Uuden testamentin mukaan seurakunnalle annettu missio on Jeesuksen oman mission jatke (Joh. 20:21). Seurakuntaa kutsutaan myös Kristuksen ruumiiksi (1. Kor. 12; Ef. 4, 5), joten Jeesus oikeastaan jatkaa työtään maan päällä oman ruumiinsa kautta. Tässä työssä Pyhällä Hengellä on keskeinen rooli: hän auttaa meitä yksilöinä muuttumaan päivä päivältä enemmän Jeesuksen kaltaisiksi ja yhteisöinä heijastamaan enemmän Kristuksen täyteyttä.
Mitä tarkoittaa yhteisön kasvaminen kohti Kristuksen täyteyttä? Se tarkoittaa muun muassa sitä, että osaamme ja haluamme yhä enenevässä määrin toimia maailmassa kuten Kristuskin toimi. Yksi tärkeä osa Jeesuksen maanpäällistä palvelutyötä olivat hänen erilaiset ”työroolinsa”. Hän oli yhtä aikaa Isän lähettämä erityinen apostoli, kansaa Jumalan tahtoon kutsuva profeetta, hyviä uutisia julistava evankelista, paras mahdollinen paimen sekä kaikki ymmärryksellään ja viisaudellaan hämmästyttänyt opettaja. Kaiken lisäksi hän oli ylivertainen esimerkki kaikista näistä rooleista, lyhyestä julkisesta urastaan huolimatta.
Seurakunta, joka haluaa heijastaa Kristuksen täyteyttä, pyrkii siis kasvamaan kaikilla näillä Kristuksen työlle keskeisillä osa-alueilla. Jotta tämä varmasti tapahtuisi, Kristus on antanut ruumiilleen apostoleja, profeettoja, evankelistoja, paimenia ja opettajia (Ef. 4:11). Näiden ”ihmislahjojen” tehtävänä on sekä toimia kyseisissä rooleissa että ennen kaikkea varustaa ja rohkaista koko Kristuksen ruumista kasvamaan kaikilla viidellä osa-alueella. Ilman tätä varustamistyötä emme koskaan saavuta sitä yhteyttä, kypsyyttä, täyteyttä ja Kristuksen tuntemista, johon meidät on kutsuttu (Ef. 4:12-16).
Länsimaisessa kristillisyydessä on pitkään toimittu ikään kuin näistä kaksi viidesosaa, opettaminen ja paimentaminen, riittäisivät Kristuksen täyteyteen. Näiden painotusten valossa ei liene sattumaa, että lännen kirkko on opillisten erimielisyyksien takia hajaantunut lukemattomiin kirkkokuntiin, joissa lauman varjeleminen ja hoivaaminen ajavat seurakunnalle annetun mission ohi. Opettajia ja paimenia toki ehdottomasti tarvitaan, mutta Paavalin mukaan se ei vielä riitä. Seurakunta onkin tässä mielessä kuin puukiulu, jonka seinämä koostuu viidestä pystylaudasta: vaikka kaksi laudoista olisi kuinka pitkiä tahansa, kiulun kapasiteetin ratkaisee lyhimmän laudan korkeus.
Evankelistan tärkeyttä ei suomalaisessa vapaakristillisessä kentässä tarvitse (toivottavasti) erikseen perustella, mutta ”apostolin” tai ”profeetan” kohdalla tilanne on toinen. Taustalla on usein sellainen virhekäsitys, että näihin rooleihin liittyisi jotenkin automaattisesti tietty valta tai auktoriteetti. Moni seurakunnassa valtaa käyttävä taho pelkääkin, että tällaisten roolien tunnustaminen merkitsisi auktoriteetin luisumista vääriin käsiin. Jotkut ovat myös saattaneet omaksua sellaisen tulkintamallin, jonka mukaan tietyt roolit (ja tietyt Pyhän Hengen lahjat) kuuluvat vain ensimmäiselle vuosisadalle, ja ne on nyt korvannut Raamattu tai pastorin rooli.
Paavalin mainitsemia ihmislahjoja voi ajatella erityisenä taipumuksena, kutsuna ja armoituksena lähestyä tiettyjä asioita tietyllä tavalla. Yksikään tällainen kutsu ei sellaisenaan suo mitään erityistä asemaa tai auktoriteettia kenellekään. Mutta kasvaessaan ja kypsyessään ko. roolien edustajat kykenevät kukin tuomaan Kristuksen ruumiille oman tärkeän panoksensa, joka auttaa niin yhteisöjä kuin yksilöitäkin kasvamaan kohti Kristuksen täyteyttä ja Jeesuksen kaltaisuutta.
Viisaasti toimivissa yhteisöissä tunnistetaan ja tunnustetaan kaikki se, mitä Kristus on ruumiilleen antanut. Hyvä hengellinen johtaja ymmärtää omien taipumustensa vahvuudet ja heikkoudet ja pyrkii luomaan tilaa muidenkin roolien edustajille. Ainoastaan yhdessä, toinen toistemme tehtävää Kristuksen ruumiissa kunnioittaen ja nöyrästi toisiltamme oppien, meillä on mahdollisuus kasvaa kaikkeen siihen, mihin meidät on kutsuttu. Muun kuvitteleminen on ylimielisyyttä, johon meillä ei enää ole varaa.
