Katri Liukko on opiskellut teatteria kuluneen lukuvuoden ajan Suomen Raamattuopistolla. Millaisia ajatuksia poikkeuksellinen vuosi on synnyttänyt?

Viime keväänä kaipailin taukoa akateemisuudesta ja korkeakouluopinnoista, joihin olin suunnannut suoraan lukiosta. Väsymys alkoi toden teolla vaivata, ja päätin, että seuraava vuosi saisi mennä rennommissa merkeissä.

Päädyin Suomen Raamattuopistolle, ja opistolla ensimmäistä kertaa järjestettävälle vuoden mittaiselle teatterilinjalle. Vähän se oli sellainen hyppy tuntemattomaan, ja jännitti melkoisesti. En ole ennen juuri teatteria tehnyt, enkä tiennyt, mitä tästä ollenkaan tulisi.

No, ainakin itseään on saanut haastaa uudella tavalla hyvässä porukassa. Tulin asenteella, että teatteri kiinnostaa jokseenkin kaikin puolin, ja haluaisin oppia siitä kokonaisvaltaisesti lisää.

Kaikenlaista onkin ehditty tehdä: näyttelemistä, improvisaatiota, puvustusta, maskeerausta, klovneriaa, akrobatiaa, ja sen sellaista. Isoin asia tähän asti on ehkä ollut itse valmistamamme näytelmän esittäminen Maata Näkyvissä -festivaaleilla marraskuussa.

Vain aitoa, välitöntä ja välttämätöntä

Teatteri lisää itsetuntemusta, sanovat. Kliseistä ehkä, mutta on kai se niin. Opettajamme totesi joskus, että harjoitukset, joita me tunneilla teemme, eivät ole terapiaa, mutta voivat silti olla valtavan terapeuttisia. Se on ihan totta. Tämä on jo tähän mennessä ollut kovastikin terapeuttinen vuosi.

Oman uskon kannalta Raamattuopisto on tavallaan hyvin turvallinen paikka. Saa elää sellaisessa pienessä uskovaisten kuplassa.

Omalla kohdalla arvelisin, että usko Jumalaan on täällä muuttunut tavallaan yksinkertaisemmaksi. On tullut väsymys kaikkea turhaa ja ylimääräistä kohtaan, sellaista mikä ei ole aitoa, välitöntä ja välttämätöntä. Tietynlainen into ja kaipuu on syntynyt, että löytäisi ja kohtaisi oikeasti sen persoonallisen Luojansa. Kyllästyttää kaikki muu, turha nahistelu asioista, joilla ei oikeasti ole väliä.

Ihmisiä uskovaisetkin ovat

Ajatusmaailmani taiteen ja uskon suhteesta voisi sanoa avartuneen. Aiemmin en ole juuri aiheeseen perehtynyt, täällä on saanut oppia siitä paljon lisää. Ja oivaltaa, miten suuri lahja luovuus ja keinot sen kanavoimiseen ovatkaan. Taide tuottaa iloa, saa ajattelemaan, samaistumaan ja ymmärtämään. Sen avulla voi hahmottaa itseään, maailmaa ja Luojaansa.

Joskus ajatellaan, että taiteen tehtävä hengellisessä kontekstissa olisi jotenkin erilainen, mutta en minä tiedä, onko. Ihmisiä kai uskovaisetkin ovat. Samat on tunteet ja ajatukset.

Olemme tunneilla joskus keskustelleet siitä, mitä on olevinaan ”kristillinen teatteri”. Pitääkö näytelmässä sanoa ainakin kerran Jeesus, että se varmasti kelpaa kirkkoon tai hengelliseen tapahtumaan. Riittääkö, että arvot ja sanoma, jotka teoksesta välittyvät, ovat linjassa Raamatun kanssa.

Toisaalta, voisiko ”sekulaari” taide myös puhutella hengellisellä tasolla? Miksipä ei. Kyllä kai Jumala ylettää sinnekin.

Lokeroimatta ja tuomitsematta

Teatteri on minulle ehkä sellainen oivaltamisen prosessi, jotenkin puhdistava. Tunteet, toiveet ja kaipuut ovat niin universaaleja, että vaikka katsoo näytelmää ihan toisenlaisesta ihmisestä ihan toisenlaisissa tilanteissa kuin missä itse on, voi silti samaistua ja oivaltaa jotain itsestään ja ehkä muistakin. Aika vähällä voi sanoa aika paljon, kun taiteesta on kyse.

Raamattukin on itsessään jotenkin valtavan hieno taideteos. Jos vaikka psalmeja miettii, niin nehän ovat runoja, joissa tuntuu olevan läsnä koko ihmisen tunteiden kirjo ja Jumalan olemus. Se on hienoa taiteessa; siihen saa napattua jotain oleellista aiheesta, jota ei koskaan voi käsittää ihan täysin.

Olen oppinut teatterista avoimempaa mieltä ja asennoitumista uusiin asioihin. Joku voisi ehkä olla sitä mieltä, että ajatusmaailma on muuttunut liian liberaaliksi, mutta kai lähtökohtaisesti aika tiukkaan ajatusmaailmaan voi tasapainoa hakea.

Toivoisin, että täällä oppimani asiat voisivat säilyä ja kantaa tulevinakin vuosina. Ei himmenisi se kyky ihastua maailmasta ja katsella sitä aina uusin silmin. Ja että vahvistuisi taito kohdata toinen ihminen sellaisenaan, lokeroimatta ja tuomitsematta.

Kuva: Matti Halén