Anneli Lohikko

Reformaation 500-vuotisjuhlavuosi on nostanut Lutheria monipuolisesti esiin, ja syystä. Yhtä aikaa luterilaisen reformaation kanssa tapahtui kuitenkin muitakin uskonnollisia liikehdintöjä. Tässä artikkelissa keskityn yhteen niistä, melko vähän Suomessa tunnettuun anabaptismiin ja siinäkin erityisesti sen maltilliseen haaraan. Anabaptismi on liike, jota voidaan täydellä syyllä pitää niin historiallisesti kuin teologisestikin uskovien seurakuntanäkemyksen esitaistelijana 1500-luvun reformaatiokirkkojen joukossa.

 

Anabaptismi — vainottu reformaatioliike

Anabaptismi on osa samaa uskonnollista liikehdintää kuin muut tuon ajan reformaatiot. Se on jäänyt melko tuntemattomaksi, mikä on ymmärrettävää. Ensinnäkin, anabaptismissa on kyse monista keskenään jonkin verran erilaisista liikehdinnöistä, vaikkakin ne kaikki kulkevat anabaptismi-nimikkeen alla. Anabaptistit eivät olleet, kuten joskus ajateltiin, yhtenäinen joukko, jolla olisi yksi alku ja joka olisi tunnustanut kaikki samat, yhtenevät opit. Päinvastoin, eri puolilla Eurooppaa vaikutti erilaisia anabaptistiryhmiä, jotka olivat opillisestikin erilaisia.

Alkujensa perusteella liike jaetaan Sveitsin, Etelä-Saksan ja Itävallan sekä Pohjois-Saksan ja Hollannin anabaptismiin. Opin mukaan anabaptistit on erotellut George Williams. Hän jakaa ne anabaptisteihin, spiritualisteihin ja evankelikaalisiin rationalisteihin.

Toiseksi, anabaptismi ei päässyt vakiintumaan reformaatioajan valtakirkkojen tavoin, koska sen johtohahmot kärsivät marttyyrikuoleman, kuka hukuttamalla, kuka polttoroviolla. Jo vuonna 1526 Zürichissä määrättiin kuoleman rangaistus ”uudelleen kastamisesta”. Kolme vuotta myöhemmin myös Speyerin toiset valtiopäivät päätti, että anabaptistit oli kerettiläisinä surmattava. Tunnettu anabaptismin tutkija C. Arnold Snyder toteaakin liikkeestä, että se oli reformaation ei-toivottu, ei-rakastettu lapsipuoli, jota muut reformaattorit eivät sen radikaaliuden vuoksi hyväksyneet.

 

1527 — anabaptismin tärkeä vuosi

Sveitsin anabaptistit edustavat vanhinta anabaptistiliikkeen haaraa, ja se kasvoi yhdessä Zürichin reformaation kanssa. Jo 1520-luvun alussa Zürichissä oli alkanut kokoontua Ulrich Zwinglin johdolla joukko pappeja, munkkeja, oppineita ja käsityöläisiä, jotka olivat tyytymättömiä vanhaan kirkkoon ja halusivat uudistusta. Osa heistä siirtyi sittemmin ryhmään, jota alettiin kutsua anabaptisteiksi, uudellaan kastajiksi.

Sveitsin anabaptistit määrittelivät oppinsa selkeämmin kuin muut anabaptistit, ehkäpä siitäkin syystä, että sieltä löytyi liikkeen teologisesti terävin kärki. Opin kannalta tärkein vuosi oli 1527. Tuolloin julkaistiin sekä niin kutsutut Schleitheimin artiklat että Balthasar Hubmaierin katekismus, joka jokaisen kasteelle pyrkivän piti tuntea.

Vielä kolmaskin anabaptistien tapaaminen sattuu tuolle vuodelle. Se edustaa Etelä-Saksan ja Itävallan anabaptismia. Tuota Augsburgissa elokuussa pidettyä tilaisuutta kutsutaan ”Marttyyrien synodiksi”. Nimi juontuu siitä, että lähes kaikki liikkeen johtavat henkilöt, jotka osallistuivat tapaamiseen, kärsivät marttyyrikuoleman.

Kokoontumisen pääaiheeksi muodostui Hans Hutin johdolla lopun ajat, eivät niinkään muut oppikäsitykset. Se tiedetään, etteivät he hyväksyneet kaikkia Schleitheimin artikloissa ilmaistuja opillisia pääkohtia. Hut kuului samaan leiriin Thomas Müntzerin kanssa ja edusti ennen kaikkea spiritualisteja ja liikkeen mystistä haaraa. Liike ei lopulta saanut kovin pysyvää jalansijaa, toisin kuin maltillinen Sveitsin anabaptismi, joka lujitti asemaansa vaikeista olosuhteista huolimatta.

