Niin kuin totesin viime tekstissäni, elämme tällä hetkellä Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotis juhlavuotta. Tämä ei ole mikään pieni asia, vaikka kirjoittaja ei aiokaan juhlia kyseistä merkkivuotta millään tavalla. Kirjoittajalla ei ole näet tapana juhlia edes omia syntymäpäiviään, joten harvoin mikään muukaan saa häntä juhlimaan. Ehkäpä Tampereen Ilves voittaa tänä vuonna SM-liigan. Viime mestaruudesta tulisi kuluneeksi tällöin 40 vuotta! Se vasta olisikin jotain. Saattaisin tuulettaa kotona. Enkä tarkoita nyt ikkunoiden avaamista.
Mutta jotain oli Nikean kirkolliskokouskin. Nikean perintö on tosin huomattavasti merkittävämpi kuin Tampereen Ilveksen seurahistoria. Osana Nikean perintöä pidetään nimittäin niin sanottua Nikean uskontunnustusta tai Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustusta. Edes ekumeniaa kirosanana pitävät tuskin käärivät sätkiä kyseisen ekumeenisena pidetyn uskontunnustuksen sivuista, ja monille muille varhaisen kirkon uskontunnustusten arvo on suuri, siitä huolimatta, ettei yhtäkään uskontunnustusta voida perustellusti pitää erehtymättömänä lähteenä opille ja tunnustukselle (ja siten myöskään kristityn vaellukselle).[1] Sola Scriptura-periaate on varmasti lähellä myös jokaisen baptistin sydäntä, sillä baptistit tunnetusti arvostat Raamattua ainoana erehtymättömänä lähteenä Jumalan oikeaan tuntemiseen. Kirjoittajan täytyy kuitenkin kirjoittaa muutama sana ekumeniasta, sillä häneltä on mennyt hieman ohi se, miksi sitä pidetään niin pahana asiana. Nikean juhlavuosi voinee muistuttaa meitä siitä, että on meillä kaiketi jotain yhteistäkin. Ja se mikä kristityille on yhteistä, on samalla kaikkein tärkeintä – nimittäin Kristus.
Johanneksen evankeliumin loppu on eräs Uuden testamentin koskettavimpia kohtia. Tarkoitan juuri Johanneksen evankeliumin kirjoittajan ainutlaatuista materiaalia koskien Jeesuksen pitkiä ja tärkeitä opetuspuheita (Joh. 13–16) sekä Jeesuksen ylimmäispapillista rukousta, joka on selvästi pisin Jeesuksen evankeliumeihin kirjatuista rukouksista (Joh. 17). Jeesus rukoilee tunnetusti kristittyjen ykseyttä, ja tuntuu olevan kovin tosissaan. Välillä tuntuu, ettemme aina välitä siitä mistä Jeesus välittää. Välitämme muista asioista. Kaiketi olisi hyvä, jos kristitty kuitenkin välittäisi siitä, mistä Kristus välittää. Niin kuin Erasmus Rotterdamilainen aikoinaan (satiiriseen tyyliinsä) kirjoitti: “Eikö Kristus voisi vaikuttaa kristittyihin?”[2] Relevantti kysymys, muuten.
“Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niin kuin sinä olet minua rakastanut. Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka sinä olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, että he näkisivät minun kirkkauteni, jonka sinä olet minulle antanut, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman perustamista.” (Joh. 17:20–24, KR33/38)
Jakeesta 17:20 eteenpäin Jeesus siirtää rukouksessaan huomionsa niihin, jotka tulisivat uskomaan häneen apostolien todistuksen perusteella – siis kaikkiin tuleviin uskoviin. On mielenkiintoista, että Jeesus juuri tässä yhteydessä rukoilee kristittyjen ykseyden puolesta. Tulihan jakaantuminen tavaksi kristillisessä seurakunnassa vasta melko myöhään. Eri tavalla ajattelevia tahoja on toki aina ollut, mutta ensimmäisinä vuosisatoina mahduttiin jotenkin saman katon alle. Suuri Skisma tapahtui tunnetusti 1054, jonka seurauksena Itä ja Länsi eivät ole enää kohdanneet. Reformaation aikana tapahtui puolestaan suuri käänne protestantismin synnyn myötä. Luther ei tunnetusti Paavista tai hänen vallastaan välittänyt (ja kaiketi vielä vähemmän Rooma välitti tästä ongelmia aiheuttavasta skismaatikosta), eikä sitoutunut Magisteriumiin tai katolisen kirkon alaisuuteen.[3] Protestantismi toi mukanaan myös sirpaloitumiskehityksen, jolle ei nykyisessä seurakuntien lukemattomassa kirjavuudessa näy loppua. Protestantismin perinnöksi attriboitua sirpaloitumista pidetäänkin usein hyvänä argumenttina Katolisen kirkon oikeellisuuden puolesta (lue: ainakin he ovat pysyneet yhdessä).[4]
Ottamatta enempää kantaa yllä mainittuihin kirkkohistoriallisiin debatteihin (joihin kirjoittajalla ei todellakaan ole eväitä) on vain todettava ilmeinen: kristityt eivät ole yhtä – ainakaan universaalisti. Ehkä syvällisempi eksegeettinen analyysi paljastaisi Jeesuksen oikeasti tarkoittaneen yhteydellä tai ykseydellä jotain muuta, mutta yleensä mielletään Jeesuksen rukoilleen kaikkien kristittyjen ykseyttä.[5] Onhan nimittäin niinkin, että tänäkin päivänä kristillisten tunnustuskuntien, kirkkokuntien ja loputtomien ”alajakojenkin alajakojen” innoittamana joku saattaa kysyä ihan perustellun kysymyksen: mistä kukaan tietää, kuka tuosta porukasta on oikeassa? Noita kristittyjä ryhmiähän on jotain miljoona erilaista!? Ykseyden ihanteen vaatimus ei ole lainkaan tuulesta temmattu – ainoastaan suunnattoman hankala saavuttaa – niin kuin kaikki ihanteet.
Muutama sana näin taustaltani baptistina koskien luterilaisuutta ja katolilaisuutta. On hyvä muistaa, että kristinuskoa oli Suomessa ennen baptismiakin ja ihan hyvin olivat pärjänneet. Suomen kristillinen ja kirkollinen historia alkaa katolisuudesta. Suomi oli katolinen jotakuinkin 400 vuotta ennen luterilaisuuden saapumista 1500-luvulla.[6] Katolinen teologi Emil Anton aloittaa teoksensa Katolisempi kuin luulit lainaamalla Topeliuksen Maamme-kirjaa. Lainaus muistuttaa siitä, että Suomi on pohjimmiltaan: koulut, tieteet, maalaustaiteen, kuvanveistannon, rakennustaiteen ja kirkkosoitannon, sairaushuoneet, almujen jakamisen, köyhien ruokkimisen, ensimmäiset tiensä ja siltansa ja useat muut hyödylliset parannuksena velkaa Katoliselle kirkolle. Tästä Suomen uskonnollisen ja kirkollisen elämän perustasta ei usein kuulu puhuttavan vapaiden suuntien seurakunnissa. Välillä saarnoja kuunnellessa tuntuu, että kristinusko Suomessa alkoi baptismista, jota ennen ihmisiä ei osattu edes kastaa oikein. Tämä kansa ei tuntenut edes vasenta kättä oikeasta ennen niin sanottua vapaata kristillisyyttä tai herätyskristillisyyttä, mukaan lukien baptismia. Tässä kohtaa on kuitenkin jälleen aiheellista muistuttaa apostoli Paavalin ajattomasta herjasta korinttilaisille: ”teistäkö Jumalan sana on lähtenyt?”[7]
