Puhe SBK:n kesäjuhlilla 15.6.2024 

Johdanto 

Mitä tarkoittaa etenemiseste? Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on esteestä, joka estää etenemisen. Tätä käsitettä käytetään esimerkiksi opiskelumaailmassa. Etenemiseste tarkoittaa, ettei opiskelijalla ole oikeutta edetä opinnoissaan, jos hän on saanut opinnoissaan liikaa hylättyjä arvosanoja. Kesäjuhlien teema on kuitenkin ”Menkää eteenpäin”. Teema nousee toisesta Mooseksen kirjasta, luvusta 14, missä Jahve, Israelin Jumala käski kansaa lähteä liikkeelle, Egyptin armeijan saavuttaessa sitä meren rannalla (2. Moos. 14:15). 

Kansa sai siis käskyn lähteä liikkeelle, lähteä eteenpäin. Mutta tehtyään matkaa autiomaassa noin vuoden päivät, se sai etenemisesteen. Sillä ei ollut oikeutta jatkaa matkaa, mennä eteenpäin. Kun me puhumme eteenpäin menemisestä paikallisseurakuntien ja kirkkokuntien elämissä, me väistämättä puhumme myöskin silloin jostain, joka tulee jäämään taakse. Lähtemällä eteenpäin paikasta jossa olet, jätät taaksesi luonnollisesti sen, mistä lähdit liikkeelle. Eteenpäin menemiseen liittyy myös usein jonkin uuden kohtaaminen: muutos. Muutos voi olla rakenteellinen, kulttuurillinen, tai hengellinen. Eikä muutoksessa tarvitse olla mitään väärää. On hyvä, että halutaan mennä eteenpäin, halutaan kehittää asioita, ja tehdä asioita entistäkin paremmin. Nämä ovat hienoja ja jaloja tavoitteita. 

Mutta entäpä jos haluttu eteneminen ei toteudukaan? Entäpä jos tuleekin etenemiste? Apostoli Paavali varoittaa meitä, että se mikä tapahtui Israelille, ”on esikuvallista, ja se on kirjoitettu varoitukseksi meille, joille on tullut maailmanaikojen loppukausi” (1. Kor. 10:11). Myöskin Heprealaiskirjeen kirjoittaja hyödyntää Israelin kansan autiomaavaiheita ja kehottaa meitä pyrkimään päästä Jumalan kansan lepoon, ”ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa tottelemattomuuden esimerkkiä” (Hepr. 4:11). Mitä opetettavaa Israelin kansan vaelluksella on tämän päivän seurakunnille? Seurakunnille, jotka tahtovat mennä eteenpäin? Mitä sanottavaa sillä on Suomen Baptistikirkolle? 

Haluan tehdä muutaman varoittavan noston neljännestä Mooseksen kirjasta. Kirjasta, joka sisältää hyvinkin dramaattisen käänteen Israelin kansan elämässä. Näemme mitkä asiat lopulta koituivat etenemisesteeksi Jumalan kansalle. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole puhua vain synkkämielisesti – niin vakavasta aiheesta kuin onkin kyse – vaan myöskin tarjota Jumalan sanasta ratkaisut etenemisesteelle.  

