Francis Schaeffer: Taide ja Raamattu – Kaksi esseetä. Suom. Mervi Pöntinen. Perussanoma 2013

Amerikkalaisen evankelikaaliteologi, filosofi ja pastori Francis Schaefferin (1912-1984) alun perin vuonna 1973 julkaistuista esseistä toinen, Taide Raamatussa, havainnoi nimensä mukaisesti taiteiden läsnäoloa suuressa kirjassa. Näkökulmia taiteeseen -esseissä näkökulmat ovat nimenomaan kristillisiä. Suomennoksen alkusanat kirjoittanut Pekka Simojoki vieraili nuorena Schaefferin Sveitsiin perustamassa keskuksessa vaikuttuen monen muun tavoin tämän ajattelusta.

Monia oivalluksia esseet tarjoavatkin. Oleellisin niistä on se, miten paljon Luoja itse iloitsee taiteesta ja luovuudesta. Esimerkki tästä ovat ohjeet pyhäkköteltan valmistukseen. Schaefferistä ne kattavan ”lähes kaikki esittävän taiteen lajit, joita ihmiset ovat koskaan tunteneet”. Ohjeiden taiteella ei ole käytännöllistä funktiota, eikä se rajoitu uskonnollisiin aiheisiin tai realismiin. Papin puvun sinisiä granaattiomenia ei luonnosta löydä. Taide on läsnä pyhäkköteltassa silkan ilon ja kauneuden tähden, itseisarvoisesti.

Schaefferin mukaan Jumala myös puhuttelee raamatussa ihmisiä taiteen avulla. Hesekielin kirjan luvussa neljä mainitaan performanssi, jonka kautta Jumala ilmoitti israelilaisille tulevista tapahtumista.

Näkökulmia taiteeseen -esseessä Schaeffer piirtää suuntaviivoja taiteen olemuksen ja arvon hahmottamiseen kristillisestä näkökulmasta. Hän puolustaa taiteen itseisarvoisuutta muuna kuin ”itsetietoisen evankelioimisen” välineenä, traktaattina. Taide ei ole vain viestiä älylle. Täysin ”rikkonaista” proosaa tai runoutta ei kuitenkaan voi käyttää kristillisen sanoman esittämiseen, sillä ”sellainen kieli ei voi välittää järjellistä sisältöä, eikä kristinuskoa taas voi julistaa ilman sisältöä.”

Edellä todettu ei tarkoita, että Schaeffer rajaisi kristillisen taiteen kristillisiin aiheisiin. Kristitty taiteilija on aihevalintojen suhteen vapaa Kristuksessa ja Pyhän Hengen ohjauksessa. Realismiin tai romanttisiin kuviin ei ole tarpeen rajoittua, vaan heijastaa maailmaa, jossa taiteilija elää, puhua sen kieltä – mielellään taitavasti.

Schaefferin ihmiskäsitys on kokonaisvaltainen. Hengellisyys ei ole oma saarekkeensa meissä, elämässämme tai suhteessamme maailmaan. Taiteileva kristitty välittää väistämättä maailmankatsomustaan taiteellaan, muttei toki kaikkia sen puolia yhdessä teoksessa. Ei pidä pelätä rakkausrunon kirjoittamista, vaikkei siihen voi mahduttaa kristinuskon koko sanomaa.

Evankelikaalinen kristillisyys on kulkenut 70-luvulta Schaefferin ajatusten suuntaan. Nykylukijalle esseissä on itsestäänselvyyksiä. Moni tunnustava kristitty taitelija joutunee silti yhä kohtaamaan taiteensa ”hengellisyyteen” kohdistuvia paineita, joissa Schaefferin ”maalaisjärki” voi auttaa. Yleistajuiset ja nopealukuiset esseet ovat kuitenkin suositeltavaa luettavaa aivan kaikille, joita taiteen ja Raamatun tai uskon ja taiteen suhde kiinnostaa.