-

|

Lapsettomuustuomion jälkeen Outi Eriksson tiesi mitä rukoilla

 

Varjele minut katkeruudelta

Lääkärin sanat olivat kylmät ja toivottomat. Meillä ei olisi mahdollisuutta saada biologista lasta. Mitään hoitomuotoa ei ollut. Ehdotukset sijais- tai adoptiolapsesta eivät tuntuneet lohdutukselta, ennemmin rankaisulta. Pieninkin toivonripe vietiin tuossa hetkessä.

Neljä vuotta aiemmin olimme avioituneet tulevaisuus toivoa täynnä. Tapasimme Espanjassa, josta en koskaan halunnut löytää aviomiestä. Olin asunut lapsuuteni siellä lähetyslapsena. Tunsin ihmiset ja kulttuurin, eikä espanjalaisten miesten tumma, komea ulkonäkö vetänyt minun silmissäni vertoja suomalaiselle rehellisyydelle, luotettavuudelle ja tietylle vaatimattomuudelle.

Espanjassa mieheni kuitenkin odotti. Mutta Simojoen laulun sanoin ”hän on suomalainen mies, Jumalan huumoria kuka ties, hän on suomalainen mies”.

Minäkö hengelliseen työhön?

Ollessani kuusitoistavuotias perheeni palasi seitsemän vuoden lähetysmatkalta Suomeen. Tuolloisia tuntojani kuvaa Afrikassa eläneen lähetyslapsen vastaus kysymykseeni, onko hän afrikkalainen vai espanjalainen? ”Sisältä musta ja päältä vaalea”, hän sanoi. Vaikka väriyhdistelmä ei kohdallani ollut noin konkreettinen, koin jotakin samaa. Espanja oli jäänyt sydämeeni.

Vuodet Suomessa vierivät. Opiskelin terveydenhoitajaksi ja palvelin hengellisessä kodissani Kokkolan baptistiseurakunnassa. Valmistuttuani omalta tuntuneeseen ammattiin, olo olikin tyhjä ja tarkoitukseton.

Kun äitini kysyi, olisiko minulla kutsu hengelliseen työhön, jäin pohtimaan asiaa. Ehkä Herran työ oli perheessämme niin luonnollinen osa elämää, etten ollut tullut ajatelleeksi sitä omalle kohdalleni. Teinhän sitä koko ajan opiskelun ja työn ohessa.

Ei mennyt kauaakaan, kun minut yllätettiin. Seurakuntamme työntekijä soitti ja kertoi vanhemmiston päättäneen pyytää minua palkalliseksi lapsityöntekijäksi. Se oli näkyä ja uskoa vaatinut päätös, mutta vanhemmisto tiesi, että lapsiin satsaaminen on parhaita sijoituskohteita.

Samana päivänä olin saanut profetian pian avautuvista ovista kokoaikaiseen hengelliseen työhön. Se oli suuri vahvistus kamppaillessani kutsuni edessä.

Kipinöintiä

Lapsityö oli intensiivistä, kuten Herran työ on. Sitä saa tehdä niin paljon kuin jaksaa ja haluaa. Työ oli myös antoisaa ja merkityksellistä. Olin omalla paikallani.

Puurtaminen tuntui kuitenkin välillä yksinäiseltä. Aviomies oli rukouslistalla itsellä ja monella seurakuntalaisella. 25-vuotiaana tunsin olevani avioitumista ajatellen liki ikäloppu. Sitten tuli kohtalokas Espanjan reissu, jossa ei kuitenkaan ollut kyse kohtalosta vaan Jumalan suunnitelmasta.

Aviomieheni Timon isovanhemmat viettivät talvet Espanjassa hengellisessä suomalaistyössä. Pojanpoika oli tullut autollaan hakemaan heitä Torreviejasta kotisuomeen. Timo ehti olla Torreviejassa vain kaksi päivää, mutta se riitti sytyttämään kipinän, jopa pienen roihun.

Timo tuli uskovaisesta perheestä. Oman kierroksensa maailmassa käytyään hän oli palannut lähtöasemiin. Ainut epäkohta oli, ettei Timo kokenut lapsityötä omakseen.

Rukoile kanssani

Naimisiin mentyämme Timo hyppäsi rohkeasti uusiin saappaisiin. Hän lähti mukaan lapsi- ja varhaisnuorisotyöhön. Esiin kuoriutui melkoinen lasten ystävä.

Oman lapsen saaminen alkoi tuntua yhä ajankohtaisemmalta. Mutta lapsi antoi odottaa. Toivo eli silti, luotimme hoitomenetelmiin. Vasta lääkärin kaikki mahdollisuudet kieltäneet sanat veivät toivon.

Kun pääsimme vastaanotolta autoon, pyysin itkun seasta Timoa rukoilemaan kanssani. Siinä oli nyt ainoa toivomme. Tiesin heti, mikä olisi rukoukseni tästä lähtien. Se ei olisi pyyntö, että saisimme lapsen; asia oli nyt vain ja ainoastaan Jumalan kädessä ja hallinnassa. Rukoilisin, että Jumala varjelisi minut katkeruudelta. Katkeruuden voittaminen olisi nyt kamppailuni ja vastuuni.

Tiedän Jumala laskeneen tuon tietoisuuden sydämeeni, ja olen siitä valtavan kiitollinen. Vuosien kuluessa en ole välttynyt katkerilta ajatuksilta, katkeruuden juurilta kyllä. Siksi olemme edelleen avioparina yhdessä, uskossa ja Jumalaa palvelemassa.

