Johdanto1
Uuden testamentin opetuksessa paikallisseurakunnan johtajia kutsutaan kaitsijoiksi ja vanhimmiksi. Vaikka näille nimityksille onkin eri kreikankieliset sanat, niitä käytetään kuitenkin lomittain, toistensa synonyymeina. Kaitsijaa vastaava arkikielisempi ilmaisu on paimen, eli pastori. Sana pastori tulee latinankielisestä sanasta ”pastor”, joka tarkoittaa juurikin paimenta.
Seurakuntayhteisöissä on kuitenkin yleensä viitattu pastoriin henkilönä, joka on muista vanhimmista erotettu kokoaikaiseen seurakuntatyöhön ja jolle useimmiten maksetaan työstä palkka. Tästä syystä näiden nimitysten merkitys saattaa hämärtyä. Nimittäin kokoaikatyötä tekevä pastori ei ole sen enempää pastori, eli paimen, kuin muutkaan seurakunnan vanhimmiston jäsenet. Pastori ei ole oma erillinen virka, joka on varattu yhdelle tai useammalle palkatulle henkilölle. Kaikki vanhimmiston jäsenet ovat kaitsijoita eli paimenia eli pastoreita. Se, että jollekin maksetaan erikseen palkkaa tästä virasta, johtuu käytännöllisistä syistä, joista Raamattu puhuu. Nimittäin jos ja kun seurakunta haluaa panostaa opetuksen laatuun, se ymmärtää silloin, ettei siihen valmistautumista voida hoitaa vain silloin, jos jää aikaa muilta arjen velvoitteilta. Opetustehtävä käsittää kuitenkin paljon muutakin kuin itse opetushetken. Siihen panostaminen vaatii aikaa ja vaivaa. Tästä syystä Raamattu puhuukin, kuinka niille, jotka näkevät vaivaa sanassa ja opetuksessa, tulee antaa asianmukainen korvaus. Onhan työmies palkkansa ansainnut (1. Tim. 5:17–18).
Johtajien tehtävä & kutsu
Mikä sitten on paikallisseurakunnan johtajien tehtävä? Puhutellessaan Efeson seurakunnan vanhimpia apostoli Paavali sanoo: ”Pitäkää siis huoli itsestänne ja koko siitä laumasta, johon Pyhä Henki on pannut teidät kaitsijoiksi paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellään on itselleen hankkinut” (Apt. 20:28). Nimensä mukaisesti paimenten tehtävä on paimentaa eli pitää huolta laumasta, siitä yhteisöstä, johon Jumala on paimenet asettanut. Tästä näemme ensinnäkin, että paimenuuteen astuminen tapahtuu Jumalan kutsusta, hänen valtuuttamanaan. Se ei ole vain siis jotain, johonka tullaan, jos ei parempaakaan tekemistä keksi tai jos ei tahdo muitakaan siihen löytyä. Paimenuuteen kutsutaan, ja kutsuja on Jumala.
Se ei ole vain siis jotain, johonka tullaan, jos ei parempaakaan tekemistä keksi tai jos ei tahdo muitakaan siihen löytyä. Paimenuuteen kutsutaan, ja kutsuja on Jumala.
Toiseksi Jumalan kutsu paimenuuteen on aina havaittavissa. Tässä tarvitaan silloin seurakuntaa, joka vahvistaa sen kutsun, jonka Jumala on paimenelle antanut (Gal. 2:9). Paimenuus on täten myös luottamustehtävä. Ne, jotka Jumala on tähän virkaan kutsunut ja joille seurakunta on osoittanut luottamuksensa, ovat kutsutut ja valtuutetut pitämään huolta seurakuntalaisten sielun tilasta. Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo: ”Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niin kuin ne, joiden on tehtävä tili. Näin he voivat tehdä työtään iloiten, ei huokaillen, sillä se ei teitä hyödyttäisi.” (Hepr. 13:17.) Paimenten tulee siten valvoa seurakuntalaisten sieluja. Mihin tämä tähtää? Se tähtää siihen, mistä Paavali puhui Efesolaiskirjeen neljännessä luvussa, kuinka Jumala on lahjoittanut seurakunnalleen palveluvirkoja, jotta pyhät voitaisiin tehdä valmiiksi, toisin sanoen seurakuntalaiset saataisiin varustetuiksi seurakunnan rakentamiseen, Jumalan valtakunnan tulemista varten, kunnes lopulta kaikki saavuttavat kypsyyden ja täysi-ikäisyyden uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa (Ef. 4:12–13).
Johtajien auktoriteetti
Paimenilla on auktoriteettiasema seurakunnan johtajina. Tämä auktoriteetti tulee Jumalalta. Se ei kuitenkaan tarkoita rajattoman vallan harjoittamista, ”herroina hallitsemista”, vaan Jumala on asettanut rajat tämän auktoriteetin käyttämiselle, aivan kuten kotona miehelle tai vanhemmille, tai yhteiskunnassa esivallalle. Ainoastaan Jumalalla, kaiken luojana ja kuninkaana, on lopullinen ja ehdoton auktoriteetti. Tästä syystä, jos joku maanpäällinen auktoriteetti ylittää valtuutensa, ottaa hän silloin Jumalalle kuuluvan paikan ja kapinoi siten hänen säätämystään vastaan. Tällaisille auktoriteeteille ei tule alistua eikä niitä tule totella, vaan silloin ennemmin ”tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apt. 5:29).
Vaikka nykypäivänä auktoriteetit mielletään helposti toisen sortamiseen ja mielivallan harjoittamiseen, niin ajatus auktoriteettiudesta on kuitenkin lähtöisin Jumalasta.
