Niina Tanni
Lähetystyössä Logos Hope –laivalla ostin maailman suurimmasta kelluvasta kirjakaupasta toivosta kertovan hartauskirjan. Guthrien The One Year Book of Hope (Tyndale House Publishers, 2005) päätyi lahjaksi, ja oli pian loppuunmyyty.
Tieni kirjan kanssa kohtasi jälleen vasta viime keväänä. Jo johdanto yllätti. Guthrie kuvaa kivun tunkeutumista elämäänsä. Toisen lapsen synnytyksessä selvisi tyttärellä olevan Zellwegerin syndrooman. Elinaikaa annettiin puoli vuotta.
Perhe vei Hopeksi (toivo) nimetyn tyttären kotiin, jossa Nancy keskittyi pitämään Hopen olon mukavana. Ensimmäinen päivä oli paras. Sitten Hopen tila laski tasaisesti. Eräänä yönä hän nukkui pois.
Elämää ja kuolemaa samanaikaisesti
Pian aviopari kuuli tulevilla lapsillaan olevan 25 prosentin mahdollisuus saada sama syndrooma. He eivät ottaneet riskiä, että joutuisivat läheisineen käymään läpi uuden koettelemuksen; Nancyn miehelle tehtiin vasektomia.
Nancy tuli kuitenkin raskaaksi. Selvisi, että tälläkin lapsella on Zellwegerin syndrooma. Nancy kantoi yhdeksän kuukautta lasta, jonka elämä olisi lyhyt ja vaikea. Oli outoa ottaa vastaan tietämättömien onnitteluja ja suunnitella samalla elämää ja kuolemaa. Gabriel eli lopulta muutamia päiviä lyhyemmän elämän kuin Hope.
Kipu ei ole päähenkilö
Book of Hope on matka läpi Nancyn surutyön. Hän toivoo tarinansa auttavan meitä. Nancy korostaa lukijan kivun olleen kirjoittaessa mielessä. Hän ei väitä tietävänsä, miltä lukijasta tuntuu, vaan jakaa löytöjään henkilönä, joka on maistanut kärsimystä.
Kipu on kipua – henkistä, fyysistä tai ihmissuhteisiin liittyvää. Omat kipuni tuntuvat pieniltä lapsensa menettäneen tuskaan verraten, mutta kirja on tarkoitettu jokaiselle, johon sattuu. Siis jokaiselle. Se etsii lohdutusta tilanteessa, jossa tuskaan ei ole sanoja.
Nancy käy elämänmakuisesti läpi vaikeita hetkiä tekemättä niistä kirjan päähenkilöä. Hän toteaa sanojensa menevän hukkaan, jos lukijan kipuun ei löydy Jumalan sanan soveltamisen kautta parannusta. Tarvitsemme mannaa selviytyäksemme, kuten israelilaiset erämaassa.
Paluu on usein lähtöä vaikeampaa
Alkuun en ollut varma, kuinka kirja sopisi elämävaiheeseeni. Aikani lähetystyössä oli lopuillaan. Olin tulossa sen hetkisen todellisuuteni päähän, aloittamassa uuden ja tuntemattoman. Kävin läpi – ja käyn edelleen – intensiivisestä ja hektisestä vaiheesta luopumista, erilaisesta elämästä ja yhteisöstä luopumista ja luopumista ystävistä, joista oli tullut perhettä.
Lähetystyöntekijälle paluu kotimaahan on usein lähtöä vaikeampi. Vastassa olettaa olevan jotain tuttua ja turvallista, mutta asiat ja läheiset ovat liikkuneet eteenpäin. Itsekin on muuttunut, eikä tunnu luontevalta ottaa entistä roolia.
Olen löytänyt Guthrien sanoista lohtua ja totuutta. Itken lukiessani sivuja, jotka puhuvat häpeilemättä läpikäymistäni tunteista. Samalla iloitsen; elämässäni on ihmeellinen asia, usko Jumalaan. Vaikeaa kuvitella, kuinka uskosta osattomat käyvät läpi elämän töytäisyjä. Miten Nancy olisi milloinkaan löytänyt toivoa ilman Jumalaa?
Sitaatti kirjasta
Raamatullinen toivo on enemmän kuin toiveajattelua. Heprealaiskirjeessä (11:1) sanotaan: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.”
Raamatullisessa toivossa ei ole mitään epävarmaa. Se puhuu jostakin varmasta, muttei vielä näkemäämme todellisuudesta. – – Toivo on kuin muisto tulevaisuudesta: Jumalan turvaamasta, täyttämästä, Jumalaa ylistävästä tulevaisuudesta. – – Se on varma vakuutus, että voimme luottaa elämämme sen Yhden käsiin, joka pitää siitä huolen, mitä ikinä tapahtuukin.
Suom. Niina Tanni
