Koronapandemia ravisteli useimpia länsimaisia seurakuntia ennennäkemättömällä tavalla. Suurin osa seurakunnista menetti väkeä, koska kirkoissa kokoontuvilla yhteisöillä pandemia pysäytti lähes kaiken toiminnan. Sen sijaan kodeissa kokoontuvat yhteisöt jatkoivat toimintaansa – ja jopa kasvoivat – ilman, että olisi toimittu vastoin viranomaissuosituksia. Myös sellaiset perinteiset seurakunnat, jotka reagoivat tilanteeseen ketterästi ja jakaantuivat kokoontumaan kirkon sijaan kodeissa, selvisivät enemmistöä paremmin.
Koronan myötä työelämässä opittiin, että työntekijät tekevät työnsä myös silloin kun eivät ole toimistolla esimiehen valvovan silmän alla. Monella työpaikalla ei enää olekaan paluuta entiseen toimistokeskeiseen toimintamalliin, ja sen myötä työnantajat ovat osin supistaneet tilojaan. Samalla tavoin monissa seurakunnissakin on nyt jouduttu miettimään, ovatko kallis kiinteistö ja iso kokoontumistila välttämättömiä uusitestamentilliselle kristillisyydelle, vai voitaisiinko toiminnassa hyödyntää jo olemassa olevia ilmaisia kokoontumistiloja kuten koteja.
Tämä pandemian herättämä kysymys on sikäli ajankohtainen, että tutkimusten mukaan se osa väestöstä, johon perinteinen kirkkokeskeinen jumalanpalveluskulttuuri vetoaa, pienenee kovaa vauhtia. Ongelma ei kosketa pelkästään Suomea, vaan sama trendi on havaittavissa muuallakin länsimaissa. Tarvitsemme hyvin toisenlaisia yhteisöjä, mikäli aiomme tavoittaa uusia sukupolvia ja tarjota heille hengellisen kodin ajassa, jossa on siirrytty vanhasta yhtenäiskulttuurista yhä moninaisempiin alakulttuureihin.
Onneksi perinteiset tapamme järjestäytyä ja toimia eivät suoraan nouse Uudesta testamentista, vaan ovat myöhempien vuosisatojen ja olosuhteiden synnyttämiä ja muovaamia. Uudenlaisten – tai jopa uusitestamentillisten – mallien käyttöönoton ei siten pitäisi olla ongelma ainakaan tältä osin.
Varhaisimmassa kristillisyydessä seurakunta muodostui monista pienistä paikkakunnalla kokoontuvista, toisiinsa verkostoituneista yhteisöistä. Tämä verkostomalli voisi toimia myös tässä ajassa, sillä isot kokoontumiset ovat (muiden ongelmiensa lisäksi) nyt osoittautuneet haavoittuviksi, ja toisaalta jokaisen kristillisen yhteisön tulisi aina olla tavalla tai toisella verkostoitunut muihin.
Elämässä on luonnollista, että lapset jossain vaiheessa lähtevät ja perustavat oman kodin, joka näyttää erilaiselta kuin vanhempien koti. Sama pätee seurakuntiin: normaalitilanteessa yhteisö ei pyri kasvattamaan ”kotiaan” mahdollisimman suureksi, vaan synnyttää uusia yhteisöjä, jotka uudet sukupolvet ja uudet opetuslapset kokevat paremmin kodikseen. Muualla maailmassa onkin yleistä, että saman ”suvun” koteja löytyy paikkakunnalta useita. Vain Suomessa on jostain syystä ollut vallalla sellainen Uudelle testamentille vieras käsitys, että yhdellä (vapaakristillisellä) kirkkokunnalla kokoontumisia voi olla vain yksi paikkakuntaa kohti.
Uusien yhteisöjen synnyttäminen ja uusien toimintatapojen omaksuminen ei tietenkään tarkoita sitä, että vanhat yhteisöt pitäisi hajottaa tai muuttaa jotenkin tyystin erilaisiksi. On viisautta kaataa uusi viini uusiin leileihin, mutta on yhtä lailla viisautta olla vaatimatta vanhaan viiniin tottuneita haluamaan uutta (Luuk. 5:37-39). Mutta miten toimia niin, että molemmille on tilaa – kenties jopa samalla paikkakunnalla?
Vaikka korona on tarjonnut sekä motivaation että tilaisuuden pohtia seurakuntien nykyisiä rakenteita ja toimintatapoja, uuden synnyttäminen ei ole helppoa. Toisenlaiset tavat toimia vaativat toisenlaista ajattelua ja toisenlaisia taitoja, eikä meillä ole kokemusta kummastakaan. Uuden oppiminen vaatii kuitenkin suostumista virheiden tekemisen mahdollisuuteen. Olemmeko valmiita lähtemään tarvittavaan oppimisprosessiin, vai haluammeko vain entistä tarmokkaammin jatkaa sitä, mikä ei ole kunnolla toiminut tähänkään asti?
Menneisyyden ihannointi ei yleensä ole tunnusomaista eteenpäin meneville seurakunnille. Nyt kuitenkin tarvittaisiin entisajan tienraivaajien kaltaisia tekijöitä, jotka kykenevät raivaamaan umpeen kasvaneet muinaiset polut ja viemään liikettämme kohti toivottua tulevaisuutta.