Etenemisesteet 

Kuusi varoittavaa esimerkkiä Neljännestä Mooseksen kirjasta. Ensimmäiseksi, luvusta 11: valitus ja napina. Valittamisessa itsessään ei tarvitse olla mitään väärää. Sen avulla voidaan puuttua ihan asianmukaisiin epäkohtiin ja korjata ne. Mutta on myöskin vääränläistä valittamista, joka nousee vääränlaisesta tyytymättömyydestä. Yksi yleisimmistä tyytymättömyyden ilmaisuista on menneisyyteen kaipaaminen, nostalgia. Kansa valitti autiomaassa ruoasta ja alkoi muistelemaan, kuinka he Egyptissä söivät ilmaiseksi kurkkuja, meloneja, sipuleita. Itsessään nämä ruoat olivat hyviä, Jumalan luomia herkkuja. Mutta he eivät olleet enää Egyptissä. Ympäristö oli vaihtunut. Ja kuitenkin Jumala ei ollut jättänyt heitä vaille ravintoa ja huolenpitoa. Hän ruokki heitä taivaasta lähetetyllä leivällä, mannalla. Mutta mitä kansa sanoi? ”Eihän täällä näy muuta kuin tuota mannaa” (11:6). Kansa oli tyytymätön nykyiseen tilaan ja alkoi kaipaamaan menneeseen. On totta, että joskus tällainenkin voi olla asianmukaista, mutta nostalgian vaara piilee siinä, ettei osaa arvostaa nykyhetkeä. Ei osaa arvostaa sitä, mitä Jumala juuri tällä hetkellä tekee. Ja tällöin on vaarassa syyllistyä Jumalan hyvyyden väheksymiseen nykyhetkessä. Tämä on ensimmäinen varoitus etenemisesteestä. Seurakunta ei pääse eteenpäin, jos se haikailee menneeseen, eikä osaa arvostaa sitä, mikä on tässä ja nyt, mitä Jumala juuri nyt tekee. 

Toiseksi: kapina johtajia kohtaan. Luvussa 12, Mooseksen sisarukset Mirjam ja Aaron parjasivat tätä, ja sanoivat, etteikö Jumala myös heidänkin kauttaan puhu. He olivat kateellisia. He olivat kylläkin johtavassa asemassa, mutta se ei riittänyt heille. He halusivat enemmän valtaa. Luvussa 16 taas, Koorahin kokoama väki halusi saada pappeuden. Leeviläisenä Koorah sai jo palvella pyhäkköteltassa, mutta nyt hän tavoitteli jotain, joka ei kuulunut sille: kansan paimentaminen ja johtaminen. Seurakunta ei pääse eteenpäin, jos se ei ensinnäkin hyväksy sitä säätämystä, jonka Jumala on antanut seurakuntien johtamisesta. Se ei ole varattu kenelle vain. Se kuuluu tietyt kriteerit täyttävälle miehelle. Nämä eivät ole vain ihanteita. Eivät ne muutoin olisi  Raamatussa. Mutta toiseksi, johtajien tulee nauttia arvostusta ja kunnioitusta seurakunnassa, ei heidän itsensä tähden, tai heidän kykyjen tai lahjakkuuden tähden, vaan sen palveluviran tähden, jonka Jumala on säätänyt. Tiedän, ettei näistä ole nykyään muodikasta puhua, mutta en voi tehdä tyhjäksi Luojamme säätämystä. Hän on säätänyt ihmiselämän osa-alueille, auktoriteetin käyttämisen. Hän on uskonut sen perheissä isille, seurakunnissa paimenille ja yhteiskunnassa esivallalle. Jumala on uskonut näille auktoriteetin. Mutta jos joku auktoriteeteistä ylittää sille kuuluvat valtuudet, sitä ei tule totella, olipa sitten kyse isästä, paimenesta tai virkavallasta. Jos se ylittää sille annetut valtuudet, on toteltava silloin ennemmin Jumalaa kuin ihmistä. Yleisesti siis, auktoriteetin käyttäminen on oikein, koska sen alkuperä on Jumalassa. Mutta seurakunta ei pääse eteenpäin, jos se pyrkii toteuttamaan johtajuutta haluamallaan tavalla, taikka tämän maailman ehdoilla – täyttäen esimerkiksi vaikkapa kiintiöitä. Eikä seurakunta pääse eteenpäin, jos se ei osoita kunnioitusta ja alamaisuutta johtajilleen, jotka Jumala on sille antanut. 

