”Kirkko” oli vielä uskoon tulemiseni aikoihin, noin kaksikymmentä vuotta sitten, lähes kirosana niissä baptistisissa ja helluntailaisissa piireissä, joissa pyörin. Silti nyt, varsin lyhyen ajan kuluttua, meillä on Suomessa sekä helluntaikirkko että baptistikirkko, ihan nimiä myöten.

Kirkollistuminen on perinteisesti tarkoittanut kielenkäytössämme korostettua pappisvaltaa ja samalla liberalisoitumista, maallistumista ja etääntymistä evankeliumista, mutta silti olemme ruvenneet kirkoksi, ja varsin vähällä vastustuksella. Olemmeko siis luopuneet jostain arvokkaasta, arvostusta saadaksemme?

Maltillisuus tuli taloon

Nostetaanpa kissa pöydälle: paljon muutakin on muuttunut kuin uskonnollisen yhdyskuntamme nimi. Omat asenteemme ovat muuttuneet siinä kuin maailmakin. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten olimme paljon fundamentalistisempia kuin nyt, mutta nyt olemme matkalla maltillisuuteen: keskustelemme paljon enemmän muiden kristillisten liikkeiden kanssa ja seurakuntiemme ilmapiiri on sallivampi. Pukeutumisen normit eivät juuri poikkea muun yhteiskunnan normaaleista sopivuussäännöistä eikä urheilun harrastamista, politiikkaan osallistumista tai kulttuurin kuluttamista enää automaattisesti pidetä synteinä.

Seurakuntalaisten oma omatunto ratkaisee enemmän kuin yhteinen omatunto, kun puhutaan elämäntavoista ja valinnoista.

Aika on kerätä kivet

Olemmeko siis kirkoksi tunnustauduttuamme muuttumassa “luopiokirkoksi”? Onko kaikesta tullut suhteellista?

Näkisin ennemmin kirkkokuntamme elinkaaren tulleen eräänlaiseen kypsyysvaiheeseen, jossa itsearviointi saa jo sijaa. Nuori ihminen korostaa itseään ja persoonaansa voimakkaasti, vaikka hänelle samanaikaisesti voi olla hyvin epäselvää, kuka hän oikein on. Samoin nuori kirkkokunta pitää kovaa ääntä ja tehostaa itseään, mutta myöhemmin se voi jo alkaa punnita arvojaan rohkeammin.

Tähän vaiheeseen valitettavasti kuuluu myös maallistuminen ja yhteisöllisyyden hapertuminen: monissa seurakunnissa se näkyy siinä, että nuoret aikuiset loistavat poissaolollaan. Nyt, kun tiedostamme, että seurakuntaan ei sidota syyllisyydellä ja häpeällä, meidän täytyy myös tehdä enemmän työtä seurakuntiemme pysyvyyden eteen. Lopetettuamme kivien heittelyn meidän on aika alkaa taas etsiä kestävän seurakunnan rakennuskiviä.

Isänsä näköinen?

Seurakunta on Kristuksen ruumis, Hänen sijaisensa maan päällä – seurakunnalla on Hänen Henkensä ja sanomansa.

Jeesus veti puoleensa ihmisiä. Hän oli kiinnostava paitsi ihmeidensä, myös viisautensa ja luonteenlaatunsa vuoksi. Ne, jotka olivat Hänen lähellään, luottivat Häneen ja uskoivat Häntä, kun Hän opetti heille näkymättömistä ja tulevista asioista.

Ollaksemme kristillisenä liikkeenä ja seurakuntina vetovoimaisia ja eläviä, meidän tulee vain tavoitella sukunäköisyyttä Jeesuksen kanssa. Parran kasvattamisen sijaan voimme keskittyä luonteemme kasvattamiseen ja Hengen hedelmien tavoittelemiseen. Sitä emme voi tehdä yhteisönä, käskien naapuria pyhittymään, vaan voimme ainoastaan ottaa peilin kauniiseen käteen ja todeta, että avain on omassa halussamme kasvaa.

Moni vanhemman sukupolven seurakuntalainen on upea esikuva siitä, miten elinikäinen Kristuksen seuraaminen jalostaa ja kirkastaa ihmisen koko persoonaa. Toivon sydämestäni, että kirkkokunnallemme käy vanhetessaan samoin.

Kissalle hyötykäyttöä

Konstit on monet, sanoi akka kun kissalla pöytää pyyhki. Samoin toivon itsekin, että nostettuamme kirkollistumisen kissan pöydälle löydämme sille myös hyvää käyttöä. Emme saa antaa kirkkoutemme jäykistää itseämme kaavoihin, vaan meidän tulee nähdä kirkkokuntamme itsenäisten seurakuntien yhteisenä työvälineenä, josta on juuri niin paljon hyötyä kuin me itse päätämme.

Tämä lehti sisältää kaksi seurakunnan rakentumista käsittelevää artikkelia: Marko Jauhiainen pohtii omassaan nykyisen seurakuntakäsityksemme ja alkuseurakunnan eroja ja Tapio Sätilä valottaa uskovien keskinäisen riippuvuuden merkitystä seurakunnan kehityksen kannalta. Haastakoot nämäkin tekstit meitä rakentamaan ja rakentumaan.

Lari Kemiläinen,
päätoimittaja