Useimmille uskoville on ainakin teorian tasolla tuttu Jeesuksen seuraajilleen antama käsky opetuslapseuttaa kaikki maailman kansat. Tätä Matteuksen evankeliumin lopusta (20:18-20) löytyvää käskyä on usein suomeksi kutsuttu “lähetyskäskyksi”. “Lähetys” puolestaan on monen mielessä yhdistynyt “lähetystyöhön”, ja niinpä käskyn on ajateltu koskevan etupäässä niitä, jotka lähtevät toteuttamaan sitä jonnekin kauas (ja kenties välillisesti niitä, jotka tukevat lähtijöitä rahoillaan ja rukouksillaan).
Teologisesti perustellumpaa olisi kuitenkin lähteä liikkeelle siitä, että Isä on lähettänyt Pojan maailmaan edustamaan itseään, ja Poika on samalla tavoin lähettänyt seuraajansa (Joh. 20:21), jotka puolestaan jatkavat samaa Jumalan pelastavaa missiota. Sen ytimessä ei siis ole maantieteellisesti jonnekin kauas tapahtuva lähettäminen, josta vain jotkut harvat ovat kiinnostuneita (ja jota vielä harvemmat tekevät). Pikemminkin kyse on siitä, että olemme kaikki lähetettyjä, sillä se on Uuden testamentin valossa meidän identiteettimme. Kysymys kuuluukin: missä määrin elämme sitä todeksi yhteisöinä ja yksilöinä?
Jos mietimme, mistä opetuslapseuttamiskäskyssä on kyse, kannattaa tarkastelu aloittaa samasta kirjasta, josta kyseinen käskykin löytyy, eli Matteuksen evankeliumista. Miten Jeesus toimi opetuslastensa kanssa, miten hän varusti heitä, ja mitä hän oman toimintansa kautta opetti heitä tekemään? Tähän linkkiin Jeesuksen toiminnan ja hänen seuraajiensa toiminnan välillä on hyvä kiinnittää huomiota. Apostolien tekojen alussa Luukas nimittäin viittaa siihen, kuinka hän evankeliumissaan kertoi siitä, “mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa” (Ap. t. 1:1 KR38), ja Apostolien teot puolestaan kertoo, miten Jeesuksen työ jatkui niiden kautta, joita hän oli opetuslapseuttanut. Nuori liike ei kasva räjähdysmäisesti vain siksi, että aikaan ja paikkaan rajoitetun Jeesuksen tilalle on tullut Pyhä Henki (Joh. 16:7), vaan myös siksi, että alkuperäiset opetuslapset välittävät oppimansa eteenpäin – siis noudattavat Matteuksen evankeliumin loppuun tallennettua Jeesuksen antamaa opetuslapseuttamiskäskyä.
Jeesuksen viimeisen käskyn lisäksi on hyvä panna merkille myös Jeesuksen ensimmäinen käsky samassa evankeliumissa: “Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia” (4:19). Jeesus on tässä ikään kuin mestari, joka kutsuu itselleen kisällejä oppisopimuskoulutukseen. Sopimus koostuu kolmesta osasta: kutsusta, haasteesta ja lupauksesta.
“Seuratkaa minua” on kutsu suhteeseen Jeesuksen kanssa. Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että raivaamme elämästämme tilaa, jotta voimme viettää aikaa hänen kanssaan sekä oppia kuuntelemaan hänen ääntään ja toimimaan sen mukaisesti.
“Niin minä teen teistä” on haaste muutokseen. Jumala rakastaa meitä sellaisina kuin olemme, mutta hän rakastaa meitä liikaa jättääkseen meidät sellaisiksi kuin olemme. Hänen haaveensa on, että olisimme sellaisia kuin hänen Poikansa on. Muutumme pikkuhiljaa Jeesuksen kaltaisuuteen, kun vietämme aikaa hänen kanssaan, kun opimme tuntemaan häntä Raamatun lukemisen, hänen ruumiinsa yhteyden ja hänen äänensä kuuntelemisen kautta ja kun olemme kuuliaisia hänelle. Pyhän Hengen kautta harjaannumme toimimaan erilaisissa tilanteissa kuten Jeesus toimisi.
“Ihmisten kalastajia” on lupaus pysyvästä työpaikasta. Suurin osa meistä ei tee niin sanottua “hengellistä” työtä kokoaikaisesti, mutta jokainen on kutsuttu osallistumaan Jeesuksen ruumiilleen antamaan tehtävään. Olemme kaikki Jeesuksen työtovereita kaikkialla siellä, missä asumme, työskentelemme, opiskelemme tai harrastamme.
Opetuslapseus on siis pohjimmiltaan sitä, että vietämme aikaa Jeesuksen seurassa, muutumme Jeesuksen kaltaiseksi ja teemme niitä asioita, joita Jeesus teki – ja tänäänkin haluaa meidän kauttamme Pyhän Henkensä välityksellä tehdä. Jeesus näytti, mitä on rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäisiään niin kuin itseään, ja kohti tätä samaa hän haluaa viedä jokaista seuraajansa opetuslapseusprosessin kautta.
Olethan sinäkin Mestarin opissa?
