“Tarmokas ja jatkuva uusien seurakuntien istuttaminen on kaikkein tärkein yksittäinen strategia sekä Kristuksen ruumiin määrälliseen kasvuun paikkakunnalla että siellä jo olemassa olevien seurakuntien jatkuvaan uudistumiseen.”

Tämä väite ei ole ote seurakunnanistuttajien propagandaoppaasta, vaan hiljattain edesmenneen maailmankuulun pastorin, kirjailijan ja teologin Tim(othy) Kellerin tekstiä. Kellerillä ei ollut tapana puhua läpiä päähänsä, eikä tämä aihe ole poikkeus. Hänen vahva vakaumuksensa tässä asiassa nojasi Raamatun selvän mandaatin ja pitkäaikaisen tutkimustiedon lisäksi myös hänen omaan merkittävään kokemukseensa uusista seurakunnista.

Kellerin mukaan uudet seurakunnat ovat monella tavalla hyväksi Jumalan valtakunnan leviämiselle. Ne esimerkiksi tavoittavat uskosta osattomia paremmin kuin vanhat yhteisöt. Tämä näkyy erityisesti nuorempien sukupolvien tavoittamisessa, mutta pätee myös muihin ihmisryhmiin. Vanhemmilla yhteisöillä sen sijaan painopiste on yleensä jossain vaiheessa siirtynyt uusien ihmisten tavoittamisesta seurakunnan jäsenten tarpeiden täyttämiseen.

Uudet yhteisöt voivat olla hyviä kasvualustoja uusilla ja tuoreilla tavoilla ajatteleville johtajille. Vanhoissa seurakunnissa arvostetaan yleensä perinteitä, rutiineja ja muita vastaavia asioita, kun taas uudet ovat terveellä tavalla vapaita “näin meillä on aina tehty (ja tullaan siksi aina myös tekemään)” -ajattelusta. Tämä puolestaan luo tilaa luovuudelle, ja uusien yhteisöjen kautta voikin syntyä uusia ideoita ja toimintatapoja, jotka lopulta hyödyttävät myös vanhoja yhteisöjä.

Rohkeaan tapaansa Keller ei epäröi nostaa kissaa pöydälle: uusien seurakuntien istuttaminen ohjaa meitä ajattelemaan Jumalan valtakunnan etua oman etumme sijaan. Tässäkin hän on oikeassa. Se, että emme “tarmokkaasti ja jatkuvasti” istuta uusia seurakuntia, paljastaa karulla tavalla egomme suuruuden, uskomme vähyyden, teologiamme heikkouden ja ymmärryksemme puutteen. Tässä suhteessa olemme kuin Jeesuksen opetuslapset hänen viimeisellä matkallaan Jerusalemiin: heidän ajatuksensa kulkivat perinteisiä, intuitiivisia latuja pitkin, vaikka Jeesus parhaansa mukaan yritti viitoittaa heille toisenlaista tietä.

Jumalan valtakunnan mukaisessa ajattelussa ymmärretään, että tarvitsemme Suomessa runsaasti ja moninaisia yhteisöjä, joissa pidetään kiinni Kristuksesta ja hänen evankeliumistaan mutta jotka rakenteidensa ja toimintatapojensa puolesta tukevat tehokkaasti ihmisten tavoittamista ja opetuslapseuttamista juuri meidän ajassamme.

Kun Jumalan valtakunta asetetaan etusijalle, voidaan nähdä Kristuksen ruumis koko laajuudessaan ja iloita sen menestyksestä. Toiset yhteisöt eivät ole vihollisia, eikä niiden onnistumiset ole omasta yhteisöstä pois. Jeesuksen seuraajat ovat Jeesuksen seuraajia, eivät yhdenkään ihmisen tai yhteisön korvamerkittyä omaisuutta. Tällöin ymmärrämme myös, että arvomme ja itsetuntomme ei ole kiinni siitä, kuinka suuri tai näyttävä on se yhteisö, jota johdamme tai edustamme. Kyseessä ei ole kilpailu, jossa taistellaan siitä, kuka on suurin Jeesuksen tai maailman silmissä. Jos jossain lajissa pitää kilpailla, niin olkoon se seurakunnan Herran kuunteleminen ja hänen ohjeidensa kuuliainen noudattaminen!

Jeesus moitti seuraajiaan ajoittain vähäuskoisuudesta. Hän ei edellyttänyt heiltä mahdottomia, vaan peräänkuulutti edes sellaista uskoa, johon heillä oli kaikki edellytykset. Kuinka on meidän laitamme? Katsommeko viittä leipäämme ja kahta kalaamme, ja toimimme vain sellaisin tavoin, joihin vähäiset eväämme riittävät? Vai joudummeko oikeasti luottamaan Jumalaan, jotta pystymme tekemään sitä, mitä teemme? Jos olemme Herran varassa, kykenemme seurakuntina olemaan anteliaita omien resurssiemme – kuten ajan, rahan ja ihmisten – kanssa. Jos taas olemme viime kädessä omassa varassamme ja toimimme omassa voimassamme, ei koskaan ole oikea aika istuttaa uusia yhteisöjä.

Tässä olisi kirkkokuntamme edesmenneillä tienraivaajilla ihmettelemistä.