Esineet oikeilla paikoillaan

Lukioikäisenä tšekkiläisen Priit Pärnin surrealistinen lyhytelokuva Porkkanoiden yö avasi mielikuvitukseni rajat. Onko tällaista olemassakaan? Taideopintomatkalla Robert Rauschenbergin näyttelyssä Tukholman Moderna Museetissa esinekollaaseissa ei ollut yhtään turhaa tavaraa väärässä paikassa, mikä mielestäni oli sommittelun ja ajattelun taidonnäyte.

Taide on jotain jota en ihan käsitä mutta ihailen, koska se saa minut hämmästymään.

Tänään

2018 on ensimmäinen sapattivuoteni. En järjestä itselleni näyttelyjä neljännen lapsen syntymän vuoksi. Olen viimeiset kahdeksan vuotta valmistumiseni jälkeen ollut kokopäiväinen kotiäiti ja tehnyt vähintään kerran vuodessa oman näyttelyn tai taiteellisen projektin sekä osallistunut ryhmä- ja yhteisnäyttelyihin.
Olemme taiteilijaparina mieheni kanssa seikkailleet residensseissä ja tutustuneet perheenä ihmisiin muun muassa Senegalissa ja Berliinissä, ja Utöseen, josta tuli myöhemmin meille koti vajaaksi pariksi vuodeksi.

Teen veistoksen ja kuvien välimalleja puulle tai paperille eri painomenetelmillä. Ne ovat usein monumentaalisen kokoisia ja installaation muodossa. Mieheni kanssa teemme videoteoksia, joissa animaatio ja elävä kuva esiintyvät päällekkäin, sekä teossarjoja, joissa sommittelemme työt vuorotellen piirtämällä, maalaamalla ja grafiikkaa lisäämällä.

Babylonin porton helma

2007 heitin taiteilijaidentiteetilläni vesilintua tullessani uskoon. Oli neljännen vuosikurssin loppu Satakunnan ammattikorkeakoulun Kankaanpään kuvataiteen yksikössä. Olin juuri valmistunut kuvataiteilijaksi.

Yhtäkkiä Jumala osoitti, että lähes kaikki mitä rakastin, oli syntiä. Halpa armo, jolla selitin itseni vapaaksi synnistä kuin koiran veräjästä, oli nyt muuttunut elämäni suurimmaksi aarteeksi. Katsoin kaiken halvaksi Kristuksen rinnalla.

Stipendejä ja korkeimman mahdollisen arvosanan saanut lopputyö oli itselleni yhtäkkiä turha. Nykyisen mieheni, silloisen poikaystävän ja luokkakaverin, kanssa veimme kasamäärin levyjämme divariin ansaiten hyvin. Vielä useamman levyn veimme roskikseen lyriikoiden takia.

Olin juuri aiemmin hakenut erillismaisteriohjelmaan Kuvataideakatemiaan, ja pääsin sisälle. Tosin valmiin taiteilijan sijaan sinne meni uusi kristitty, joka ei nähnyt Jeesuksen lisäksi juuri missään merkittävyyttä.

Tein lopputyön ensimmäisen osan kolmen huoneen tilataideteokseksi, jonka pohjana oli Ilmestyskirja. Lattia oli shakkilauta, jonka pelaajat olivat isoja musta-valko-harmaansekaisia taistelupareja, ja lauta oli Babylonin porton helma.

Toinen lopputyö oli niin ikään installaatio syntiinlankeemuskertomuksen pohjalta, minun ja tuoreen mieheni omakuva syntiinlangenneessa muodossa. Lopputyökritiikkini muuttui minun ja vierailevan ateistitaiteilija-kriitikon väliseksi väittelyksi Jumalasta.
Toivoin kyllä, että olisin voinut huijata itseni ulos akatemiasta onnistuneesti puhumatta mitään teosteni sisällöstä koko kahtena vuotena. Joka kurssin jälkeen oli kuitenkin kritiikkitilaisuus, jossa professori, opettaja, vieraileva taiteen alan ammattilainen ja kurssikaverit arvioivat yhdessä teoksia.

Opettelin myös ”neutraalien” teosten ja – suoraan sanottuna – kuvitusten tekemistä. Ajattelin, että kunhan valmistun, voin tehdä sitä mitä tahdon, panssarivaunun arsenaalilla ja kovaa. Kaikkein mieluiten puhuin itselleni tärkeistä asioista, jotka saivat aikaan usein vain hämmentyneen hiljaisuuden.

