Jeesuksen seuraajien jako maallikoihin ja papistoon, tai työntekijöihin ja vapaaehtoisiin, on keksintö, joka on kantanut etupäässä huonoa hedelmää koko historiansa ajan. Yksi seuraus tästä jaosta on koko Kristuksen ruumiin tehtäväksi annettujen asioiden luisuminen hyvin pienen joukon vastuulle. Yllättävän moni Jeesuksen seuraaja kokeekin itsensä kyvyttömäksi vaikkapa johtamaan toista henkilöä uskoon. Niinpä hän yrittää houkutella tätä kirkkoon, jotta pastori tai joku muu erityinen henkilö hoitaisi tämän asian hänen puolestaan.
Seurakuntien kasvua ja hyvinvointia käsittelevässä kirjallisuudessa on jo pitkään tiedetty, että evankeliumi etenee – jos etenee – äärimmäisen hitaasti, jos sen leviäminen on palkattujen työntekijöiden tai silloin tällöin järjestettävien evankelioivien suurtapahtumien varassa. Ainoa tie oikeasti merkittävään kasvuun on jokaisen Jeesuksen seuraajan toimiminen omassa arjessaan hänen todistajanaan ja edustajanaan.
Siinä missä 1500-luvun reformaatiossa Jumalan Sana palautettiin takaisin tavallisten kristittyjen käsiin, nyt on aika tehdä samoin Jeesuksen seuraajilleen antamalle tehtävälle. Jokainen meistä on kutsuttu ja lähetetty, ja lähetyskenttänä ovat kaikki ne paikat, joissa asumme, työskentelemme ja harrastamme. Hyvä uutinen on se, että monien kovasti odottama herätys ei vaadi meiltä sen kummempaa kuin tämän tehtävän ottamisen vakavasti – Jeesus kyllä hoitaa oman osansa.
Tilastojen mukaan suurin osa ihmisistä tulee uskoon jonkun tuntemansa henkilön kautta, joten henkilökohtaiset kontaktit ja ihmissuhdeverkostot ovat avainasemassa evankeliumin leviämisessä. Monella on kuitenkin uskosta osattomien ystävien ja tuttujen määrä saattanut vuosien kuluessa vähentyä, vaikka Jeesuksen seuraajille pitäisi käydä juuri päinvastoin. Hän on kiinnostunut niistä ihmisistä, jotka eivät vielä tunne häntä, ja niin pitäisi meidänkin olla. Jeesuksen seuraaminen on kontaktilaji.
Huono uutinen on se, että uusien ihmissuhteiden rakentaminen vaatii aikaa. Nopeita voittoja ei kannata odottaa, sillä ihmiset vaistoavat kyllä, ovatko he meille vain kohde, jota yritämme käännyttää, vai olemmeko aidosti kiinnostuneita heistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Usein kuluukin pitkään, ennen kuin suhde on siinä pisteessä, että toinen on valmis kuuntelemaan meitä kertoessamme oman tarinamme, jonka sankarina on Jeesus.
Osalle uusiin ihmisiin tutustuminen tarkoittaa sitä, että täpötäyteen kalenteriin on raivattava tilaa. Toisille se merkitsee sitä, että on mentävä paikkoihin ja tilanteisiin, joissa ei ehkä normaalisti viihdy. Jotkut voivat joutua viettämään aikaa sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa luonnolliset kemiat eivät välttämättä kohtaa. Kaikissa näissä yhteistä on se, että evankeliumin tähden olemme valmiita tinkimään omasta mukavuudenhalustamme, sillä emme enää elä itse, vaan Kristus elää meissä – ja hän etsii edelleenkin kadonneita lampaita.
Jos ajatus uusiin ihmisiin tutustumisesta ei tunnu omalta, kannattaa aloittaa rukoilemalla säännöllisesti niiden ihmisten puolesta, joita päivittäin kohtaa. Sen myötä ennen pitkää avautuu tilanteita, joissa huomaat Pyhä Hengen tehneen työtään sekä itsessäsi että kohtaamassasi ihmisessä. Alat nähdä uskosta osattomia ihmisiä Jeesuksen silmin, ja sydämeesi tulee osa siitä rakkaudesta, jolla hän rakastaa heitä. Myös uskosi kasvaa, koska itse Mestari kulkee kanssasi ja opettaa sinua. Tämän kaiken kruunaa ilo, joka seuraa hyvien uutisten kertomisesta erityisesti niille, jotka ne uskossa ottavat vastaan.
Evankeliumeissa Jeesus kertoo vertauksen, jossa kylväjä kylvää siementä erilaisiin maaperiin. Vertaus muistuttaa meitä siitä, että maaperiä on erilaisia eivätkä kaikki tuota satoa. Sato ei kuitenkaan – onneksi – ole meidän käsissämme, eli Herra yksin tietää, millaista maaperää kunkin sydän on, ja vain hän antaa kasvun. Sen sijaan kylvö on tukevasti omissa käsissämme. Siksi on hyvä pitää mielessä Paavalin neuvo (2. Kor. 9:6): ”Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää.”
Siis eläkäämme, havainnollistakaamme ja kertokaamme hyviä uutisia!