Kolmanneksi, luvuissa 13 ja 14 meillä on kertomus 12 vakoojasta, jotka kävivät ottamassa selvää luvatusta maasta. Tässä kohden tapahtuu koko kirjan vakavin käännekohta. Jumala ilmoitti kansalleen, ettei se Joosua ja Kaalebia lukuunottamatta pääse luvattuun maahan. Miksi? Koska se puhui pahaa Jumalan lupaamasta hyvästä maasta. Se näki vain linnoitukset ja jättiläiset ja siksi se alkoi julistamaan itselleen tappiota ja kuolemaa. Mutta Kaaleb ja Joosua näkivät yli vallitsevien olosuhteiden. He näkivät sen, mitä Jumala tulisi tekemään. He luottivat Jumalan lupauksiin ja tiesivät, että jos Jumala on heidän kanssaan, heillä ei olisi syytä pelätä. Jumala kyllä pitäisi kiinni sanastaan. Mutta kansa halvaantui pelosta, sillä se katsoi vain sitä, mitä se näki luonnollisin silmin. Se näki vain vallitsevat olosuhteet sekä karmivan vihollisen. Mutta tällainen pessimismi, synkkämielisyys, koitui lopulta sen kohtaloksi. Seurakunta ei pääse eteenpäin, jos se velloo pessimismissä, voivottelee ja päivittelee lisääntyvää jumalattomuutta, maallistumista, sotia taikka tauteja ympärillämme. Jos se julistaa itselleen, ettei tule nähdä vaivaa, tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia, eikä satsata tuleviin sukupolviin, se on valmis menemään silloin hautaan. Sillä ei ole enää toivoa elämästä. Ei toivoa eteenpäin menemisestä.  

Neljänneksi, 14. luvun lopussa kansa myönsi syntinsä ja ajatteli voivansa tämän tähden lähteä sotaan. Mooses yritti kuitenkin estellä ja sanoi, ettei Jumala ole enää sen kanssa. Äskeistä rikkomusta ja kapinointia ei nimittäin käsiteltäisi ilman seuraamuksia. Mutta ylimielisyydessään ja omavoimaisuudessaan kansa ajatteli kykenevänsä menemään luvattuun maahan. Ja kuinka kävikään? He kokivat tappion jo heti ensimmäisessä vuoristossa! Seurakunta, joka ei tutki sisintään, joka ajattelee kevyesti Jumalan pyhyydestä ja ihmisen syntisyydestä, joka ei ole aidosti tuonut Herramme valoon syntejään, joka luottaa ennemmin omaan viisauteensa ja sivistykseensä, omaan voimaansa ja lahjakkuuteensa, omaan puhtoisuuteensa ja salonkikelpoisuuteensa, ei pääse eteenpäin. Se kärsii tappion heti seuraavassa koetuksessa.  

Viidenneksi, luvussa 21 valitetaan jälleen ruoasta. Mutta tällä kertaa taustalla onkin kyllästyminen, kärsimättömyys ja lyhytjänteisyys. Kansa ei ollut halukas kärsimään syntiensä seurauksista. Tämän takia Jumala lähetti sen kimppuun myrkkykäärmeitä. Vaikka kansalla ei enää tuossa kohtaa ollut mahdollista kääntymykseen – olihan sen kapinamieli mennyt niin syvälle – niin näen tässä varoittavana esimerkin kärsimättömyydestä. Seurakunta, joka yrittää väkipakolla, niin nopeasti kuin mahdollista päästä eteenpäin, saada aikaan muutosta sekä tuloksia, tulee kaatumaan ensimmäiseen esteeseensä. Seurakunta, jolta puuttuu kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, ei pääse eteenpäin.  

Kuudenneksi ja viimeiseksi, luvussa 25 Israel luopui myöskin ulkoisesti Jumalastaan ja alkoi harjoittamaan hengellistä haureutta, epäjumalanpalvontaa mooabilaisten kanssa. Kansa otti yhteyteensä ihmisiä, jotka eivät siihen kuuluneet. He omaksuivat heidän uskomuksensa ja tapansa ja toivat ne mukaan Jumalan kansan elämään. Mikä olikaan seuraus? Baal-Peorin palvonta ja Israelin Jumalan viha kansaansa kohtaan! Seurakunta ei pääse eteenpäin, jos se veljeilee sellaisten kanssa, jotka eivät todellisuudessa ole veljiä, jos se päästää sisäänsä vieraita vaikutteita, vieraita henkiä, vieraita jumalia. Seurakunta ei pääse eteenpäin, jos se ei ole vannonut uskollisuutta yksin sen päälle ja Herralle, sen Jumalalle. 

