Vihtavuoressa alkaa syksyllä porista nokipannu. Kahvinkeiton lisäksi pian eläköityvältä Jouko Saikkoselta liikenee aikaa lapsenlapsille, ja Jokunen valokuvakin on vielä ottamatta.

Lapsuuden veneretkillä ei sattunut koskaan mitään. Tai sattui, mutta pinnalla pysyttiin, vaikkei pelastusliiveistä tiedetty mitään.

– Pikkupojasta lähtien möyrin maassa ja kiipeilin puussa. 10-vuotiaana sai liikkua järvellä yksin, Jouko Saikkonen muistelee.

Samoihin aikoihin isä alkoi vihkiä häntä valokuvauksen maailmaan.

– Isä oli innokas kuvaaja, tietynlainen romantikko. Meillä oli kotona pimiökin.

1970-luvun lopulla Saikkosille saapui järjestelmäkamera. Alkoi päättymätön pidemmän putken metsästys.

– Jos hankkisin objektiivin, jonka haluaisin, hinta olisi katalookin mukaan nyt tarkalleen 12 490 euroa. Sinne se jää katalookiin.

Alkuun Jouko vain liikkui kameran kanssa luonnossa. Sitten kuvioon tulivat piilokopit – ensin kankaiset kesäisin, sitten vaneriset talvisin. Digikuvaus mullisti kaiken.

­– Pimiötä ei ole ikävä. Kuvankäsittelyllä on merkittävä rooli kuvan valmistumisessa.

Jouko kuvaa raakakuvia sarjatulella. Valikoidut ruudut herätetään eloon tietokoneella.

– Saatan ottaa päivässä 1500 kuvaa. Niistä löytyy jo muutama hyvä ruutu, joita tykkään itsekin katsella.

Kuvat ovat kuin kuvaustilanteen säilyttäviä aikakapseleita.

– Jokaisella kuvalla on tarinansa. Fiilikset ja näkymät palaavat tarkasti mieleen.

Ei voi olla näin

­Kun Jouko täytti 15 vuotta, äiti antoi ohjeet kakun leipomiseen.

– Tuolla on jauhoja, munia ja sokeria. Kaikkia tulee saman verran ja tässä järjestyksessä, Jouko kertaa ohjeita. 

Kotona oppi tekemään töitä. Kerran Jouko ilmoitti puhemiehenä, että veljekset menevät lakkoon.

– Äiti sanoi, että hyvä, minä liityn mukaan. Mitähän söisimme?

Lakko loppui lyhyeen, mutta tekevän ihmisen elämäntapa säilyi. Samoin lapsuudenkodissa alkanut tiivis seurakuntaelämä. Laukaalaisperhe kävi Jyväskylän vapaaseurakunnassa, tosin pyhäkoulu suoritettiin Vihtavuoressa Aino Lindemanin ohjauksessa.

– Kirkossa kuuntelimme puolet saarnasta ja painuimme pihalle. Vapaaseurakunnassa ei ollut minulle poikavuosina sopivaa toimintaa, mutta kävin viikottain helluntaiseurakunnan poikakerhossa.

­Seurakuntakoululeirillä vuonna 1974 Jouko teki uskonasiat lopullisesti itselleen selväksi ja kävi kasteella. Jo kansakoulun välitunnilta hän muistaa kuitenkin erikoisen tilanteen.

– Menetin pelissä pallon ja suusta pääsi kirosana. Peli päättyi osaltani siihen. Ajattelin, että tämä asia ei voi olla näin. Jumala otti pikkupojan kiinni. Jonkin päätöksen tein, valitsin tieni ja Herrani, vaikken osannut sitä näin sanoittaa. Jumala ei katso, millä tavoin ihminen hänen luokseen tulee. Hän ei heitä pois.

Muuttuva mieli

Kaulushaikaraa ei ole tavannut edes moni lintubongari. Jouko sattui kerran keskelle niiden soidinta.

– Niitä oli kopin edessä viisi ja minulla 300-milllinen putki. Nappi alas ja kuvaa alkoi tulla, Jouko muistelee.

Hän tietää, ettei vastaava tilanne välttämättä koskaan toistu. Ei ehkä sekään, jossa kotka tuli haaskalle niin, että kuvat sai kopin suojista suoraan edestä.

– Yhdessä kuvassa kotkan siivet ovat täysin auki ja jalat roikkuivat niin, että kynnet näkyvät. Ei ole tarvinnut sen jälkeen kotkakoppiin mennä.

