Aloitan päiväni istahtamalla kirkkosalin hämärään. Sivuikkunassa valkenee Tampereen Tesoman aamu. Suuri hiljainen tila nostaa olemassaoloni jalustalle. Aivan kuin se johdattaisi minua kysymään – mistä olen tulossa, missä olen nyt, ja mihin olen menossa? 

Hengitän syvään ja annan kehoni rauhoittua. Katseeni harhailee alttarilla ja unohtuu pronssista valettuun krusifiksiin. Sen siloisesta pinnasta näen itseni etäältä. Krusifiksi on minulle tärkeä taiteilija Laila Pullisen reliefiteos ”Nyt näemme kuin kuvastimessa, silloin kasvoista kasvoihin” vuodelta 1978. 

Veistoksen Jeesus on runneltu. Hänen kasvonsa kallistuvat oikealle yläviistoon ja hahmosta saa vaikutelman, että hän huutaa. Sisältäni kumpuaa Jeesuksen sanat ristillä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Käsillä ovat Jeesuksen elämän viimeiset hetket. Vielä yksi henkäys.  

Reliefi muistuttaa, että kärsimys ja kuoleminen ovat läsnä, ja kehottaa katsomaan niitä kohti. Ehkä veistoksen peilistä näen itseni ehyempänä – myös haavoittuvana, peloissani ja heikkona? Olen riippuvainen toisten hyvästä tahdosta.  

Olemme katselleet toisiamme kuin kuvastimesta, turvallisten välimatkojen päästä toivoen. Siksikin, ettei kukaan hengittäsi vaikeasti ennen viimeisiä sanojaan.  

Huomaan, että olen kulkenut käsillä olevaan aamuun luopumisen polkua. Olen rajoittanut jo vuosia elämääni, etten vahingoittaisi ihmisiä ympärilläni ja lisäisi heidän kuormaansa. Näin olen toivonut tekeväni Jeesuksen seuraajana ja hänen esimerkkinsä mukaan.  

Viime vuodet ovat heittäneet meitä etäälle. Olemme katselleet toisiamme kuin kuvastimesta, turvallisten välimatkojen päästä toivoen, ettemme olisi osaltamme tartuntaketjuja. Siksikin, ettei kukaan hengittäsi vaikeasti ennen viimeisiä sanojaan.  

Yksinäisyyteni kirkkosalissa saa aikaan kaipuun lähelle, toisten yhteyteen. Pian on käsillä taas aika, kun katsomme toisiamme kasvoista kasvoihin. Ehkä alkuun arastellen ja vapauteen totutellen? Mutta varmaa on se, että kajastava aamuaurinko lupaa uutta aikaa, ja senkin läpi Jumala johdattaa.  

Siunaan alkavan päivän ja huomaan nousevani penkistä kevyempänä, vaikka uudet haasteet odottavat. ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni”.