Katolinen kirkko väistyi luterilaisuuden tieltä reformaation seurauksena 1500-luvulla. Jos Suomi on perin pohjin katolinen, on se myös luterilainen. Mutta kuinka katolista on luterilaisuus? Augsburgin Tunnuksen[8] mukaan luterilaisuus ei pyri opettamaan ”mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa”.[9] Lutherin teologinen perintö on kiistaton ja arvokas. Erityisesti Lutherin vanhurskauttamisoppiin liittyvät kontribuutiot ovat jotain, mihin törmää myös vapaiden suuntien seurakunnissa yhtenään – ja hyvä niin. Tätä kontribuutiota ei himmennä edes Lutherin elämän loppuvaiheen vihainen sekoilu, josta syntyi muun muassa vaarallisia juutalaisvastaisia kirjoituksia ja täysin painokelvotonta (mutta melko hauskaa) luettavaa silloisesta Paavista. Baptistina totean vain lyhyesti: ehkä luterilaiset kastavat lapsia turhaan (vahvaa teologista keissiä lapsikasteen puolesta ei voitane tehdä) ja katoliset asettavat sekä Paavin että varsinkin Marian tarpeettomaan suuriin ja jälkimmäisen kohdalla jopa soteriologisiin rooleihin. Jos tässä on kyseisten porukoiden syntien täysi määrä, en ole varma riittääkö se kadotustuomioon. Lasten kastaminen turhaan voi tuhlata aikaa, muttei tee tyhjäksi Jumalan armoa. Paaviin luottaminen jonkin kuvitellun Magisteriumin perusteella saattaa olla keinotekoista, kun taas Marian rukoileminen voi olla vaarallista sen tullessa kristityn ja hänen Vapahtajansa (lue: Jumalansa) väliin; Kaikkivaltias on tunnetusti kovin mustasukkainen asemastaan, ja vieläpä perustellusti.[10] Miksi Hän nyt yhtäkkiä hyväksyisi rinnalleen edes Marian, olipa Jumalan äiti kuinka pyhä hyvänsä?[11]
Olipa puhe sitten luterilaisuudesta tai katolilaisuudesta, tärkein kysymys on silti: onko meillä sama Kristus? Onko heissä Kristus? Jos on, he ovat veljiä ja sisaria. Armon opettaja Augustinuksen sanat ovat tässä yhteydessä toistamisen arvoiset.[12] Augustinus varoittaa kaikki niitä paimenia, jotka mielellään suorittaisivat Matteuksen evankeliumin 25:31-46 mukaisen jaottelun lampaiden ja vuohien välillä omin nokkinensa. Augustinus muistuttaa, että ”ainoastaan Hän, joka ei voi erehtyä, voi erotella.”[13] Varsinkin somessa näitä erehtymättömiä erottelijoita näyttää olevan aimo liuta. Heiltä vain puuttuu Augustinuksen vaatima erehtymättömyys. Mistä he siis voivat tietää olevansa oikeassa? ”Paimenille on annettu tehtäväksi kerätä lauma”, Augustinus muistuttaa. Yli-Paimen itse, Herra Jeesus, on lopulta ainoa, joka voi suorittaa ihmisten (siis myös kaikkien kristittyjen) erottelun. Eikö tätä samaa painoteta muissakin Jeesuksen vertauksissa? Taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka keräsi sisäänsä kaikenlaisia kaloja (Matt. 13:47–50). Kalojen erottelun hyviin ja huonoihin suorittavat lopulta enkelit (jotka ovat Jumalaa palvelevia henkiä) Jumalan lähettäminä. Samoin kerrotaan vertauksessa vehnästä ja rikkaviljasta (Matt. 13:24–30), jossa erikseen kielletään nyppimästä omin päin rikkaviljaa vehnän seasta; niin tehdessään voisi vahingossa nypätä hyvääkin pois pahan mukana! Tällaista virhettä ei voi kuitenkaan sattua hänelle, joka on erehtymätön. Annetaan siis hänen suorittaa erottelu lopussa ja toivokaamme, että saisimme olla niitä lampaita, jotka paimen tunnistaa ja tunnustaa omikseen, kaloja, jotka lajitellaan ja otetaan saaliina mukaan, sekä sitä vehnää, jonka hän säilöö talteen aittaansa. Vai luuletko olevasi tämän asian oikealla puolella ihan vain sillä meriitillä, että olet sinä? Tai vielä pahempaa: siksi, että kuulut juuri tiettyyn kristilliseen puljuun? Tai siksi, ettet ylipäätään kykene kuvittelemaan sitä vastakkaista mahdollisuutta juuri omalle kohdallesi? Kovin keveitä argumentteja.
LOPUKSI: MISTÄ TIEDÄT, KENET TAPAAT YLÖSNOUSEMUKSESSA?
En tahdo kuitenkaan puhua ekumenian puolesta vain ekumenian vuoksi. Kyseinen harrastus ei kiinnosta minua paljoakaan. Tahdon kuitenkin (niin kuin toivoakseni aina) puhua järjen käytön puolesta. Jos kuitenkin itse olen esteenä kristittyjen ykseydelle/yhteydelle, en ole hyvällä paikalla. Jos Jeesus Kristus ei ainoastaan toivo vaan myös rukoilee kristittyjen ykseyden/yhteyden puolesta, en voi kevyesti ohittaa tätä näkökulmaa. Olen velvoitettu näkemään Kristuksen myös muissa kristityissä; sielläkin, missä en ole ennakkoluulojeni takia osannut Häntä ennen nähdä. Uusi Jerusalem saattaakin olla täynnä mitä yllättävämpää porukkaa. Mistä tiedät, kenet tapaat ylösnousemuksessa? Niin kuin Luther viisaasti muistutti: suurin ihme olisikin se, jos sinäkin olet kerran siellä. Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä on kuitenkin ihmeitä tekevä Jumala, enkä ole valmis sanomaan, etteikö moinen ihme olisi hänelle mahdollinen.