Kun herätyskello soittaa kuvauskeikalle aamukolmelta, Jouko saattaa kääntää kylkeä. Mikäli matkaan tulee lähdettyä, mielessä käy, onko hommassa järkeä.

– Kun aurinko nousee ja katsot metsojen soidinta viiden metrin päästä, mieli muuttuu.

Jouko kuvaa myös hyönteisiä. Hän on kerännyt perhosia pojasta asti ja tietää, miten ne käyttäytyvät. Hyvällä makro-objektiivilla kuviin tulee yllättäviä yksityiskohtia. Ihmisiä Jouko kuvaa esimerkiksi juhlissa yleensä pokkarilla, jossa on kääntyvä tähyslasi. Kameraa ei tarvitse nostaa silmille. Ihmisiin pätee nimittäin sama kuin muuhun luomakuntaan.

– Parhaat kuvat syntyvät, kun kuvaaja ei kiinnitä huomiota.

Koitapa lukea

Älkää ruvetko sorvareiksi, neuvoi Joukon isä poikiaan.

– Isä menetti työssään sorvin ääressä terveytensä. Suvussamme ei ole terveselkäistä miestä. Jo poikasena ortopedi sanoi minulle, että koitapa lukea kirjoja, työmiestä sinusta ei tule.

Jo varhain oli selvää, että Jouko suuntaisi tekniselle alalle.

– Ensin halusin eläinlääkäriksi, mutta hiffasin, että siihen tarvitaan psykologian opintoja. Katselin yhtä kirjaa, enkä ymmärtänyt mitään.

Lukiossa Jouko luovi kavereineen luovasti ohi lukuaineiden.

­– Sovimme, että kokeessa saa valita, ottaako kemian vai psykologian tai fysiikan vai kirkkohistorian paperit. Se oli ennenkuulumatonta. Uskonnonopettajan kanssa sovittiin, että jos puhutaan vieruskaverin kanssa riittävän hiljaa, saamme seiskat. Näin tapahtui.

­Lukiosta Jouko läksi Tampereelle teknilliseen korkeakouluun. Joka viikonlopuksi hän palasi Keski-Suomeen, jossa odotti Jyväskylän vapaaseurakunnan nuortenkuoro – parhaimmillaan 40-päinen kiinteä yhteisö.

– Ehkä jotkut kuorolauluun vähemmän kykenevät ajattelivat, että liiankin kiinteä. Kävimme laulamassa neliäänisesti eri vapaaseurakunnissa, joskus radiossakin.

Jouko lauloi äänistä matalimpia ja pisti samalla merkille kitaraa soittavan Pirkon. Hän soitteli tiensä nuoren miehen sydämeen asti. Opiskelujen jälkeen pari avioitui ja aloitteli työelämäänsä pääkaupunkiseudulla.

– Totesimme, etteivät lapsemme vartu Helsingissä. Palasimme Jyväs-seudulle, ostimme lapsuuden kotini tontin ja rakensimme talon. Kolme tytärtä on jo maailmalla.

Kymmenen vuotta sitten keskimmäinen tytär kysyi, miksi Joukoa sanotaan, kun tämä saa lapsenlapsia.

– Vastasin, etten ole miettinyt. Tyttö sanoi, että kannattaisi ruveta miettimään. Nyt lapsenlapsia on naapurissa kolme, Helsingissä kaksi ja Rovaniemellä yksi.

Kuolinhuutoja

Kun vene karahtaa ihmisistä aution saaren rantaan, Jouko etsii sopivan paikan, pystyttää kankaisen piilokopin ja virittelee kuvauskaluston kuntoon.

­– Kaksi tuntia ja ympäristö alkaa elää ja liikkua kuin minua ei olisi. Silloin kuulun porukkaan. Hieno tunne.

Kerran kalalokki lennähti piilokopin kattokankaasta kumpuna erottuvan Joukon pään päälle ja koputti sitä nokallaan. Kokeili, olisiko tässä pesäpaikka.

”Kaksi tuntia ja ympäristö alkaa elää ja liikkua kuin minua ei olisi. Silloin kuulun porukkaan.”

­

– Eivät nämä kokemukset ylimaallisen hengellisiä ole, mutta kun katson, miten systeemi toimii, muistan, että Jumala sanoi sen olevan hyvä. Ja hyvä se on.

Jouko on nähnyt, miten nopeasti lentävä ampuhaukka liikkuu kaislikon yllä tietäen tarkalleen mitä tekee.

