Mitä tulee mieleen sanasta “rohkea”?
Ärsytystä, näin ensimmäisenä. Se on niin monitulkintainen ja hankala asia, ja siksi suhtautumiseni rohkeuteen on ristiriitainen. Myönnän, että kyse on lähtökohtaisesti positiivisesta ominaisuudesta, mutta sen valjastaminen milloin kellekin sopivaan merkitykseen tuntuu oudolta.
Rohkeus on kummallinen illuusio. Sankaritarinoissa kerrotaan, kuinka rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan sitä, että tekee vaikka pelkää. Silti arjessa uskotaan enemmän näkyviin ominaisuuksiin ja piirteisiin, ja rinnastetaan rohkeus vahvuuteen, kyvykkyyteen ja pelottomuuteen, vaikkei mitään niistä tarvita rohkeaan toimintaan, eikä mikään niistä takaa rohkeutta itsessään. Joskus se, minkä kuvittelemme rohkeudeksi, onkin vain kyvyttömyyttä ilmaista tunteita, ylimielisyyttäkin.
Sukellus Kielitoimiston sanakirjaan valaisee “rohkean” määritelmiä: ensisijaisesti sana määritellään pelottomana, pelkäämättömänä ja uskaliaana, toissijaisesti valtavirrasta poikkeavana ja omaperäisenä. Kolmannessa kohdassa rohkeus rinnastetaan muun muassa reippauteen.
Jotain suurta ja spesiaalia, siis. Sitä on rohkeus.
Kun puhutaan rohkeudesta yksilötasolla, tulee totta kai ensimmäisenä mieleen oma rohkeus tai sen puute. Ja ilokseni voin kertoa, että minäpä olenkin kautta aikain ollut vähän nyhverö. Pelkään monia asioita, esimerkiksi korkeita paikkoja, ahtaita paikkoja, ihmisiä ja yksinäisyyttäkin. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen rohkea tai reipas, ja sittemmin olen oivaltanut, ettei se ole huono asia.
“Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi”, neuvotaan Joosuan kirjassa (Joos. 1:9). Kummallinen kehotus, mietin toisinaan. Olkoon vaan Isä läsnä, silti puntti tutisee ja alahuuli vapisee. Ja varmaan se on ollut tiedossa. Ehkä tällaisia kannustuslauseita on Raamatussa paljon juuri siksi, kun ihmistä aina pelottaa niin kovasti. Monesti ihan syystäkin.
Ehkäpä siellä jossain kytee kuitenkin se totuuden siemen rohkeuden ja rohkaisun tarpeellisuudesta. Ikävät asiat, pelot ja kyvyttömyydet voisi sanoa ääneen. Sitä huomaisi, että rohkeus ei lähdekään itsestä. Että jospa mieli kärvistellen ja sydän herkkänä voitaisiin myöntää ne asiat, joihin oma rohkeus ei anna myöten.
Ehkä ironisesti voisikin todeta, että rohkein muutos elämässäni viime vuosina on ollut olla rohkeasti nössö. Se onkin ollut melkolailla mukavaa. Siedän huonosti ihmisiä, jotka eivät myönnä heikkouksiaan, ja olen kovasti allerginen näennäiselle urheudelle. Pelkureita ymmärrän, ahdistuneisiin samastun. Avoimuutta kaipaan.
