valo sisälle. Ehkä se pääsee niistä myös ulos. Kristus teissä, kirkkauden toivo. Sama Kristus, joka ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan, ei loistamaan omaa valoaan vaan päästämään Jumalan valon niiden haavojen läpi, joilta hänenkään ei sallittu elämässään välttyä.
Se valokki. Opin pari vuotta sitten, että valokki tarkoittaa samaa kuin lakka, hilla tai suomuurain. Ajattelen keltaista pientä yllätystä karussa suomaastossa, väriä jonka se on kypsyessään auringolta saanut. Voisiko olla osuvampaa nimeä?
Kuljin marraskuun pakkasessa paimentavan berniläisen marjakoiramme kanssa samalla suolla, josta kesällä oli löytynyt lakkoja. Koirakaverin ei tarvinnut nyt painautua sammaliin vilvoittelemaan eikä emännän läpsiä paarmoja niskastaan. Karpalotkin olivat peittyneet lumen alle. Nyt, sydäntalven pakkasissa, suo on vielä syvemmin jäässä. Silti alkukesästä lakka kukkii taas ja kesän mittaan se muuttuu hailakasta supusta syvän keltaiseksi, läpikuultavaksi valoksi. Ilman aurinkoa, ilman suurempaa valkeutta ja lämpöä ei olisi valokkia: uuden alun, kypsymisen ja pienen valon ihmettä.