Kristittyjen vainoista on haastavaa kirjoittaa, mikäli aiheeseen ei ole omakohtaista kosketuspintaa. Toisaalta meidät on kutsuttu opettamaan kaikkea, mitä Jeesus on käskenyt meidän pitää. Vainonkin esillä pitäminen on osa Herramme käskyn noudattamista.
Vaikka vaino ei kohtaisi meitä juuri nyt, meidät on kutsuttu vähintäänkin rukoilemaan niiden arviolta 200 miljoonan veljen ja sisaren puolesta, joilta puuttuu vapaus harjoittaa uskoaan, ja jotka joutuvat kokemaan vainoa uskonsa vuoksi (Marttyyrien Ääni, 2021). Uuden testamentin evankeliumien mukaan Herra itse toi toistuvasti esiin, että ne, jotka Häntä tahtovat seurata, tulevat kokemaan myös vainoa.
Toisella vuosisadalla elänyt Tertullianus kirjoitti, että ”kristittyjen veri on [kirkon] siemen” (Apologeticum, 50). Ajatus on elänyt kristillisen kirkon keskellä todistamassa vainojen tarpeellisuutta seurakunnan elinvoiman säilyttämiseksi, vaikkei Uudessa testamentissa vainoja sinänsä ihannoida, saati kehoteta niitä etsimään. Sen sijaan kehotetaan rukoilemaan esivallan puolesta, ”että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikin tavoin hurskaasti ja kunniallisesti.” Samaan hengen vetoon lisätään, että tämä rauhallinen ja hiljainen elämä hurskaasti ja kunniallisesti on ”hyvää ja mieluista Jumalalle, meidän pelastajallemme” (1. Tim. 2:1–3).
Vainot ovat kuitenkin osa sitä seurakunnan elämää, jota Jeesuksen seuraajat usein tässä ajassa rauhan ja hiljaisuuden sijaan joutuvat kokemaan, mikäli haluavat elää hurskaasti ja kunniallisesti, Jumalan tahdon mukaan.
Vainojen alku ja juuri
Vainon voi nähdä alkaneen jo ihmiskunnan ensimmäisistä sukupolvista: Kain tappoi Aabelin, koska Aabelin teot olivat vanhurskaita (1. Joh.3:12). Oikean uhrin tuominen oli uskon teko ja samalla todiste uskon kautta tulevasta vanhurskaudesta (Hepr. 11:4).
Alusta asti on siis selvää, että langenneessa ihmiskunnassa vainon kohteeksi joutuvat Jumalan tahtoa seuraavat, Häneen uskovat. Jumalan suuressa kertomuksessa vaino näyttää aina seuraavan Jumalan omia. Tämän voimme nähdä muun muassa Abrahamin suvun kohdalla (Loot ja Sodoman kansa, Jaakob ja Esau, Joosef ja veljet) ja myöhemmin Egyptissä orjuutetun Israelin kansan elämässä, kuten myös Daavidin ja Saulin välisessä jännitteessä, profeettojen kokemuksissa sekä Danielin ja hänen kolmen ystävänsä vaiheissa pakkosiirtolaisuuden aikana.
Usein voimme Jumalan kunniaksi todeta kuten Paavali omaa elämäänsä koskien: Vainoissa Herra myös Pelastaa (2. Tim. 3:11). Ehkä monet menneiden aikojen pyhät tunsivat Herralta tulevan pelastuksen konkreettisemmin kuin useimmat meistä, jotka olemme kyllä armosta uskon kautta pelastuneet, muttemme henkilökohtaisesti ole vastaavanlaisia vainoja kokeneet.
Vainojen tasoja
Kristittyjen vainoista puhuttaessa tuodaan usein esiin valtiovallan harjoittama vaino, jota useissa maissa edelleen koetaan. Vähemmälle huomiolle voi jäädä niin sanottu mikrotason vaino, joka voi olla kuitenkin tätä vaikeampaa, henkilökohtaisempaa. Monissa yhteisöissä, joissa valtiovalta tai muu virallinen taho ei vainoa kristittyjä, koetaan kaikkein vaikein vaino suvun, lähipiirin ja muun lähiyhteisön taholta: kääntynyt erotetaan yhteisöstä sekä leimataan luopioksi ja suvun tai yhteisön häpeätahraksi. Pahimmassa tapauksessa oma suku puuttuu väkivaltaisesti kristityksi kääntyneen elämään.
Vainot auttavat omalta osaltaan meitä suuntaamaan mielemme tulevaan, iankaikkiseen toivoon.
Lähiyhteisön vainoa voi olla vaikeampi kestää kuin valtiovallan harjoittamaa. Miten vaikea voikaan olla tilanne, jossa ne, jotka ehkä kymmeniä vuosia ovat olleet kaikkein lähimpiä ja rakkaimpia, ovatkin nyt vihamiehiä. Silloin konkretisoituvat kipeästi Herran sanat siitä, miten vihollisiksi tulevat oman talon väki, ja kuinka viimekädessä Herran rakastamisen tulee mennä kaikkien suhteiden edelle (Matt. 10:35–39). Edelleen ristin kantamisen tie on se, joka Jeesuksen seuraajan on valittava.
