Maija Latvala

Sain taannoin viestin, jossa tiedotettiin eutanasiaa koskevan kansalaisaloitteen olemassaolo.

Hämmennyin. Työhön liittyvien viestintäkanavien käyttäminen työhön liittymättömään hienovaraiseen lobbaukseen lienee tahditonta. Muttei se minua häirinnyt. Kaikkea tulee, ja menee.

Hämmentävän tunteen herätti tilanne, johon minut asetettiin. Olen opettanut etiikkaa pitkään. Eutanasiaa tulee aina vähintään sivuttua. Plussia ja miinuksia eritellään, ihmiskuvaa pohditaan, ymmärretään puolta ja toista.

Mutta että olla itse mieltä.

Olin toki kansalaisaloitteesta jo lukenut. Lehdessä se pysyy silti etäisyyden päässä. Voi todeta, että tällaista, ja kääntää sivua. Viesti pakotti tekoon, joka allekirjoittamatta jättäminenkin on. Mitä siis tein?

Olen havainnut eettisen päätöksentekoni pyrkivän kunnioittamaan Raamatun yleisperiaatteita, järkeä ja lisäksi niiden ihmisten kokemuksia ja näkökulmia, joita arvioitava asia välittömästi koskee. Moraalinen ankkuri on oltava, mutta moniin eettisiin kysymyksiin Raamattu ei tarjoa luotisuoria sovelluksia. Järkeäkin on käytettävä. Omista kolhuista taas olen oppinut, ettei moraaliarvioita kannata tehdä kenenkään yli.

Raamatussa Jumala on elämän antaja ja lähde. Seuraako siitä, että jo kuolevan ihmisen kuoleman jouduttaminen on aina väärin? Moni näkee näin, hyvin selkeästi.

Oma näkymäni on himmeä, kenties siksi, että tositarinoita ja kokijakertomuksia on tullut koluttua. Niihin kuuluu levollisia kuvauksia esimerkiksi siitä, miten elämä päätetään hallitusti Alankomaissa. Helsingin Sanomien hiljattain julkaisemassa laajassa artikkelissa (22.1.2017) eutanasioita suorittava lääkäri kertoo suosivansa iltoja. Ystävät ja sukulaiset kokoontuvat potilaan kotiin. Lääkäri juttelee, juo kahvikupposen. Pian on hyvästien aika. Sitten potilas nukutetaan ja lääkäri lamauttaa lihakset. Sydän pysähtyy. Omaisten kanssa keskustellaan. Kun hautajaisia vietetään, lääkäri on paikalla. Aina.

Hyvä kuolema –tarinoiden lisäksi on kertomuksia sairastuneista, jotka tietävät kuolemansa olevan hyvin todennäköisesti hyvin vaikea. Miksi mennä vaikeimman kautta? Lopuksi ovat kuvaukset juuri niistä kivuliaista, pitkittyneistä kuolemista. Miksi pienen Einon piti kärsiä viikkoja, vaikkei toivoa ollut?

Millä lihaksilla lähtisi vastaamaan? En ole sairastanut vakavasti, enkä istunut kivuliaasti kuolevan lapseni vierellä tuntemassa itseäni hyödyttömäksi. Jos en menisi siihen hetkeen sanomaan, että tämän pitää kuule kuitenkin mennä ihan juuri näin, en myöskään kirjoita niin tässä. Enkä ole yksin. Ylivoimainen valtaosa suomalaisista hyväksyy eutanasian. Yleisin perustelu on kivulta ja kärsimykseltä välttyminen. Kun eutanasiasta puhutaan, puhutaankin aina kivusta.

Tosiasiassa vain harvoin on kyse kivusta. Tämän myöntävät niin eutanasiaa kannattavat kuin vastustavatkin saattohoitolääkärit. Kivut kun voidaan hoitaa, ainakin teoriassa. Osaaminen ja muut resurssit ovat tosin Suomessakin vähäiset. Pieni Eino olisi voitu esimerkiksi nukuttaa. Kärsimys oli tarpeetonta, mutta se kertoo hyvän hoidon, ei eutanasian, puutteesta.