 

Schleitheimin artiklat

Schleitheimin artiklat sisältää seitsemän kohtaa, joista kolme ensimmäistä yhdisti kaikkia anabaptisteja. Ne olivat kaste, seurakuntakuri ja ehtoollinen. Kaste suoritettiin vasta uskoontulon jälkeen henkilöille, jotka itse sitä pyysivät. Kaste merkitsi samalla seurakuntakurin alle sitoutumista. Molemmat nämä kohdat piti hyväksyä, jotta sai osallistua ehtoolliseen.

Neljä seuraavaa artiklaa aiheuttivat jo selkeitä eroavuuksia anabaptistien parissa. Neljännessä artiklassa todettiin, että uskovan tuli erottautua täysin maailmasta ja pahasta. Tämä painotus oli erityisen voimakas entisellä munkilla, Michael Sattlerilla, Sveitsin anabaptismin silloisella johtajalla.

Viides artikla sisältää vaatimuksen siitä, että seurakunnan tuli itse saada valita paimenensa. Kuudes koski pasifismia ja seitsemäs valaa. Kristityn ei tulisi kantaa miekkaa, eikä hänen tulisi vannoa minkäänlaista valaa.

Ne, jotka hyväksyivät kaikki artiklat, muodostivat yhteiskunnasta erillään olevan joukon. He eivät pyrkineet mitenkään muuttamaan maailmaa, koska olettivat viimeisten päivien olevan käsillä.

 

Hubmaierin katekismus

Oppikysymyksiä käsitteli perusteellisesti anabaptismin varhaisin teologi, tri Balthasar Hubmaier. Hänen merkitystään liikkeelle ei voida ylikorostaa. Mielenkiintoinen yksityiskohta hänen kannanotoissaan on, että hän puhui jo tuolloin voimakkaasti uskonnon ja omantunnonvapauden puolesta, vaikka ajatus ei toki mennyt vielä pitkiin aikoihin läpi missään päin Eurooppaa.

Hubmaier määrittelee katekismuksessaan anabaptistien perusnäkemykset. Hän lähtee siitä, että 10 käskyä, Isä meidän -rukous ja Apostolinen uskontunnustus (vaikka sillä ei ollut keskeistä osaa jumalanpalveluksissa) tuli opettaa kaikille nuorille, jotka kasvoivat anabaptistiseurakunnissa. Muista hänen katekismuksensa opinkappaleista seuraavassa lyhyesti.

Hubmaier hylkäsi sakramentalismin. Eivät papit sen enempää kuin mitkään sakramentitkaan voineet välittää Jumalan armoa tai uskonelämän alkamista. Ehtoolliskäsitys oli sama kuin Ulrich Zwinglillä. Ehtoollinen on muistoateria. Sen yhteydessä leipä ja viini tuli jakaa kaikille osallistujille.

Anabaptistit hyväksyivät Lutherin teologiasta tutun sola scriptura (yksin Kirjoitukset) -periaatteen. Heidän mukaansa ainoastaan Kirjoitukset avasivat mahdollisuuden vastata Jumalan armokutsuun Kristuksessa. He omaksuivat kuitenkin valtakirkkoja korkeamman käsityksen Raamatun auktoriteetista kaikissa uskonelämään ja jumalanpalveluksiin liittyvissä asioissa.

Pelastus tapahtuu uskon kautta yksin armosta. Ihminen vastaa Jumalan armoon uskon, ei sakramenttien tai katumusharjoitusten kautta. Kyse on Jumalan Hengen työstä ihmisen sydämessä. Henki auttaa myös säilyttämään uskon.

Hubmaier korosti sitä, että uskon tulee ilmetä parannuksenteon hedelminä, kääntymisenä, uudestisyntymisenä ja uudessa elämässä vaeltamisena, joka pyhitettiin Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen Pyhän Hengen voiman kautta. Toisin sanoen, uskovan tulee olla opetuslapsi.

Yhdessä lähes kaikkien 1500-luvun kristittyjen kanssa anabaptistit olivat vakuuttuneita siitä, että he elivät lopun aikaa ja Kristuksen paluu oli hyvin lähellä. Viimeisinä päivinä Jumala vuodattaisi Henkensä ihmisten päälle, ja he näkisivät unia ja näkyjä kuten Vanhan testamentin profeetat.

Antautumista korostettiin yleisesti. Uskovan tuli sisäisesti antautua Jumalan Pyhälle Hengelle ja ulkoisesti omalle yhteisölleen ja sen kurin alle. Hänen tuli olla myös valmis kuolemaan marttyyrinä.

