Oletko koskaan kuullut jonkun sanoneen jumalanpalveluksen jälkeen: “Olipa hyvä kokous!” Tai “Olipa väkevä tilaisuus!” Mitä tämänkaltaisilla toteamuksilla oikein tarkoitetaan? Mikä tekee jumalanpalveluksesta hyvän kokouksen? Vastauksia voi olla monenlaisia, mutta jos ajattelemme näitä kysymyksiä jumalanpalveluksen olemuksesta käsin, niin voisi olettaa, että hyvä kokous on ollut silloin, kun jumalanpalvelus on ajanut asiansa ja saavuttanut päämääränsä. Mikä sitten on tämä päämäärä? Mikä loppuviimein on kokoontumistemme tarkoitus?
Hengessä ja totuudessa
Jeesus sanoi Sykarin kaupungin kaivolla tavanneelle samarialaiselle naiselle, että “tulee aika, ja se on jo nyt, jolloin oikeat rukoilijat palvovat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia palvojia Isä etsii. Jumala on Henki, ja niiden, jotka häntä palvovat, tulee palvoa hengessä ja totuudessa.” (Joh. 4:21-24). Tuohon aikaan juutalaisten ja samarialaisten välillä vallitsi vahva jännite. Erityistä kitkaa heidän välilleen loi käsitys Israelin Jumalan palvonnasta. Juutalaisille samarialaiset edustivat sekakansaa, jotka vaikuttivat palvovan Jumalaa omien sääntöjensä, kirjoitustensa ja palvontapaikkojensa mukaan. Jeesus kuitenkin osoitti naiselle, että oli tulossa aika, jolloin ensisijaista ei niinkään olisi se missä paikassa Jumalaa palvottaisiin.
Oli tulossa aika, jolloin Jumalan palvominen ei rajoittuisi johonkin tiettyyn maantieteelliseen paikkaan, kuten Garisimin vuorelle tai Jerusalemin temppelivuorelle (4:20). Todellinen, Jumalan hyväksymä palvonta toteutuisi hengessä ja totuudessa. Mitä Jeesus tarkoitti tällä? Ensinnäkin, hengessä palvominen viittaa sydämissämme tapahtuvaan palvontaan.[1] Tärkeämpää kuin se, missä Jumalaa palvotaan, on se, millä tavoin sydämemme on siinä mukana. Siksi onkin aiheellista kysyä itseltämme ajoittain: Miksi palvon Jumalaa? Miten suhtaudun häneen, hänen sanaansa, hänen seurakuntaansa ja lähimmäisiini?
Toiseksi, Jumalan palvonnan tulee tapahtua totuudessa. Jeesus sanoi naiselle, että toisin kuin juutalaiset, samarialaiset eivät tunteneet ketä palvoivat (4:22). Samarialaiset eivät palvoneet totuudessa. Jumalan palvominen on sydämen asia mutta se on myöskin totuuden asia. Tästä syystä Jumalan palvonnan on perustuttuva totuuteen, hänen sanaansa (Joh. 17:17). Jumalalle ei siten merkitse ainoastaan se, että palvomme häntä sisimmässämme, vaan myöskin se, miten ilmaisemme sen.
Mitä on palvonta?
Yleisesti voidaan todeta palvonnan olevan yleismaailmallinen ilmiö, tästä todisteena mm. lukuisat uskonnot. Palvonta on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä uskonnonharjoitus rituaaleineen. Se on jotain, jota tekevät kaikki – jopa itseään uskonnottomana pitävät ihmiset. Jokainen meistä palvoo jotakin. Se on sisäänrakennettua meissä ihmisissä. Ihminen luotiin alunperin Jumalan yhteyteen, tuntemaan hänet ja palvomaan häntä koko elämällämme. Syntiinlankeemus vääristi Jumalan tuntemisen ja hänen palvomisensa, mutta taipumus palvontaan ei kadonnut ihmisestä. Tästä syystä Raamatussa kutsutaankin muun, kuin Jumalan palvontaa epäjumalanpalvonnaksi.[2] Toisin sanoen, ilman todellisen Jumalan tuntemista, ihminen päätyy palvomaan epäjumalia, kultaisista vasikoista aina peltilehmiin ja kaikkeen siltä väliltä.