Eutanasiasta hienoisesti eroavan avustetun itsemurhan hyväksyvissä maissa halu kuolla perustuu kipua useammin autonomian tai arvokkuuden tunteen menettämiseen. Osa ei voi enää nauttia heille rakkaista asioista. Osa ei halua olla taakka läheisilleen. Alankomaissa eutanasian voikin pyytää ja saada esimerkiksi Alzheimer-diagnoosin perusteella.

Jos kuolema siis koetaan ihmisarvoisempana kuin avun kohteena oleminen tai hallinnan menettäminen, kuinka kaukana ollaan siitä, että kuolemasta muodostuu hiljainen velvollisuus ”taakan” asemaan joutuneille? Entä hyväksymmekö tosiaan ”taakan” noin vain osaksi sanavarastoa, jolla viittaamme ihmisyksilöihin?

Itse en hyväksy, enkä tässäkään seiso yksin. Kynnys ry:n toiminnanjohtaja, kunniatohtori ja neljäkymmentä vuotta hengityskoneen avustamana elänyt Kalle Könkkölä kysyy mielipidekirjoituksessaan (HS 12.2.2017), onko eutanasia todella vapaaehtoista.

”Mikä nyt on vapaehtoista, muuttuu velvollisuudeksi yhteiskunnallisen ja lähiyhteisön paineesta. Monen kuoleman jälkeen olemme kuulleet: ’Olihan se helpotus.’ Kuinka moni ihminen valitsisi eutanasian, jottei olisi taakka? Miltä tuntuu olla lain sillä puolella, jossa autetaan kuolemaan? Mitä ajattelet, kun todetaan, että nyt olet eutanasiakelpoinen.”

Könkkölä muistuttaa eutanasian nousevan lama-aikoina keskusteluun. Hänellekin on sanottu usein, että tulet kalliiksi yhteiskunnalle.

”Samaa saavat kuulla monet muutkin. Olisimme halvempia kuolleina.”

Vihapuhe vammaisia kohtaan on lisääntynyt. Vaikka useimmat eutanasiakeskusteluun osallistuvat eivät tietenkään kyseenalaista heidän ihmisarvoaan, herää kysymys, olemmeko yhteiskuntana kypsiä päättämään asiasta. Missä on keskustelu siitä, miksi tarvitseva määrittelee itsensä taakaksi? Olisiko suurten päätösten aika muutoinkin vasta, kun saattohoito on säällisellä tasolla. Jospa odotetaan.

Yksilölle vuosikymmenet, vuodet, kuukaudet ja viikotkin voivat olla pitkiä odottaa. Vuonna 2004 valmistui eutanasiaa tositapahtumien pohjalta käsittelevä Alejandro Amenábarin ohjaama elokuva Mar adentro, Meri sisälläni. Sen päähenkilö Ramón on ollut vuosikymmeniä neliraajahalvaantunut. Hän elää vanhan isänsä kanssa veljensä perheessä.

Ja haluaa kuolla, vakaasti ja jatkuvasti.

Itsekin neliraajahalvaantunut pappi saapuu Ramónin luo vierailulle kertoakseen, että tämän sisällä on iankaikkisuus, elämä ei kuulu ihmiselle itselleen, elämän vievä vapaus ei ole vapautta, ja sitä rataa.

Lähtiessään pappi puhutella paukauttaa Ramónin perhettä pyytäen näitä antamaan tälle syyn elää. Heidän tulee osoittaa, että elämä on paljon muutakin kuin käsien liikuttamista ja pallon potkimista. Silloin Ramónista vuosia huolehtinut käly avaa suunsa. Hän näki papin televisiossa selittämässä, että Ramónin halu kuolla johtuu siitä, ettei tämä saa tarpeeksi rakkautta perheeltään. Käly tunnustaa, ettei tiedä oikeasta ja väärästä, tai kuuluuko elämä Jumalalle vai ei. Sen hän tietää, ettei Ramónia ole yhtenäkään päivänä lakattu rakastamasta. Ja vielä yksi asia: Papilla on hyvin suuri suu.

Sanat jäivät mieleen. Kun päätin, etten allekirjoita kansalaisaloitetta, en halunnut tehdä sitä suurin suin, totuuksia tiputellen. Ramónin iäkäs isä toteaa eräässä elokuvan kohtauksessa, että pahempaa kuin oman lapsen kuolema on vain se, että lapsi haluaa kuolla. Se tukki kaikkien suut. Sillä mitä siihen voi sanoa?

Ei mitään.