Maija Latvala

|

Kirja-arvio: Rikkinäisen perheen ehjä tarina

Leena Valkonen: Inkeriläisperheen lähdön ajat. Aikamedia 2022.

Perheet ovat joutuneet usein sotien ja hirmuhallintojen mielivallan siirtämiksi ja tallomiksi. Historia toistaa taas itseään Euroopassa, mikä tekee Leena Valkosen esikoisteoksesta surullisen ajankohtaisen.

Kirja avaa kirjoittajansa inkeriläissuvun vaiheita 1930-luvulta 70-luvulle. Laulutekstien laatijana ja kolumnistina tunnettu Valkonen sommittelee osin fiktiivisen, osin lähteisiin perustuvan kertomusten mosaiikin pala kerrallaan. Hänen isovanhempiensa, Pietari ja Anna Kolomaisen, sekä näiden seitsemän lapsen tarinat kerrotaan varmalla kynäkädellä. Ääneen pääsee 12 suvun jäsentä.

Näkökulmahenkilön rytmikäs vaihtuminen on riski, joka kannatti. Kerronta pysyy kasassa ja lukija mukana. Osa luvuista on autenttisia kirjeitä. Dialogia käytetään säästellen mutta perustellusti. Vaihteleva kokonaisuus tekee muotona oikeutta sirpaloituvan perheen kohtalolle, jossa väkivaltakoneisto, sota, sattuma ja yksilöiden päätökset vievät suuntiin, joiden ei uskoisi lähteneen samasta pisteestä.

Teoksen lopuksi kirjailija käy mielikuvissaan suvultaan viedyllä Simolan tilalla. Luonteikas isoäiti tanssahtelee keittiössä. ”Hänen uskonsa on siinä, lieden ja ruokapöydän välissä. Ei maan tomussa, ei taivaan korkeuksissa, vaan iloisen raidallisella matolla – -. Vielä Jumala ei itke.”

Katkelmaan tiivistyy paljon siitä, mikä tekee katkosten ja kodittomuuden kurittamien kohtaloiden kokonaisuudesta koskettavan. Baptistiperheen Jumala on lähellä ja jokainen pätevä pappi. Itkuvuosien aikana vain ihmisen vierelle polvistuvalla Jumalalla on käyttöä. Jokaisella on häneen oma suhteensa. Eräs suvun jäsen kehottaa nuoria olemaan ottamaan uskonmallia omasta sukupolvestaan: ”Me teemme virheitä, ajattelemme kapeasti ja Jumalan suuruudesta olemme tulleet tuntemaan vain pieniä murusia. Menkää itse suoraan Jumalaa kohti, ilman välikäsiä.”

Inkeriläisperheen lähdön ajat on kevyt kirja vain painoltaan. Ihmisiä revitään irti juuriltaan ja toisistaan. Veljekset Arvo ja Enok kasvavat eri maissa. Kun he lopulta kohtaavat, harva asia yhdistää heitä. Arvo ehdottaa, ettei juuri nyt oltaisi ruotsalaisia tai venäläisiä, jollaisina heistä puuttuu pieni, vihlova palanen. ”Se on ohut kaistale Inkerinmaata, yhtä ohut kuin oli yhteinen lapsuutemme – -.”

Lukijankin sielua vihloo, mutta teoksen ote pitää ensiriveiltä viimeiseen pisteeseen. Välillä kirjallisen ilmaisun ja informatiivisuuden suhteen on tehty kompromisseja. Sivuille on haluttu tallentaa sellaistakin, mikä koskettaa ensi sijassa Pietarin ja Annan levittäytynyttä jälkeläisjoukkoa. Staattiset suvannot eivät juuri häiritse kerronnan muutoin välkkyvää virtaa – etenkään, kun lukijaa palkitaan hienoilla kiteytyksillä: ”Ei, eikä Iisakinkirkko ole enää kirkko, sen ovet ovat lukitut ja aarteet ryöstetyt. Eivätkö he ymmärrä, että Jumala on paljon vaarallisempi vapaalla jalalla?”

Tiivis taustaluku inkeriläisistä ja Kolomaisten edustamasta baptistisesta vapaakristillisyydestä olisi puolustanut paikkaansa osana teosta. Toki aiheista löytää tietoa muualtakin. Näin väkevää ja varmaotteisen rajattua inkerinsuomalaisen perheen tarinaa saanee hakea. Sirotellun suvun särjetty kertomus rakentuu ihmeen ehjäksi olematta pakotettu tai katteeton. Kirjan nimi viestii harmillisen vähän sen sisällön ja muodon rikkaudesta. Sen ei pidä antaa hämätä.