Toisaalta on tilanteita, jossa vainon läpikäyneet voivat saada osakseen suurta kunnioitusta vainoojiensa taholta. Näin kävi myös Danielille ja hänen ystävilleen aikoinaan. Eräs tuttava työalueeltamme joutui sukunsa taholta vainon kohteeksi Jeesuksen seuraajaksi tultuaan. Hän pysyi julkisessa tunnustuksessa painostuksesta huolimatta. Lopulta hänestä on tullut vahva todistus Kristuksen voimasta niin lähipiirinsä kuin laajemman yhteisön keskellä. Uskomme, että hänen laillaan monet muut voivat seistä lujana oman yhteisönsä keskellä vainoista huolimatta. He tarvitsevat tukea ja esirukouksiamme, eli teemme hyvin, kun muistamme näitä ystäviä – sisaria ja veljiä – jatkuvasti rukouksin.
Vainojen merkitys
Uuden testamentin seurakuntien kohdalla konkreettisin esimerkki vainoista löytyy apostolien kohtaaman vainon lisäksi Tessalonikan uskovista, jotka tulivat uskoon ahdingon ja vainojen keskellä (1. Tess. 1:4-8, 2:13-14). Paavali sanoo kerskaavansa muiden seurakuntien keskellä tessalonikalaisten kärsivällisyydestä ja uskosta kaikissa heidän vainoissaan ja ahdistuksissaan, jotka “ovat osoituksena Jumalan oikeudenmukaisesta tuomiosta, siitä, että teidät katsottaisiin kelvollisiksi Jumalan valtakuntaan, jonka vuoksi te myös kärsitte. Sillä Jumala katsoo oikeaksi kostaa ahdistuksella niille, jotka ahdistavat teitä, mutta antaa teille, joita ahdistetaan, levon yhdessä meidän kanssamme, kun Herra Jeesus ilmestyy taivaasta väkevien enkeleittensä kanssa tulenliekissä.” (2. Tess. 1:5–7)
Paavalin tekstistä käy ilmi vainojen yksi oleellinen merkitys: vainot ja ahdistukset – ja pyhien kärsivällisyys niiden keskellä – viittaavat Jumalan lopulliseen tuomioon. Se on vielä täyttymystään odottava tuomio, jossa oikeus lopulta toteutuu. Sama ajatus löytyy Ilmestyskirjan niin sanotusta sinettien jaksosta, jossa marttyyrien sielut pyytävät Jumalan oikeudenmukaista tuomiota: ”’Kuinka kauaksi aikaa sinä, pyhä ja tosi Valtias, jätät tuomitsematta ja kostamatta meidän veremme niille, jotka asuvat maan päällä?’ Jokaiselle heistä annettiin pitkä, valkea vaate ja heille sanottiin, että pysyisivät vielä vähän aikaa levollisina, kunnes täyttyisi heidän palvelustoveriensa ja veljiensä lukumäärä, niiden jotka joutuisivat tapettaviksi niin kuin hekin.” (Ilm. 6:9–11)
Jumalan oikeudenmukaisuus toteutuu lopulta. Vainojen keskellä elävä saa jättää tuomion Jumalan käsiin.
Vainot ovat siis osaltaan osoitus Jumalan tuomiosta, joka tulee kohtaamaan vainoajia. Toisaalta ne todistavat Jumalan uskollisuudesta omiaan kohtaan: Hän antaa pyhille kestävyyden vainojen keskellä. Jumalan oikeudenmukaisuus toteutuu lopulta, ja siksi vainojen keskellä elävä saa jättää lopullisen tuomion Jumalan käsiin. Samalla on hyvä muistaa, että meidät on kutsuttu siunaamaan myös vainoajiamme ja rukoilemaan heidän puolestaan. Tähän eittämättä tarvitsemme Jumalan apua, sillä yksin Häneltä voi tulla kaikki se vainoissa tarvittava kestävyys, kärsivällisyys ja rakkaus jopa vihamiehiä kohtaan.
Voitto vainoista vai vainoissa?
Jos luemme tarkkaan tutun paikan Roomalaiskirjeen luvusta 8 voimme huomata, että lopullinen voitto ei välttämättä olekaan aina pelastuminen vainoista. Kristuksen rakkaus omiaan kohtaan voittaa silloinkin, kun joudumme kärsimään: ”Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska vai ahdistus, vaino vai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka? Onhan kirjoitettu: ”Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää. Meitä pidetään teuraslampaina.” Näissä kaikissa me kuitenkin saamme täydellisen voiton hänen kauttaan, joka on meitä rakastanut.” (Room. 8:35–37, lihavointi lisätty).
On luonnollista ja oikein haluta pelastusta vaikeasta tilanteesta etenkin silloin, kun syyttömänä joutuu kohtaamaan kärsimyksen, vainon ja jopa kuoleman. Omakohtaisista kokemuksistaan vainoista pelastumisesta huolimatta Paavali ei kirjoita, että saisimme näistä voiton (pääsemällä pakoon tai pelastumalla viime hetkellä), vaan että saamme voiton näissä, eli tuskassa, ahdistuksessa, vainossa, nälässä, ja niin edelleen.
Lopullinen voitto ja pelastus ei siis ole vainojen poistuminen tässä ajassa, vaan Kristuksen tuoma ylösnousemustoivo, joka ulottuu kärsimyksen, vainon ja aina kuolemankin rajan yli. Vainot auttavat omalta osaltaan meitä suuntaamaan mielemme tulevaan, iankaikkiseen toivoon. Sen täyttymistä odottaessamme saamme kärsimyksen ja vainonkin keskellä uskoa sielumme uskollisen Luojan haltuun (1.Piet. 4:19).
Kirjoittaja työskentelee Wycliffe Raamatunkääntäjien palveluksessa Etu-Aasiassa