Lapsirikas lapseton

Elimme nyt lapsettomina lasten keskellä. Toisaalta juuri se oli hieno mahdollisuus, saada olla äiti ja isä muiden lapsille. Niin monenlaisia lapsikohtaloita olemme työssämme kohdanneet, että tarvetta sille on ollut. Lapsettomina olemme voineet kokonaisvaltaisemmin antautua työhön toisten lasten parhaaksi. Ei siis pahaa ilman hyvää.

Ei ole silti ollut helppoa työskennellä oman kipupisteen keskiössä. Monta itkua on itketty ja monta itkua nielty, jotta on kyetty järjestämään äitienpäivätilaisuus tai onnittelemaan jälleen perheenlisäyksestä. Päätin ostaa lahjan uusille vauvoille, vaikka kuinka kirpaisisi. Se oli tietoista toimintaa katkeroitumista vastaan.

Kaikesta kivusta huolimatta koen eläneeni täyttä elämää. Sitä ovat osaltaan täydentäneet veljeni pojat, ”kultsit” Jose ja Joona. Psalmin sanat ”Jumala antaa hedelmättömän asua kodissa, iloisena lasten äitinä” ovat totta.

Jumala voi, mutta haluaako hän?

Raamatun Saara toivoi, vaikkei toivoa ollut. Pystyn samaistumaan tunteeseen. En epäillyt missään tilanteessa, etteikö Jumala voisi, vaikka ihmiset eivät voi. Raamatussa se on osoitettu useampaan kertaan.

Epätoivoa tuotti se, etten tiennyt, haluaako hän. En saanut selkeää profetiaa tai varmuutta, johon nojata. Oli vain luotettava, että Jumala voi, jos hän tahtoo. Ja hänen tahtonsa on parasta meille. Tähän uskominen ja taipuminen oli osani, eikä aina helpoin sellainen.

Vuonna 2010 meidät kutsuttiin Espanjaan tekemään lapsityötä seurakuntiin, jotka syntyivät aikoinaan vanhempieni työn kautta. Timo myi firmansa ja lähdimme yhdessä tavoittamaan espanjalaisia lapsia Jeesukselle.

Työ vei mukanaan. Haave omasta lapsesta jäi jo hiukan taka-alalle. Tulevaisuus kahdestaan ei tuntunut enää niin tuskalliselta. Ikäkin alkoi tulla vastaan.

Jospa sittenkin

Lomaviikko Suomessa muutti kaiken. Keski-Pohjanmaa-lehdessä sattui ilmestymään artikkeli uudesta lapsettomuushoidosta, ja satuin lukemaan kyseisen numeron. Kyse ei silti ollut sattumista, vaan jälleen Jumalan johdatuksesta.

Päätimme ottaa hoidosta selvää, jottei asia jäisi kaduttamaan. Saimme viikossa lähetteen, mikä oli prosessin monivaiheisuudesta johtuen ihme. En ole aiemmin kokenut sellaista täsmäjohdatusta. Yksityinen lääkäri ei ottanut meiltä edes maksua.

Tiesimme, että jos lääkäreiden avun ansiosta syntyisi lapsi, se olisi saatu Herralta.

Sama lääkäri, joka antoi meille lapsettomuustuomion vuonna 2007, tokaisi nyt 9 vuotta myöhemmin, että olette hyvin erilaisessa tilanteessa. Ja niin todella olimme, meistä oli tulossa perhe.

Lokakuun 14. päivänä vuonna 2016 syntyi tyttäremme Sofia Matilda, ihme, joka mullisti elämämme.

Vaaleanpunaisen sijasta varjoja

Vuosien odotuksen aikana ajatus lapsesta oli saanut vaaleanpunaiset reunukset. Sijaa muille tuntemuksille ei löytynyt. Siksi ne pääsivät iskemään kuin puun takaa. Jumalan lahja ei ollutkaan vielä valmis nautittavaksi. Ensin oli selvittävä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, tuntemuksista, joita koskaan aiemmin ei ollut tarvinnut kokea. Mutta kell’ on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa.

Edelleen iloinen ja pippurinen ikiliikkurimme tuntuu ajoittain oudolta kokoonpanossamme. Vuosien lapsettomuus ei välttämättä pyyhkiydy silmänräpäyksessä, vaan voi kulkea varjona mukana. Mutta mitä suoremmin aurinko paistaa, sitä pienemmiksi varjot muuttuvat.

Yhteinen suru, yhteinen ilo

Avoimuus on ollut aina tapamme kohdata elämän haasteet. On helpottanut, kun on voinut olla oma itsensä niin hyvänä kuin heikkonakin hetkenä. Arvokkainta on ollut kuulla ihmisten rukoilevan puolestamme ja palkitsevinta, kun on lopulta saatu myös yhdessä iloita Jumalan teoista. Sofia on yhteinen rukousvastauksemme.

Olemme oppineet, että monet asiat voivat rikastuttaa elämäämme, mutta ne eivät tuo perimmäistä tyydytystä. Se löytyy vain Jeesuksesta ja hänen tahdossaan elämisestä, oli lasta tai ei. Siksi näin kolmen koplanakin haluamme jatkaa Hänen palvelemistaan. Sofiallakin on oma tehtävänsä. Kerholaiset juoksevat nyt ensimmäisenä hänen kaulaansa.

Outi Eriksson