Rakennuin opiskeluaikana roomalaiskirjettä lainaten: ”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi…”. Opiskeluaikana kasvoinkin rohkeudessa. Taiteessa olin ummikko, mikä ei johtunut hyvän opetuksen puutteesta, vaan omasta asenteestani.

Lopputyöni kirjallista osaa en ole lukenut painattamisen jälkeen kertaakaan. Se oli sisäinen riita taidetta ja taidekenttää kohtaan.

Kaikki on raamatullista

Taiteen ymmärtämisessä minua auttoivat ennen valmistumistani muun muassa Francis Schaefferin ja Grant Hornerin kulttuuria ja taidetta raamatullisesti tutkivat teokset, erityisesti kirja ”Meaning At the Movies” ja nelituntinen videosarja ”How Should We Then Live”.

Ymmärsin, ettei ole ristiriitaa. Opin, että jos on olemassa totuus, sen luonne on, ettei se voi muuttua eikä kadota. Roomalaiskirjeen mukaan totuus Jumalasta on istutettu meidän omatuntoomme, ja me aktiivisesti painamme alas ja vääristelemme sitä. Totuus on kuitenkin aina jäljitettävissä.

Kulttuuri on syntynyt yrityksistämme ymmärtää maailmaa ja olemassaoloamme sen jälkeen, kun yhteytemme Jumalaan ja totuuteen katkesi. Se ei ole hyvä tai huono asia, näin vain on. Taideteorian ja -historian tutkiminen olisikin yhtäkkiä ollut mielenkiintoista.

Minulla ei ole nykyisin hengellisyys-laseja, vaan laserleikkaus, joka on auttanut näkemään, että kaikki ympärillä on raamatullista. Kaikki on juuri niin kuin luin aamulla Raamatusta. Ja taiteet ovat erinomainen peilikuva ihmisistä ja ympäröivästä kulttuurista suhteessa Jumalaan, sillä taide on ilmaisuista vapain muoto. Se ei ole riippuvainen rahoittajista tai suosiosta ja pyrkii olemaan vapaa jopa eettisistä rajoista.

Hengellinen taide?

Omaksumani taidekäsityksen mukaan taide on joko henkilökohtaista (ja pohdiskelevaa) tai poliittista (ja julistavaa) tai jotain siltä väliltä. Hengellinen taide voi olla kummassa laidassa tahansa. Jokainen seisoo elämänkatsomuksensa pohjalla ja tuo sen esiin – ei välttämättä yhdessä teoksessa, eikä ehkä tietoisesti – mutta viimeistään koko tuotantoa tutkittaessa. Kukaan ei voi ajatella tai tehdä mitään ”neutraalisti”.

En koe tekeväni ”kristillistä” taidetta. Taiteeni kyllä paljastaa maailmankuvani, kuten jokaisen rehellisen taiteilijan teokset. Suhtaudun uravalintaani kuin duunari. Jumalaa kirkastan tekemälläni työni mahdollisimman hyvin. Ei nuohoojakaan tee hyvin työtään silloin, kun hän huutelee piipusta kääntymystä parannukseen, vaan kun hän puhdistaa hormit ammattitaitoisesti turvallisiksi. Toivon itsekin voivani antaa yleisölleni hämmästymisen elämyksen sellaisen teoksen edessä, jossa muoto ja ajatus ovat hyvin perusteltuja ja tehtyjä.
Spotify-aikakaudella on onneksi helppo päästä kuuntelemaan niitäkin pois heitettyjä levyjä, joiden perään on tullut haikailtua. Taiteen kuluttajana kun olen oppinut, että on kypsää huomioida maailmankuva, jossa teos on syntynyt, muttei arvioida teosta vain sen tähden joko huonoksi tai hyväksi.

Silti tulee suojella sydäntään. Horner toteaa, että ilman muistiamme emme tiedä, keitä olemme. Me olemme sama kuin muistomme, eikä suuri osa muistoistamme ole omiamme. Ne ovat toisten tekemiä tarinoita, kuvia ja musiikkia.

Ei ole mahdollista pyyhkiä aivoista pois haluttuja muistoja, kuten elokuvassa Tahraton mieli. Sen tähden ei tietenkään ole hyvä altistua katsomaan tai kuulemaan mitään, mikä ei ole rakentavaa tai ylistettävää. Kannattaa pitää se, mikä on hyvää.

Kirjoittaja on taiteilija-avioliitossa esteetikko-pastori-kuvataiteilijan kanssa. Hän on lisäksi kuvataiteen maisteri, ja pian neljän lapsen äiti.