Kaikki on ollut sattumaa.

Niin väitti lukuvuoden päätteeksi eläköitynyt opettajakollegani Pirkko. Hän päätyi opettamaan biologiaa ja maantietoa yli kolmekymmentävuotisen uran, koska isä oli aikanaan sanonut, ettei Pirkosta hammaslääkäriä voi tulla. Eivät riitä hintelän tytön voimat poskihampaiden kiskomiseen.

Isä oli tainnut ymmärtää väärin sekä hammaslääketieteen että tyttärensä luonteen.

Yliopistolla proffa taas kertoi, ettei tytöistä voi tulla kuin opettajia tai äitejä. Tai kenties molempia näitä, muttei mitään muuta kuitenkaan. Pirkko teki johtopäätökset, eikä lähtenyt tavoittelemaan toista haaveammattiaan. Se olisi ollut perinnöllisyystutkija.

Pirkon inhokkiaine maantieto päätyi osaksi opintoja, koska se nyt vaan oli tapana yhdistää biologiaan, mikäli opettajaksi aikoi. Sekin mainittakoon, että esikoistytär syntyi vahingossa.

Katkeraa puhetta?

Ehei. Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi, etteikö Pirkko olisi ollut onnellinen ja lahjakas opettaja, opiskelijoistaan aidosti välittänyt työyhteisön peruspylväs. Pirkon kanssa kannatti ja kannattaa aina jäädä jutulle, koska siitä saa enemmän kuin pystyy antamaan. Hän kuuluu suureen suomalaiseen joukkoon taitavia ja sydämellisiä opettajia. Mutta juuri omalla paikallaan hän on — jos ei aivan korvaamaton (jonkunhan hänen työtään on syksyllä jatkettava) — niin varsin vaikeasti korvattavissa.

Opettajan ura ei siis ollutkaan lopulta hassumpi valinta. Maantieto on menetellyt ja esikoistyttärestä kasvoi kelpo yksilö. Vaikka valintojen pohjalta löytyy väkivaltaista vähättelyä, surullista sovinismia ja varottamatta tulleita vahinkoja, lopulta kävi hyvin.

Pirkon tarina on lohdullista kuultavaa. Sorrun nimittäin välillä soimaamaan itseäni siitä, ettei siinä tai tässä tilanteessa ja risteyspaikassa ollut viisautta, rohkeutta, ymmärrystä tai uskoa itseensä. Miksi en kaksikymppisenä tietänyt, mistä minussa on kysymys ja tehnyt sen mukaisia valintoja? Miksi joku toinen oli paremmin perillä itsestään?

Turhaa pyörittelyä. Elämän luonne nyt vain on se, että valinnat tehdään aina kunkinhetkisenä persoonana, senhetkisin vahvuuksin ja heikkouksin, uskomuksin ja luuloin.

Ja olisinko lopulta kuitenkaan valinnut toisin?

Se on erittäin mahdollista.

Mutta olisinko ollut tyytyväisempi?

Tuskin. Vaikka olen joutunut itkemään toisinaan valintojani, olen niistä riittävän monta kertaa useammin iloinnut, jotta voisin todella sanoa katuvani. Jos olen jo tyytyväinen, miksi pitäisi olla enää tyytyväisempi?

Oman katsomukseni kautta luonnehdin asioita herkästi sattuman sijasta johdatukseksi. Sen tuntu on ollut monissa risteyksissä vahva. Tai ei ehkä niinkään risteyksissä, mutta jälkikäteen.

Kuluvan kesän korvalla olimme omissa risteyksissämme molemmat, Pirkko ja minä. Pirkko lähti tutkimaan, millaista on elämä ilman virkavelvoitteita. Oma risteykseni on epämääräisempi, mutta siihen on ollut rikkonaisella työurallani tottuminen.

Sujuu jo aika hyvin.

Tänä kesänä saan lomailla tietoisena siitä, että tulevaisuus on puoliksi selvä. Tämänkin tekstin sisällöstä päätoimittajana vastaava hengellisen työn pitkän linjan ammattilainen Anneli Lohikko siirtyy Pirkon tavoin eläkkeelle, minä puoliaikaisesti Annelin tehtäviin.

Annelin ura on sisältänyt sattumia ja yllätyksiä siinä missä Pirkonkin. Tai kenties sittenkin johdatusta, kuten uskon Annelin asian näkevän. Ja aivan kuten Pirkon seuraajalla on suuret saappaat täytettävänään, tuntuu, että aloitan lehtityön jonkinlaisena Annelin puolikkaana. Jos opettajana olenkin jo ehtinyt kampeutua ikiomille jaloilleni, lehtityössä kokonaisen itseni etsintä vasta alkaa.

Annelin seuraaminen ei ollut itsestään selvä valinta. Mietin, ottaisinko tehtävän vastaan vain miellyttääkseni tai velvollisuudentuntoani? Ketä miellyttäisin ja ketä kohtaan tuntisin velvoitusta?

Sitäkin mietin, että monessa suhteessa valinnassa ei ole kyse kulkemisesta uralla ylöspäin, tai edes eteenpäin. Niihin suuntiin kai uran pitäisi urjeta. Vai pitäisikö? Eihän suuntani ole tähän mennessäkään ollut oikeastaan ylös tai eteenpäin.

Minne siis olenkaan liikkunut?

Kahteen suuntaan, laajemmalle ja syvemmälle. Olen niin palkka- kuin vapaaehtoisessa seurakuntatyössäkin monipuolistanut hiljalleen työnkuvaani ja samalla syventänyt vahvuuksiani. Palkkio siitä ei näy tilillä, mutta maksetaan moninkertaisesti niissä hetkissä, kun ihmiset tulevat vilpittömästi kiittämään erilaisista asioista, jotka alkavat jo sujua, koska olen vain yksinkertaisesti viettänyt niiden parissa huomattavan paljon aikaa. On väistämätöntä, että taitojen ja valmiuksien kehittämiseen laitettu aika alkaa jossakin vaiheessa näkyä syvyytenä tekemisissä ja persoonassa. Niin käy kaikille, ja minulle juuri se suunta on palkitsevin.

Syvyyssuunnan keskeisyyden näen myös Annelin työssä. Hyvästelemme eläkkeelle Raamattua syvällisesti ymmärtävän ja opettavan, lehtityön tekemisen eri uran vaiheissa epävarmuutta sietäen haltuun ottaneen älykkään, nöyrän, rauhallisen ja sovinnollisen persoonan. Onneksi hän jättää vain työnsä, ei toivottavasti meitä muita.

Kaikkein tärkein syvyyssuunta on Annelin elämässä liittynyt jumalasuhteen kehittymiseen. Se on leimannut kaikkea tekemistä ja olemista. Tulen Annelin työn jatkajana varmasti tekemään monia asioita toisin, ihan vain siitä luonnollisesta syystä, että olen eri ihminen. En osaisi, eikä minun ole tarpeenkaan olla Anneli, ei edes puolikas hänestä. Mutta mitä tulee elämän oleellisimpaan syvyyssuuntaan kohti Jumalan rakkautta ja siinä kasvamista, toivon voivani ottaa samat askeleet kuin Anneli.

Ihan omin jaloin, mutta samaan suuntaan.

Maija Latvala