Tämä on vakava ja synkkä katsaus. Israelin kansan etenemisesteiksi tuli menneisyyden ja nostalgian kaipuusta noussut tyytymättömyys, kapina johtajia kohtaan, synkkämielisyys, ylimielisyys, kärsimättömyys ja lyhytjänteisyys sekä luopumus, eli hengellinen aviorikkomus. Mutta onko olemassa ratkaisua seurakunnan etenemisesteelle? Kiitos Jumalallemme, että on!  Seurakunnan Herra ei ole jättänyt kansaansa oman onnensa nojaan. Hän luvannut rakentaa seurakuntansa, jota kuolema eikä tuonelakaan voita! Hän on luvannut pitää kansastaan huolen. Joten, mitä hän, seurakunnan Herrana tarjoaa kansalleen? Hän tarjoaa itsensä. Tästä oli nimittäin kyse autiomaassakin. Jumala piti kansastaan huolen, ei siksi, että se ansaitsi sen, vaan yksin Poikansa työn tähden. Nimittäin aina kun Jumala on palvellut omiaan, Hän on tehnyt sen aina Poikansa kautta. Ei koskaan ilman rakasta Poikaansa.  

Kun kansa hylkäsi autiomaassa Jumalan huolenpidon, se hylkäsi todellisuudessa Kristuksen. Hänhän itse sanoi olleensa se leipä, joka tuli alas taivaasta (Joh. 6:32, 51). Paavali sanoi, että se kallio, josta Jumala juotti kansaansa, oli Kristus (1. Kor. 10:3-4). Kun kansa siis valitti, se halveksi silloin Kristusta. Ja kuitenkin, Kristus on yhä vastaus seurakunnalle. Yksin Kristuksesta virtaa seurakunnan elinvoimaisuus. Kristus, seurakunnan päänä ja sen ylläpitäjänä. Yksin hänen avullaan voi koko seurakuntaruumis pysyä koossa, kasvaa ja rakentua kohti kypsyyttä ja täysi-ikäisyyttä. Mitä hän siis todellisuussa tarjoaa kansalleen? 

Ratkaisu 

Ensinnäkin, todellinen tyytyväisyys voidaan saavuttaa ainoastaan Kristuksessa. Hänessä me kykenemme tyytymään oloihimme. Elämään tässä ja nyt. Meidän ei tarvitse haikaille menneeseen. Ei vain muistella, kuinka Jumala joskus muinoin toimi. Kristus elää ja toimii, tässä ja nyt! Mitä tahansa me kohtaammekin elämässä, me voimme sen kaiken kohdata hänen kanssaan, ja jopa ottaa hänen kädestään. Hän ei ole sidottu johonkin vuosikymmeneen tai johonkin aikakauteen, tai joihinkin toimintapoihin. Aivan kuten hän piti huolta kansastaan Egyptissä, autiomaassa ja myöhemmin luvatussa maassa, samoin hän tänäkin päivänä pitää huolen omistaan. Olipa aika sitten mikä hyvänsä. Seurakunta menee eteenpäin, kun sen tyytyväisyys on yksin Kristuksessa ja se tunnistaa hänen tekonsa nykyhetkessä. 

Toiseksi, Kristuksessa me näemme mitä todellinen johtajuus ja paimentaminen on. Se ei ole valtapeliä, herroina hallitsemista, vaan se on rakkauden osoittamista loppuun asti. Jopa kaikkein kipeimpinäkin hetkinä. Se on seurakunnan rakastamista, sen eteen uhrautumista, sen ravitsemista ja vaalimista, sen huolehtimista ja kaitsemista, kadonneiden etsimistä, eksyneiden palauttamista, heikkojen vahvistamista, loukkaantuneiden sitomista. Tästä paimenuudessa on kyse. Ja kun Kristus on meidän ylipaimenenamme, meidän on hyvä ja turvallista olla hänen ja hänen säätämänsä järjestyksen alaisuudessa. Seurakunta menee eteenpäin, kun se kunnioittaa Kristusta päänään ja hänen asettamaansa järjestystä seurakunnassa. 