Ihmiselle on annettu vapaa tahto. Näin siksi, että kyetäkseen vastaamaan Jumalan kutsuun tehdä parannus ja elää uutta elämää, hänen tuli olla vapaa vastaamaan tuohon kutsuun. Valinta oli hänen.

Oppi kristillisestä seurakunnasta piti sisällään kasteen vedessä, joka siirsi uskoon tulleen ”maailmasta” ”Kristuksen ruumiiseen”. Kaste osoitti, että hän oli antautunut Kristukselle, Kristuksen ruumille eli seurakunnalle maailmassa ja oli valmis kärsimään kaiken Kristuksen, veljiensä ja sisartensa vuoksi. Seurakunta on Kristuksen näkyvä ruumis, joka koostuu uudestisyntyneistä, kastetuista ja antautuneista uskovista.

Hubmaier korosti myös vähemmän tunnettua oppia verikasteesta, joka tarkoitti, että uskoon tullut ”kuolee itselleen ja nousee ylös Kristuksessa päivittäin”. Verikasteopin taustalla oli varmasti se, että anabaptistit opettivat, että todellinen usko joutuu aina vainotuksi.

Balthasar Hubmaier poltettiin kerettiläisenä roviolla maaliskuussa 1528, vain vajaa vuosi hänen katekismuksensa ilmestymisen jälkeen. Hänen oppinsa jäi kuitenkin elämään. Hubmaierin omin sanoin: ”Totuus on kuolematon.”

Kuva WIKIMEDIA

Goertz Hans-Jürgen, The Anabaptists, Routledge, 1996.

Arnold Snyder, Beyond Polygenesis: Recovering the Unity and Diversity of Anabaptist Theology, Pipkin H. Waynen (ed.)teoksessa, Essays in Anabaptist Theology, Institute of Mennonite Studies, Elkhart 1994.

Snyder C. Arnold, Anabaptist History and Theology, An Introduction, Pandora Press, 1995.

Kirjoittaja on Suomen Baptistikirkon KY-lehden päätoimittaja

——————————————————————————————————————————————————————————————————————-

Anabaptismin ja baptismin yhteys?

 

Paljon on sekä kirjoitettu että tutkittu baptismin mahdollista yhteyttä anabaptisteihin. Pitkään oli vallalla käsitys, että baptistien juuret olisivat juuri anabaptistiliikkeessä. Tosiasiaksi kuitenkin jää, ettei suoraa yhteyttä ole pystytty todistamaan.

Ensimmäinen baptistiseurakunta perustettiin vuonna 1609 Amsterdamissa. Kyseessä eivät olleet hollantilaiset, vaan englantilaisen entisen anglikaanipapin John Smythin ja Cambridgessä lakia opiskelleen Thomas Helwysin johtama noin 40 uskovan ryhmä. He lähtivät Englannista uskonvainoja pakoon Amsterdamiin vuonna 1608.

Ryhmä alkoi kokoontua hengellisiin tilaisuuksiinsa erään anabaptistin, tarkemmin sanottuna mennoniitan leipomotiloissa. Vaikkakin on varsin todennäköistä, että he keskustelivat myös hengellisistä näkemyksistään, ei kuitenkaan voida todistaa, että ryhmän uskonnäkemykset olisivat olleet peräisin mennoniitoilta.

Viime marraskuussa kuollut baptistihistorioitsija B. R. White osoittaa kirjassaan The English Baptists of the 17th Century, että suurin vaikuttaja Smythin ja Helwysin opillisten näkemysten syntymisessä on ollut Englannin separatistiliike. Useat näkemyksensä he olivat muodostaneet jo ennen Amsterdamiin siirtymistään.

Uskovien kasteen miehet omaksuivat Whiten mukaan kolmesta syystä. Monien separatistien tavoin he kokivat rauhattomuutta kasteensa suhteen, koska sen oli suorittanut ”luopunut Englannin kirkko”. Toiseksi, he tutkivat ahkerasti Raamattua, koska halusivat muodostaa seurakuntansa sen mukaiseksi kuin uskoivat apostolisen opetuksen olevan. Kolmanneksi, Amsterdamissa toimivat mennoniitat harjoittivat uskovien kastetta, joka saattoi auttaa heitä oman näkemyksensä muodostamisessa.

Whiten mukaan Smyth todennäköisesti koki, etteivät mennoniitat olleet oikeassa kaikissa opillisissa näkemyksissään. Niinpä hän ei suostunut ottamaan heiltä kastetta, vaan kastoi itse itsensä. Sen jälkeen hän kastoi Helwysin ja muut ryhmän jäsenet. Maailman ensimmäinen baptistiseurakunta oli syntynyt. (AL)