– Pajusirkku säikähti ja nousi kaislikosta paetakseen. Yksi pölähdys ja haukka nappasi sen. Näen piilokopin ikkunasta jatkuvan kuolinhuudon. Saalis päätyy saalistajan kynsiin. Luomakunta huokaa.

Huuto ja huokaus jatkuvat sanomalehtien sivuilla. Tulelle talletettu maailma tekee kuolemaa.

Salaisuuksia

Vuonna 1987 Suomen ilmavoimien esikuntaan haettiin henkilöä tutkailmanvalvontaprojektiin. Aseettoman varusmiespalveluksensa Ilmavoimien esikunnan kirjurina suorittanut Jouko haki paikkaa.

– Siellä oli kova keskustelu, voiko aseettoman palkata. Ilman kirjurinpaikkaa en olisi varmaankaan päätynyt 22 vuodeksi ilmavoimiin.

Mielenkiintoinen työ vei Saikkoset asumaan Pariisin kupeeseen ja myöhemmin Tel Aviviin. Israelissa Jouko on käynyt työn merkeissä 40 kertaa.

– Pääsi sanomaan, että kyllä työ kotiolot voittaa. Israelissa oli paljon venäjänjuutalaisia tiedemiehiä. Kuulin, millaista elämä Neuvostoliitossa ja Venäjällä oli ollut. Monet olivat hartaita juutalaisia, kipa päässä.

Jouko keskusteli tiedemiesten kanssa siitä, mitä Vanhassa testamentissa oikeasti sanotaan. He osasivat hepreaa, ymmärsivät nyansseja ja yksityiskohtia. Puheeksi tuli muun muassa Jumalan Elohim-nimi.

– He myönsivät, että se on monikkomuotoinen ja siksi ongelmallinen. Kyllä he myös tiesivät, miten kristitty asian selittää. Vanhaan testamenttiin todella piilotettiin se, mikä juutalaisilta on salassa.

Sadat työtunnit tutkien äärellä toivat julki muutakin monilta silmiltä kätkeytyvää.

­– Tasavallan presidentti Niinistön mukaan naamarit ovat nyt pudonneet ja sodan julmat kasvot paljastuneet. Tutkan ääressäkin paljastui paljon. Itänaapuri kokeili usein, ovatko Suomen puolustusvoimat hereillä. Presidentit vaihtuivat ja Neuvostoliitosta tuli taas Venäjä, mutta Suomessa puolustusvoimat kehitti koko ajan toimintaansa ajatellen, että uhka tulee idästä. 

Jalat kalliolla

Sotahistoriaa harrastava Jouko on havainnut, että Raatteen tien tapahtumat toistuvat hämmentävän tarkasti Ukrainassa.

– Venäjä tulee paraatimuodostelmassa. Panssarivaunut ovat 20 metrin välein, vaikka väliä pitäisi olla 200 metriä, Jouko ihmettelee.

Ukrainalaiset pysäyttävät paraatit kuten suomalaiset aikanaan. Kun yksittäisiä panssarivaunuja letkan päissä saadaan toimintakunnottomiksi, koko kolonnan kohtalo on selvä.

Toinenkin asia hämmentää. Suomen piskuinen ja heikosti varusteltu armeija pystyi puolustamaan maataan järjenvastaisen menestyksekkäästi – kuten Ukraina nyt.

­– Olen pohtinut presidentti Zelenskyä. Mikä merkitys on sillä, että hän on juutalainen? Israel suhtautuu sotaan neutraalisti, eikä toimita Ukrainaan aseita tai lausu sodasta mitään. Turkki taas löi Bosporinsalmen Venäjältä kiinni.

Moni on tilanteesta peloissaan, mutta Jouko kokee Jumalan toimeenpanevan suunnitelmiaan. Nykyasetelmassa ovat kehitysaskeleet kohti Googin sotaa, vaikka laajasta kuvasta puuttuu palasia

– Itsestäni en löydä lamauttavaa pelkoa. Jalat ovat kalliolla. Lopputulos on ilmoitettu Raamatussa.

Ruoki lampaita

Eräässä Hannu Heikki Hyppösen laulussa Pietarin kohtaava Jeesus ja kehottaa tätä ruokkimaan lampaitaan. Jouko kuunteli laulua 1980-luvulla.

– Tuntui kuin pommi osuisi päähän. Tajusin, mitä Jumalan kutsu tarkoittaa. Tässä se oli. Olin joitakin kertoja Raamattua lukiessa kokenut, että mieleen nousi ajatus, joka tulisi jakaa puheessa.