Kolmanneksi, me luotamme Jumalamme lupauksiin ja jättämme siksi seurakuntien elämän Hänen käsiinsä. Aivan kuten Herramme Jeesus teki (Hepr. 5:7). Hän tiesi, ettei Isä antaisi vääryyden voittaa, eikä jättäisi häntä kuoleman valtaan. Hän luotti Isäänsä ollessaan Getsemanessa. Hän luotti Isäänsä silloinkin, kun Isä käänsi hänelle selkänsä. Vaikka olosuhteet olivat hyvinkin synkät ja suoraan sanottuna saatanalliset, hän ei epäillyt Isänsä hyvyyttä, vaan juurikin edessä olevan ilon vuoksi hän mieluusti kärsi ristin, häpeästä välittämättä (Hepr. 12:2). Miksi? Koska hän näki sen, mitä Isä tulisi vielä tekemään! Hän luotti Isään, vaikka inhimillisesti siihen ei ollut mitään syytä. Ja jos me omistamme tämän Kristuksen uskon, hänen luottamuksensa Isään, me emme pelkää, vaikka mitkä syvyyden kaivot edessämme avattaisiin! Me emme pelkää, vaikka kadut täyttyisivät irstaudesta ja kaikenlaisesta moraalittomuudesta. Me emme pelkää sodan lähestyvää uhkaa. Emme tuhojaan tekeviä tauteja. Herramme on luvannut olla seurakuntansa kanssa maailman ajan loppuun asti. Ja tästä syystä seurakunta lopulta voittaa. Kansat tulevat opetuslapseutetuiksi ja maa tulee täyteen Hänen tuntemistaan niin kuin vedet peittävät meren. Tämän maailman jättiläiset ovat siksi seurakunnalle kuin suupala, koska seurakunnan Herra on sen kanssa. Seurakunta menee eteenpäin, kun se ottaa todesta Jumalan lupaukset, eikä anna vallitsevien olosuhteiden himmentää toivoa edessä olevista voitoista. 

Neljänneksi, seurakunnalla tulee olla se nöyrä mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hän ei käyttänyt asemaansa ja voimaansa väärin. Hän ei tullut valloittamaan, taistelemaan lihallisesti tämän maailman tavoin – vaikka saatana siihen koitti houkutella – vaan hän otti orjan muodon ja nöyryytti itsensä. Hän ei pitänyt ääntä itsestään, ei tyrkyttänyt itseään tai korottanut itseään. Hän ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan. Hän etsi kaikessa Isänsä tahtoa ja kunniaa. Hän ei lähtenyt toimimaan oman päänsä mukaan, vaan luovutti oman tahtonsa Isän tahdolle. Siksi hän ei sanonut tai tehnyt mitään, mitä hän ei ensiksi kuullut ja nähnyt Isältään. Seurakunta menee eteenpäin, kun se ei nojaa omaan viisauteensa tai voimaansa, vaan kaikessa nöyryydessä etsii Jumalalta tulevaa viisautta ja Häneltä tulevaa voimaa tehtävämme toteuttamiseksi. 

Viidenneksi, Kristuksessa me löydämme myöskin oikeanlaisen työtahdin. Hän itse odotti kolmekymmentä vuotta kunnes aloitti julkisen palvelutyönsä. Ja mitä kaikkea hän näkikään ennen sitä: sairautta, kuolemaa, tekopyhyyttä ja hengellistä väkivaltaa. Mutta hän odotti. Kärsivällisesti. Hän odotti oikeaa aikaa. Hänellä ei ollut kiire. Hän ei toiminut impulssien eikä ärsykkeiden varassa. Hänen toimintansa oli suunnitelmallista ja pitkäjänteistä. Hän ei pystyttänyt Jumalan valtakuntaaa hetkessä – vaikka sen hän olisi voinut tehdä. Sen sijaan hän mieluummin satsasi 12 mieheen, heidän opetuslapseuttamiseensa, jotta he jatkaisivat siitä, minkä hän aloitti. Jotta tapahtuisi paljon suurempiakin asioita kuin hänen ollessa maan päällä (Joh. 14:12). Seurakunta menee eteenpäin, kun se toimii kurinalaisesti ja pitkäjänteisesti, kärsivällisesti odottaen neuvoa Herraltamme sekä kärsivällisesti nähden vaivaa, silloinkin, kun tuloksia ei vielä näy.  