Jos emme pääsekään ykseyteen kaikkien kanssa, niin voimme aina pyrkiä ensin yhteyteen joidenkin kanssa. Pääsiäinen onkin oivaa aikaa etsiä kristittyjen yhteyttä. Yhdessä voimme myös kääntää katseemme toistemme ajoittaisesta ärsyttävyydestä kohti Kristuksen Ristiä! Ehkä muutumme, jos katselemme yhdessä häntä? (2. Kor. 3:18) Katso Jeesusta Kristusta. Hän antoi meille elämän henkäyksen – miksi hän itse ponnistelee saadakseen vielä kerran keuhkot täyteen ilmaa? Hän antoi meille kädet, jotta palvelisimme häntä palvelemalla toisiamme – käänsimme kätemme pahoihin tekoihin. Miksi nyt hänen kätensä ovat lävistetyt takonauloilla? Hän antoi meille jalat, jotta vaeltaisimme aina hänen teitään hänen seurassaan – säntäsimme empimättä pahaan. Miksi nyt hänen jalkansa ovat naulatut tuohon pystypuuhun? Hän antoi meille sydämen, jolla rakastaa häntä ja oppia rakastamaan muita – annoimme sydämemme pahaan. Miksi siis tuon ainoan puhtaan sydämen lävistää nyt keihäs? Minun tähteni. Meidän tähtemme. Anna minun katsella vielä hetki – josko saisin vielä muuttua. Josko oppisin näkemään Kristuksen myös sinussa: veljeni ja sisareni.
Kirjoittaja pelkää pahoin, että rakkaudettomuus vie helvettiin varmemmin, kuin jokin yksittäinen opillinen tai teologinen hairahdus koskaan voisi. Kirjoittaja ei täten pelkääkään oppinsa puolesta, vaan rakkaudettomuutensa. Miten voisin mitenkään sopia tulevaan maailmaan?
[1] Jos joku haluaa ammuksia henkilökohtaiseen sotaansa vanhan kirkon uskontunnustuksia vastaan, niin ehdotan strategiaa, jossa huomautetaan suuren Skisman (1054) pohjautuneen juuri Nikaian-Konstantinopolin tunnustukseen myöhemmin lisättyyn yhteen sanaan: Filioque. Tässä kiistan sekä siitä seuranneen läntisen ja itäisen kirkon tähän asti säilyneen jakautumisen aiheuttanut tekstikatkelma: ”Et in Spiritum Sanctum, Dominum et vivificantem, qui ex Patri [Filioque] procedit.” Suom: ”Ja Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekevään, joka lähtee Isästä ja Pojasta.” Filio on sanan ’(jonkun) poika’ ablatiivi, jota käytetään yhdessä preposition ex kanssa. Sanan lopussa oleva -que on tyypillinen tapa ilmaista latinassa konjunktiota ja. Kirjaimellisesti asiayhteydessään: ”ja Pojasta”.
[2] Rauhan Valitus.
[3] Tosin kysymys siitä kuinka katolinen Luther lopulta oli jää viisaampien ratkaistavaksi. Lutherin katolinen tausta tuppaa unohtumaan keskustelussa kovin usein, ks. Anton 2017. Luther koittikin pitkään hioa sopua Paavin kanssa ja luopui kyseisestä pyrkimyksestä vasta melko myöhään elämässään. Ehkä välien voidaan katsoa lopullisesti tulehtuneen viimeistään vähän ennen Lutherin kuolemaa kirjoittamansa avoimen kirjeen paavi Paavali III:lle perusteella, ks. Vainio 2016, 200–201. Nämä Lutherin tekstit eivät välttämättä sovellu lasten luettaviksi. Lutherin elämän mittaan vaihtelevasta Paavi-vastaisuudesta napakasti ks. esim. Vainio 2016, 113–116. On kuitenkin aina syytä kysyä, oliko jonkun liikkeen perustaja itse ”liikkeensä” mukainen ajatuksiltaan? Oliko Luther luterilainen? Tämä ei ole lainkaan itsestään selvää. Nykymuotoisen luterilaisuuden kehitys tapahtui vasta Lutherin kuoleman jälkeen pitkälti hänen ’oikean kätensä’ Philip Melanchthonin vaikutuksen myötä. Ks. tarkemmin Vainio 2016, 205–209. Luterilaisen teologian myöhempään kehitykseen vaikutti olennaisesti myös ’toiseksi Martiksikin’ tituleerattu Martin Chemnitz (1522–1586). Oliko myöhempi luterilaisuus lopulta pikemminkin jonkinlaista melanchemnizläisyyttä? Kyseinen hybriditermi on kirjoittajan ajatus vitsistä ja ehkä samalla akateemiseen tosikkouteen kohdistettua satiiria.