Jouko ei kuitenkaan saarnannut tuolloin. Meni 20 vuotta ennen kuin kutsu alkoi konkretisoitua. Tuolloin Jouko otti yhteyttä Jyväskylän vapaaseurakunnan vanhimmistoon, mutta saarnavuoroa ei kalenteriin mahtunut.

– Sitten soitti Mauri Hämäläinen, joka oli Viitasaarella pappina. Hän sanoi, että sun varmaan pitäisi pitää saarna. Merkitään kalenteriin, milloin tulet.

Tilanteet, joissa Jumala ilmaisee näin itsensä, ovat olleet Joukolle tärkeitä. Mutta tilata niitä ei voi.

­– Välillä olen pyytänyt, että jos Jumala sinulla on sanottavaa, piirrä se taivaalle tikkukirjaimin ja tavuviivoilla. Silti on pitänyt edetä aavistuksen varassa. Kerran menin vailla selkeää syytä rapeana pakkasiltana naapuriin rukoilemaan. Jälkikäteen naapurin miniä soitti ja kertoi enkelin käyneen anopilla. Ei kyllä ollut yhtään enkeliolo silloin.

Ilmavoimissa työskennellessään Jouko meni työkaverinsa kanssa rukoilemaan erään everstin puolesta.

– Hän oli odottanut 30 vuotta, että joku tulisi. Jos vähääkään kokee kehotusta, riski kannattaa ottaa.

Laukaan tauti

Viitasaarella pidetyt saarnat johtivat siihen, että Joukoa pyydettiin 1980-luvulla perustetun Laukaan vapaaseurakunnan vanhimmiston puheenjohtajaksi. Hän oli kuulunut aikanaan vuoden verran Jyväskylän vapaaseurakunnan vanhimmistoon.

­– Siellä oli konflikti, jota pääni ei kestänyt.

Kerran Jouko hioi veneen pohjaa, kun mieleen nousivat Jeesuksen sanat. Pitäisi mennä ja sopia, mikäli veljellä on jotakin sinua vastaan.

– Mietin, että eihän minulla ole mitään ketään vastaan. Mutta sanoissa ei ole kyse minusta vaan veljestä. Lähetin sähköpostin, jossa kävin menneet läpi ja pyysin anteeksi. Pastori soitti perään ja sanoi, että vanhimmistossa itkettiin. Ilman tätä kokemusta en olisi voinut suostua Laukaassa vastuuseen.

Jouko johti seurakuntaa kymmenen vuotta kädet savessa.

– Lopulta loin lumet, avasin ovet, keitin ja katoin kahvit, saarnasin, johdin kokouksen ja tiskasin. Työterveyslääkäri laittoi psykologin juttusille, joka kuunteli ja sanoi, että kaikki on kohdallaan paitsi yksi asia: joku on ryöstänyt vapaa-aikasi.

Jouko ilmoitti jättävänsä seurakunnan puheenjohtajan ja vanhimmiston jäsenen tehtävät.

– Jo puheenjohtajaksi ryhtyessäni sanoin, että vaihtoehtoja on kaksi: seurakunta haudataan jäsentensä mukana tai tapahtuu Jumalan ihme. Ensimmäinen vaihtoehto toteutui. Emme löytäneet tapaa päästä ovesta ulos. Monella seurakunnalla on sama tauti. Mutta jos aletaan julistaa evankeliumia ja ihmisiä tulee uskoon, koko paikkakunnan ilmapiiri muuttuu. Pyhä Henki on paikalla, eikä seurakunta ole enää kuoleva, vaan herää eloon.

Ei mitään asiaa

Kenelläkään ei ole minulle asiaa, eikä minulla ole kenellekään asiaa. Tältä Joukosta tuntui pitkään. Saikkoset olivat siirtyneet muutamien muiden mukana Lakkautetusta Laukaan vapaaseurakunnasta Vihtavuoren baptistiseurakuntaan.

– Vanhimmistoon kuuluva Pekka Anttila sanoi kerran, että mitä meille olisi tapahtunut, jos ette olisi tulleet. Oliko tämä se Jumalan ihme?

Siirtymäprosessi ei ole ollut kivuton.

– Tunnen vanhastaan monia vihtavuoren baptisteja, muttei ole tuntunut, että tämä olisi perheeni.

Jouko ei syytä tilanteesta ketään, mutta hän ehti jo päättää, että menisi mukaan Jyväskylän vapaaseurakunnan Laukaassa hiljattain aloittamaan työhön.