Kuudenneksi ja viimeiseksi, Kristus oli kaikessa kuuliainen Isälleen. Hän on se toinen ja viimeinen Adam, joka onnistui siinä, missä ensimmäinen Adam epäonnistui. Ensimmäinen Adamhan lankesi Eedenissa. Myöhemmin Israelin kansan oli määrä ottaa Adamille uskottu tehtävä, ottaa luvattu maa haltuun, lisääntyä siellä ja levittää sieltä käsin Jumalan siunausta kaikille kansoille. Mutta sekin epäonnistui. Kristus, viimeisenä Adamina, toimi kaikessa kuuliaisena Jumalalle, täyttäen lain vanhurskauden sen viimeistä piirtoa myöten. Siten hänestä saattoikin tulla Jumalan kansan pää, meidän edustajamme Jumalan edessä sekä lopulta kaikkien kansojen siunaus. Kuolemallaan hän käsitteli meidän syntivelkamme ja kuuliaisella elämällään hän hankki meille vanhurskaan ihmisen aseman Jumalan edessä. Meidät on nyt Kristuksessa liitetty Jumalan kansaan ja otettu Hänen nimiinsä. Ja meidän uskollisuutemme kuuluu nyt yksin Hänelle. Meistä on kallis morsiamenhinta maksettu: Isä antoi ihmiset Pojalleen, ja Poika maksoi meistä verellään. Seurakunta menee eteenpäin, kun se on uskollinen liittosuhteessaan Herransa kanssa, eikä flirttaile muiden voimien, henkien tai ”jumalien” kanssa.  

Käytännön sovellus 

Miten tämä kaikki edelläkuultu on mahdollista? Miten me pääsemme osallisiksi Kristuksesta ja hänen siunauksistaan? Aivan kuten Jumala huolehti kansastaan autiomaavaelluksella, hän yhä pitä huolen omistaan. Hän ravitsi Israelia hengellisesti taivaan leivällä ja elävällä vedellä Kristus-kalliosta. Ja niin on yhä tänäänkin. Jumala ravitsee kansaansa Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. Miten tämä tapahtuu tänä päivänä? Vastaus on hyvinkin yksinkertainen. Kyse ei ole pyörän uudelleen keksimisestä. Kyse on ajattomista totuuksista, jotka meille on osoitettu Jumalan sanassa. Mitä ne siis ovat? Miten Jumala ravitsee ja pitää huolta kansastaan Poikansa kautta? Vastaus löytyy mielestäni kaikkein tiivistetyimmässä muodossa Apostolien teoista luvusta kaksi, jakeesta 42. Mikä teki alkuseurakunnasta ja mikä tekee yhä seurakunnasta seurakunnan? Sanan opetus, pyhien yhteys, ehtoollinen ja rukous. Sanan opetus, pyhien yhteys, ehtoollinen ja rukous. Siinä.  

Toki näitäkin elementtejä voidaan käyttää ja toisinaan onkin käytetty väärin. Mutta Jumala antaa meille sanassaan ohjeistukset, miten seurakunnan tulisi hyödyntää näitä ravinteita. Tiivistetysti: ensinnäkin, sanan opetus ihan sanan opetuksena. Ei matkakertomuksina, ei kokemuksien jaaritteluina, tai minään muunakaan ylihengellisellä kaanaankielellä, mistä kukaan ei ymmärrä yhtikäs mitään. Pelkistetty sanan opetus, sen lukeminen ja selittäminen niin että luettu ymmärretään (Neh. 8:1-8). Ei tarvita temppuja tai kikkoja. Tämä on lähtökohta kuinka Jumala ravitsee kansaansa. Hän ravitsee meitä Poikansa sanalla, kun sitä oikein jaetaan. Hän ravitsee meitä kun me katselemme Poikaa julistetussa sanassa. 