[4] Ks. Arffman 2022. Arffmanin kritiikki sirpaloitumisen osalta on melko validi. Miten tällainen loputtomalta tuntuva sirpaloituminen voitaisiin saada aisoihin. Pitääkö se saada aisoihin? Onko tämä vain kontrollin kaipuuta, sitä, että halutaan pohjimmiltaan useampi tiedosto samaan kansioon? Vaikka en vetoa Roomaan tunnekaan, en voi olla ajattelematta Arffmanin kritiikin osuvan oikeaan. Voitaneen tosin kyseenalaistaa se, johtuuko sirpaloitumiskehitys protestantismin luonteesta vai ihmisluonnosta, ts. syntiinlankeemuksesta. Ehkäpä edes kristittyjä ihmisiä ei saada koskaan kuriin jonkin yhden kattojärjestön alle.
[5] Paremmat miehet tehkööt sana-analyysit. Amatöörille kuitenkin näyttäisi, että Jeesuksen tässä käyttämä sana εἷς näyttäisi viittaavan lukusanaan ’yksi’. Seurakunnan ykseyttä – näin pintalukemalta – Jeesus tuntuisi kovasti kaipaavan. Jeesus ottaa esimerkiksi hänen ja Isän välillä olevan ykseyden (Joh. 17:21–23). Eksegeetit kertokoot kaikesta tästä tarkemmin.
[6] Suomen yllättävästä katolilaisuudesta hyvin ja kansantajuisesti, ks. Anton 2017.
[7] 1. Kor.14:36.
[8] Augsburgin Tunnustus kuuluu tärkeimpien luterilaisten Tunnustuskirjojen joukkoon.
[9] Augsburgin Tunnustukseen viittaa myös Anton 2017, 8.
[10] VT esittää kuvan Israelin Pyhästä, joka ei jaa kunniaansa muille, eikä vahingossakaan anna ottaa rinnalleen muita jumalia (Exo. 20:3, 23; Jes. 42:8, 48:11). Jumala ei näet voi hyväksyä rinnalleen muita palvonnan kohteita, koska palvonta on toimintaa, joka kuuluu eksklusiivisesti kategorian Jumala edustajille. Tähän kategoriaan kuuluu vain yksi substanssi, joka on kolmessa persoonassa. PerustellustiJumalaksi kutsutaan Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Tästä muistuttaa myös uskontunnustusten trinitaarinen rakenne, joissa Jumalan Kolminaisuus tulee selvästi ilmi. Tämä onkin eräs uskontunnustusten keskeisimpiä anteja: niiden jatkuva muistuttaminen kristinuskon ainutlaatuisesta jumalakuvasta.
[11] Tästä aiheesta en kärsi ilmaista muuta kuin ihmetykseni. En ole näet perehtynyt Mariologiaan, niin kuin tekstistä käy ilmeiseksi. Joku katolinen teologi saa esittää oman näkemyksensä siitä, miksi Maria heidän mielestään kuuluu niin elimellisesti kristinuskoon. Kyseisen keissin rakentaminen ei kuitenkaan kuulu kirjoittajalle vähimmissäkään määrin, sillä hän ei ole katolinen.
[12] Tosin tässä väärinymmärryksen vaara on suuri, sillä Augustinus ei puhunut tässä tekstiyhteydessä eri kirkkokunnista tai tunnustuskunnista, vaan pahoista paimenista, jotka aiheuttivat skandaaleja seurakunnassa. Augustinuksen periaate on kuitenkin sovellettavissa mielestäni myös laajemmin, tai ainakin Uuden testamentin tekstit, joihin Augustinus viittaa, ovat sovellettavissa laajemmin. Ks. asiayhteydessään: Augustinus: Kirjeitä sisarille. 2009, 106–111.
[13] Augustinus: Kirjeitä sisarille. 2009, 107. Suom. Timo Nisula ja Anni Maria Laato. Helsinki: Kirjapaja.