– Siellä käytetyt toimintatavat eivät kuitenkaan vakuuttaneet. Laitoin eroaikeet jäähylle.

Kun Pirkko täytti 60 vuotta, Jouko syötti ja juotti seurakunnan hyvin.

– Vakkilaisen Vikke soitti edellisenä päivänä, että onko vaimollasi huomenna syntymäpäivä. Kahvipöydässä oli sitten kukkakimppu Vikeltä ja Naomilta. Totesin, että on arvioitava uudelleen, onko kenelläkään minulle asiaa. Raamattutunneillenikin on pyydetty jatkuvasti jatkoa.

Lopullisesti Joukon lähdön pilasi nokipannu.

Kahvia ja keskustelua

Joukon työ tekniikan alan yrityksen laatujohtajana päättyy eläköitymiseen alkukesästä. Papan tehtävien lisäksi jatkossa on aikaa keittää kahvia.

– Jäin kiinni omassa puheessani. Saarnasin heprealaiskirjeestä, jossa kehotetaan puhumaan hätääntyneille sydämille. Mietin, onko nyt aika pitää raamattutunteja uskoville vai puhua hätääntyneille sydämille.

Apostolien teoissa Paavali julistaa tovereineen evankeliumia, vaikka siitä seurasi väkivaltaa ja vankeutta.  Lopulta makedonialainen mies pyytää Paavalilta unessa, että tulisi ja auttaisi heitä.

– Minulle se on vihtavuorelainen tai laukaalainen mies. Mietin, että miten minä menen hätääntyneiden sydänten keskelle.

Jouko päätti, että hän veisi nokipannukaminan Vihtavuoren kylälle. Hän on pyytänyt muitakin mukaan. Kaikki ovat vastanneet heti tulevansa, myös Laukaan eläköitynyt kirkkoherra.

”Näen piilokopin ikkunasta jatkuvan kuolinhuudon. Saalis päätyy saalistajan kynsiin. Luomakunta huokaa.”

– Meitä viedään epämukavuusalueelle, ulos kirkkosalista. Se johtaa parhaimmillaan monenlaiseen hyvään. Kristuksesta puhuminen tulee arkiseksi. On normaalia, että on ihmisiä, jotka puhuvat Jeesuksesta, synnistä ja anteeksiantamuksesta.

Nokipannun äärellä kaatuu myös kristittyjen välisiä raja-aitoja, eikä ketään houkutella tiettyyn seurakuntaan.

– Suurin osa kahvittelijoista lienee luterilaisia, joten kysyn kirkkoherra Romarilta, kenen nimen annan, jos joku haluaa keskustella. Ja jos yksikin löytää Kristuksen pannukahvin äärellä, kahvit ja vaiva on kuitattu.

Taivasasioiden laita

Leppävetinen Mikko Saikkonen oli sekä evankelista että Joukon isoisä. Kerran puhujanpaikalle noustessaan hän koki yhtäkkiä kehotusta puhua tuhlaajapojasta.

– Se tuhlaajapoika oli tuleva laulaja-evankelista Juhani Eriksson.

Vaikka Jouko ei koe itseään evankelistaksi, hän aikoo käyttää samaa metodia kuin Eriksson.

­­– Juhani kysyi ihmisiltä, kuinka on taivasasioitten laita ja ehdotti perään, että laitetaan ne saman tien kuntoon. Näin ei useinkaan enää kysytä, mutta kysymys osuu ytimeen. Ihmisillä on nyt hätää ja taakkoja, joita päästään pannun äärellä purkamaan. Moni miettii, miten meille käy ja huomaa, ettei omalla elämällä ole perustuksia. On myös salaisuuksia. Miehet ovat olleet uskottomia vaimoilleen tai juovat lähipiirinsä elämän piloille.

Synti ja synnintunto ovat nykyisin varsin vieraita käsitteitä. Mieltä painava syyllisyys ja häpeä ovat silti pysyviä tosiasioita.

– On tärkeää, että asiat voi avata, käsitellä sekä pyytää ja antaa anteeksi niin, että taivas on paikalla.

Parhaimmillaan nokipannun äärellä löytyy yhteys ihmisiin ja Jumalaan. Lämmin pahvimuki kädessä voi yllättäen huomata olevansa osa porukkaa ja suurempaa suunnitelmaa – ilman, että tarvitsee pysyä piilossa.

Hieno tunne sekin.

Luontokuvat: Jouko Saikkonen