Toiseksi, pyhien yhteys. Meidän on ymmärrettävä, että seurakunta ei ole yritys, yhdistys tai mikään harrastekerho. Vaan seurakunta. Liittoyhteisö. Seurakunta ei ole paikka, jossa käydään kun siltä tuntuu, jaksaa ja huvittaa. Seurakunta on ihmiset. Ja Jumalan kansana me tarvitsemme toisiamme säilyäksemme uskossa. Ja kun me tulemme yhteisiin kokouksiimme, mitä silloin tapahtuu? Me katsomme kuinka Pyhä Henki tuo esille Jumalan Pojan kuvaa meissä itse kussakin. Ja mitä silloin tapahtuu kun me katsomme toisiamme? Me muutumme saman kuvan kaltaisiksi (2. Kor. 3:18)! Jumala ravitsee kansaansa kun me katselemme Poikaa toisissamme. 

Kolmanneksi, ehtoollinen. Tämä on sanan ja kasteen lisäksi ainoa näkyvä elementti, jonka Jumala on kansalleen antanut. Meidän tulee löytää terve, raamatullinen tasapaino ehtoollisen nauttimiseen. Siinä ei ole kyse  taikuudesta tai muusta salaperäisestä arvokkuudesta, jonka takia sitä pitäisi nauttia  harvoin. Ja samalla, ehtoollisessa on kyse paljon enemmästä kuin pelkästä muistoateriasta. Siksi ehtoolliselle ei pitäisi tulla kevytmielisesti. Ehtoollisen nauttiminen ei ole tarkoitettu hautajaisiksi, joissa me laitamme Herramme aina uudestaan ristille. Me muistelemme hänen uhriaan mutta nauttimalla sitä me myöskin julistamme hänen kuolemaansa. Näin ollen ehtoollisella on siten  nykyhetkessä uskoa vahvistava vaikutus. Tämän lisäksi, ehtoollinen ohjaa katseemme myöskin eteenpäin. Me nautimme tätä niin kauan kunnes hän tulee. Me saamme ehtoollisessa siten esimakua tulevasta. Erilaiset, eri taustoista tulevat Jumalan kansan jäsenet kokoontuvat saman pöydän ääreen muistelemaan Herramme uhria, julistamaan hänen kuolemaansa mutta samalla odottaen hänen voitokasta paluutaan (1. Kor. 11:26)! Jumala ravitsee kansaansa kun me katselemme Poikaa ehtoollispöydässä. Ristiinnaulittua, ylösnoussutta ja takaisintulevaa Herraamme! 

Neljänneksi, ja lopuksi, rukous. Rukouksen tarkoitus ei ole muuttaa Jumalan mieltä. Rukouksen tarkoitus on muuttaa meitä. Rukouksen tarkoitus ei ole neuvoa Jumalaa. Rukouksen tarkoitus on antaa meille neuvoja. Voisi sanoa, että meidän Herramme maanpäällisen työn salaisuus oli hänen rukouselämässään. Sieltä virtasi voima hänen julistukseensa. Sieltä virtasi voima tunnustekoihin. Sieltä virtasi voima olla kuuliainen Isälle. Se oli hänen henkireikänsä. Se oli hänen elämän lähteensä. Kuinka sitten se ei olisi seurakunnan voiman salaisuus? Jumala ravitsee kansaansa, kun se rukoilee kokosydämisesti, Pyhässä Hengessä, Pojan Hengen ohjaamana ja opettamana, katsellen Hengessä Jumalan Poikaa, meidän Vapahtajaamme ja Herraamme. 

Kun seurakunta katsoo yksin Kristukseen, se tulee ravituksi. Kun seurakunta pysyy Kristuksessa, se kantaa paljon hedelmää. Kun seurakunta pitää kiinni näistä perustotuuksista, se menee eteenpäin. Aina perille asti. Amen.