Vaikka nykypäivänä auktoriteetit mielletään helposti toisen sortamiseen ja mielivallan harjoittamiseen, niin ajatus auktoriteettiudesta on kuitenkin lähtöisin Jumalasta. Ja koska auktoriteettiuden takana on Jumalan hyvä ja viisas suunnitelma, on kyse silloin jostakin, mikä on tarkoitettu ihmisen parhaaksi. Koska synti on kuitenkin turmellut auktoriteetin harjoittamisen, tarvitaan sen käyttämistä varten siksi tietyt rajat. Näin ollen seurakunnassa paimenet eivät voi asemansa turvin toimia ja käyttäytyä ihan kuinka tahansa. Pietari kirjoittaa 1. kirjeensä viidennessä luvussa, että vanhimpien tulisi paimentaa ”Jumalan laumaa ei pakosta vaan vapaaehtoisesti, Jumalan mielen mukaan, ei häpeällisen voiton tähden vaan sydämen halusta. Älkää herroina hallitko niitä, jotka on teille uskottu, vaan olkaa laumalle esikuvana.” (1. Piet. 5:1–3.)
Johtajien tukeminen
Monet saattavat ajatella, että koska paimenilla on kokemusta erilaisista seurakuntaelämän haasteista ja koska heillä saattaa koulutuksen ja muun tutkimustyön puolesta olla paljonkin tietoa ja osaamista, he eivät tarvitse tukea, rohkaisua tai kannustusta. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Monet paimenet voivat kärsiä esimerkiksi epävarmuudesta, ilottomuudesta tai motivaation puutteesta, ja tästä syystä seurakuntalaisilta saatu tuki ja rohkaiseva palaute voi olla hyvinkin merkittävää pastorin palvelutyön kannalta. Miten sitten seurakuntalaiset voisivat tukea paimeniansa, jotta nämä, Heprealaiskirjettä mukaillen, voisivat tehdä työtään iloiten?
Ensiksi juurikin tuota Heprealaiskirjettä mukaillen, kuuliaisuus heitä kohtaan motivoi paimenia palvelutehtävässään. Tekstissähän sanottiin: ”Olkaa johtajillenne kuuliaiset ja totelkaa heitä.” Tämä ei tarkoita, etteivätkö paimenet voisi toisinaan erehtyä tai pahimmillaan ylittää Jumalalta saatuja valtuuksia, mutta heidän palvellessaan ”Jumalan mielen mukaan” on kuuliaisuus tuolloin yksi merkittävimmistä motivaation lisääjistä. Toiseksi mainitsisin seurakuntalaisten hengellisen kasvun. Johannes kirjoittaa kolmannessa kirjeessään, kuinka hänellä ”ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa” (3. Joh. 4). Yksi nautinnollisimmista asioista, joita itse olen henkilökohtaisesti paimenuudessa kokenut, on nähdä se, kuinka seurakuntalaiset ottavat kasvuaskeleita, vahvistuvat Jumalan tuntemisessa, vastuunkantamisessa, todistamisessa, rukoilemisessa, ihmissuhteiden solmimisessa ja koetuksissa kestämisessä. On tavattoman upeaa nähdä, kuinka ihmisen sisimmässä tapahtuva Jumalan salainen työ alkaa pikkuhiljaa tulemaan esille!
Kolmanneksi mainitsisin rukouksen. Seurakuntalaiset, rukoilkaa paimentenne puolesta, jotta he voisivat tehdä työtään iloiten ja jaksaisivat nähdä vaivaa teidän hyväksenne. Neljänneksi sanoisin neuvojen kysymisen ja tarvittaessa ojennuksen vastaanottamisen. Kun paimenet ojentavat seurakuntalaisia, heidän tulee tehdä se tietoisina siitä, että heidät on valtuutettu valvomaan seurakuntalaisten sielujen tilaa. Onkin hyvä muistaa, että paimenet johtajina eivät ainoastaan saarnaa, vaan tarvittaessa he joutuvat ojentamaan ja jopa nuhtelemaan, mutta silloinkin heidän tulee tehdä se seurakuntalaistensa sielujen parhaaksi. Viidenneksi ja viimeiseksi mainitsisin yleisen arvostuksen ja kunnioituksen paimenuuden virkaa kohtaan. Paavali kirjoittaa 1. Tessalonikalaiskirjeen lopussa: ”Pyydämme teitä veljet, antamaan tunnustuksen niille, jotka näkevät vaivaa keskuudessanne ja ovat teidän johtajianne Herrassa ja neuvovat teitä. Pitäkää heitä erityisen rakkaina heidän työnsä tähden” (1. Tess. 5:12–13).
Yhteenveto
Paimenet ovat Jumalan lahja seurakunnalle, ja heidän tehtävänsä johtajina on paimentaa seurakuntalaumaa, valvoa seurakuntalaisten sieluja, jotta nämä voisivat tulla varustetuiksi ja kasvaa kypsiksi ja täysi-ikäisiksi Jeesuksen seuraajiksi ja hänen seurakuntansa rakentajiksi. Jumala on uskonut paimenille auktoriteetin ja hallinnan, ei mielivaltaisesti käytettäväksi vaan siksi, että he voisivat asemallaan näyttää tervettä esimerkkiä muille, millaista on Jumalan mielen mukaan johtaminen.
1. Kirjoitukseni pohjautuu seurakuntamme pienryhmien opetussarjaan. Opetuksissa olen luvalla hyödyntänyt joissain kohdin Capitol Hill -baptistiseurakunnan pienryhmien opetusmateriaaleja. ↩
