Viime jouluna tulimme kotiin mummolavierailulta vain huomataksemme, että keittiön pöytä oli sillä välin palanut piloille. Kynttilä oli unohtunut palamaan ja lasinen kynttilänjalka hajonnut sirpaleiksi. Olimme äimänä, kun hiileksi palaneen alueen vieressä olleet servetit eivät olleet ottaneet tulta sen enempää kuin talouspaperirullakaan, joka olisi tyypillisessä tarinassa toiminut tulelle välietappina verhoihin. Jälkien perusteella minusta tuntui, että ei tämän näin pitänyt mennä, vaan kotimme olisi kuulunut palaa maan tasalle. Viime jouluna armo tuoksui savulta.
Lottovoittaja nukkuu huonosti
“Me emme ansaitse tätä elintasoa, joka meillä on,” kertoi sanomalehti Uusi Suomi kansanedustaja Pertti Salolainen pamauttaneen presidentti Tarja Halosen presidenttifoorumissa marraskuussa. Salolainen tarkoitti tietenkin valtion velkaantumista ja hyvinvointivaltion kalleutta: valtio syö enemmän kuin tienaa. Jos ajattelemme Salolaisen lausahdusta yhtään pidemmälle ja ulotamme ansaitsemisen käsitteen taloudellisesta moraaliselle tasolle, huomaamme siinä piilevän katkeran piikin myös Suomen rikkaimmalle kansanosalle: hekään eivät ansaitse elintasoaan, sillä ansiomme eivät ole koskaan vain omaa ansiotamme.
On lottovoitto syntyä suomalaiseksi, sanotaan. Vertaus on osuva. Sen enempää kuin lottovoiton saajakaan ei ole ansainnut miljooniaan, ei suomalaiseksi syntynytkään ole ansainnut hyvinvointiaan: turvallista kotimaata, ilmaista koulutusta ja puhdasta luontoa. Meidän oikeutemme tähän maahan ei ole sen suurempi kuin kenenkään afrikkalaisen tai aasialaisen. Minkä yksinoikeuden se antaa, että vain satuimme syntymään tänne? Me rajoitamme maahanmuuttoa puhtaasti itsekkäistä syistä: haluamme säilyttää sen, mitä meillä on, emmekä jakaa sitä liian monen kanssa.
Entä mihin ansioihin ostovoimamme perustuu? Kun ostamme taulutelevision muutamalla satasella, saamme sen halvalla siksi, että joku tekee työtä alipalkalla ja joku laskee jätteensä puhdistamatta luontoon. Jos joutuisimme ostamaan vain kotimaista, emme saisi samalla rahalla niin paljoa nannaa. Meillä on elintasovelkaa, joka erääntyy, kun halpatuotantomaat alkavat huolehtia kansalaisistaan ja luonnostaan. Länsimaat saavat luultavasti varautua tulevaisuudessa vähemmän etuoikeutettuun elämään, eikä se ole millään tavalla väärin. Emmehän me ole ansainneet sitä, että joku maksaa osan hyvinvoinnistamme selkänahallaan.
Keskiluokkaisen miehen taakka
Vietin vastikään viikon Helsingissä ystäväni luona ja koska tein tuon viikon töitä ja halusin myös vähän nautiskella hyvästä tarjonnasta, helpotin elämääni syömällä lounaat ulkona. Yhdellä lounasreissulla huomasin ihmisjonon, joka ulottui kokonaisen korttelin matkalle, lähes koko jalkakäytävän levyisenä. “Mitähän tuolla jaetaan, kun noin jonottavat”, ihmettelin. Kun lähestyin jonoa, koitin miettiä, mikä noita ihmisiä yhdistää, heitä kun oli niin monenikäisiä ja -oloisia. Lopulta tajuamisen himmeä valo syttyi päässäni: kyseessä oli Kallion leipäjono. Nämä ihmiset jonottivat ruokaa.
Ravintolani oli seuraavassa korttelissa, eikä paluumatkallakaan jono ollut lyhentynyt. Hampurilaiseni oli ollut härskin ylihintainen.
Moni hyvä ihminen elää yksin, vaikkei tahtoisi. Kun kiilaan yöllä lämmittelemään vaimoni kainaloon tai kun luen pojalleni sylikkäin, olen joskus tuskallisen tietoinen siitä, etten ole tehnyt mitään ansaitakseni tämän.
A.R.M.O.
Joulun ydinsanoma on armo: Ansaitsematon Rakkaus Meidän Osaksemme, niin kuin teininä leirien opetustuokioissa opittiin tuo sana avaamaan. Joulun lahja –Jumalan tulo ihmiseksi ja syntiemme sovittajaksi– on täysin ansaitsematon etu. Me ihmiskuntana emme saaneet sitä, koska olimme olleet kilttejä, emmekä tänäkään jouluna nauti Jumalan hyvyyttä ahkeran työntekijän bonuksena. Se on ansaitsematonta. Ja se on rakkautta.
Jumala antoi omastaan.
Kiitos.
Kirjoittaja on Baptisti.fi -medioiden päätoimittaja
