Holy Ghost on yksi niistä sanoista, joilla anglosaksinen maailma viittaa Pyhään Henkeen. Se herättää mielikuvan sädekehän alla silmiä räpyttävästä kummituksesta. Kuvalla lienee vähän tekemistä Pyhän Hengen, mutta kenties vähän enemmän sen kanssa, miten ja missä Hengen toiminta tulee sellaiseksi tunnistetuksi.
Hengestä riittää yliluonnollisella twistillä voideltua huhua ja tarinaa siinä missä kummituksistakin. Ne kerrotaan usein valojen jo himmennyttyä ja tunnelman tiivistyttyä. Yhdellekin tutulle kävi niin ja näin. Vai oliko tutun tuttuja. Jännää joka tapauksessa. Usein samat tarinat kiertävät kenttää verkkareita vaihdellen. Ovatkohan tosia? Olisi niihin kiva uskoa.
Seurakunta, jossa Hengen hehkutetaan toimivan, on yhtä kuin seurakunta, jossa tapahtuu yliluonnolliseksi ainakin sisältäpäin määriteltävää. Uudet kielet kukoistavat ja saavat tulkintansa, sairaat paranevat, profeetat tietävät enemmän kuin varsinaisesti voivat tietää. Ihmeet seuraavat. Ihan niin kuin kummituksiakin.
Sitten olemme me, joiden tarina on toinen. Ja se on tosi. Olemme kuulleet enemmän kuin nähneet. Tilanne on suunnilleen sata–nolla. Ei yliluonnollisia sattumuksia, uusien kielien paljoutta, paranemisia tai muutakaan ihmeellistä. Kaikkea on anottu. Laihasti saatu. Pitäisi varmaan mennä itseensä. Tosin ei itseensä menemättömyys Hengen toimintaa Korintissakaan haitannut. Hyväksykäämme, ettei koira käskien hauku, ja että tuuli puhaltaa siellä, missä tahtoo. Jatkamme tarinaamme toivoen ja rukoillen, että tahtoisipa se täälläkin.
Sitä odotellessa on ollut aikaa tutustua Pyhän Hengen arkisempaan puoleen. Ei siitä tosin lohkea jänniä juttuja tai hehkutusta Hengen ilmapiiristä. On siinä silti puolensa. Ihmeiden, tunnusmerkkien ja karismojen kautta Henkeä jäljittävä saattaa yliluonnollisen ja läpeensä ”hengellisen” sijasta unohtaa vilkaista välillä luonnolliseen. Raamatussa Henki on läsnä vetten yllä liikuskellessaan jo luonnollisen maailman, eikä vasta seurakunnan, syntymäpäivänä. Henki (hepreaksi yleisimmin ruah) merkitsee Vanhassa testamentissa muun muassa ruumiin eläväksi tekevää henkäystä, jonka Jumala luotuihinsa puhaltaa. Reformoitua perinnettä edustava teologi Jürgen Moltmann onkin moittinut sekä katolilaisia että protestantteja taipumuksesta vangita Henki hengellisen alueelle, etäälle luonnosta ja ruumiista. Kokemus Hengestä menettää näin yhteytensä kaikkeen elolliseen Vanhassa testamentissa tunkeutuvaan jumalalliseen voimaan. Luomakunta ja sen historia ovat täynnä Hengen työn jälkiä, jotka eivät ole ihmeitä. Ja kuitenkin ovat.
Luonnollisen yläpuolelle teljetty Henki jää samalla usein myös itsemme ulkopuolelle. Järkeni, toiveitteni ja tunteitteni pohjalta luontevalta tuntuvat taipumukset ja valinnat alkavat haista lihalta jo ennen kuin niitä on nuuhkaistu? Peukalopaikan ihmettä, yliluonnollisen vahvaa vakuuttumista ja muita vastaansanomattoman selviä merkkejä johdatuksekseen odottava unohtaa, että ”Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa.” (Fil. 2:13.) Kieltäessään Hengen työn ja aikaansaannokset ihmisen persoonassa, ja persoonan kautta tapahtuvan johdatuksen, loukkaa enemmän Jumalaa kuin ihmistä.
Loukkaus olisi toisaalta myös oven sulkeminen siltä mahdollisuudelta, että Holy Ghost ilmaisisi itseään myös merkein ja merkillisyyksin. Kukaan Raamattunsa lukenut ei voi väittää, etteikö siellä yliluonnollinen olisi osa Pyhän Hengen toimintaa. Ihmeille oven auki jättänyt haluaa kuitenkin kiittää Henkeä tun-
nistamalla sen työtä ja läsnäoloa jo tähänastisessa, niin henkilökohtaisessa kuin seurakuntansakin, elämässä muistuttamalla, että sana ”osa” on oleellinen osa edellistä virkettä.