Jumalamme pelastavassa työssä tämä yhteys häneen kuitenkin palautetaan. Hänen Pyhä Henkensä todistaa meille Jumalan Pojasta Jeesuksesta, kenessä taas me näemme Isän, meidän Jumalamme (Joh. 14:9; 15:26). Näin kolmiyhteinen Jumalamme kääntää ihmisen katseen epäjumalien palvomisesta itseensä, todellisen Jumalan tuntemiseen ja palvomiseen. Ja tämä palvonta tapahtuu nyt uudella, Jumalalle antautuneella sydämellä jota ohjaa Hänen ilmoituksensa, Hänen sanansa totuus.
Mitä siis tämä Jumalan palvonta on? Tähän on Herramme seurakunnan historiassa annettu lukuisia erilaisia määritelmiä, joista itse tarjoan tässä yhtä, peilaten sitä erityisesti seurakunnan kokoontumista vasten. Vanhan liiton jumalanpalveluskirjassa, Psalmeissa löytyy muutama mielenkiintoinen katkelma:
“Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, HERRA Sebaot! Minun sieluni ikävöi ja nääntyy kaipauksesta HERRAN esipihoihin, sydämeni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon elävälle Jumalalle. Löysihän lintunen kodin ja varpunen pesä, johon se poikasensa laskee – sinun alttarisi, HERRA Sebaot, minun kuninkaani ja Jumalani. Onnellisia ovat ne, jotka asuvat sinun huoneessasi! He ylistävät sinua alati.” (Ps. 84:2-5)
“Jumala, sinä olet minun Jumalani, sinua minä etsin varhain. Sinua minun sieluni janoaa, sinua kaipaa minun ruumiini kuivassa ja nääntyvässä, vedettömässä maassa. Minä katselin sinua pyhäkössä nähdäkseni voimasi ja kunniasi.” (Ps. 63:2-3)
“Yhtä olen pyytänyt HERRALTA, sitä minä etsin, että saisin asua HERRAN huoneessa kaikki elämäni päivät, katsella HERRAN ihanuutta ja mietiskellä hänen temppelissään.” (Ps. 27:4)
Mitä havaintoja voimme tehdä edellämainituista teksteistä? Sen lisäksi, että niissä kaikissa on tapahtumapaikkana temppelialue, ne puhuvat ennen kaikkea Jumalan ihastelemisesta (“ihanat ovat sinun asuinsijasi”, “katselin sinua… nähdäkseni voimasi ja kunniasi”, “katsella HERRAN ihanuutta”). Toiseksi, niistä käy ilmi kaipaus päästä kohtaamaan Jumalaa seurakunnan kokouksessa (“sieluni ikävöi ja nääntyy kaipauksesta”, “sinua minun sieluni janoaa, sinua kaipaa minun ruumiini”; “Yhtä olen pyytänyt HERRALTA, sitä minä etsin”). Psalmien kirjoittajat olivat haltioituneita Jumalasta, Jumalan itsensä tähden. Siksi olikin selvää, että he kaipasivat päästä kohtaamaan häntä koko sydämestään.[3]
Määrittelisinkin palvonnan näiden tekstien pohjalta Jumalan kauneuden ihastelemiseksi ja Hänen mietiskelemisekseen. Tämä on palvontaa hengessä ja totuudessa. Sisimpämme, meidän sydämemme, on kiinnittynyt silloin Jumalaan, haltioitunut hänestä hänen itsensä vuoksi. Toiseksi, meidän ajatuksemme hänestä perustuu – ei mielikuvitukseemme tai häilyviin ja epävarmoihin tuntemuksiimme – vaan hänen sanaansa. Tätä on palvonta hengessä ja totuudessa.
Palvonta seurakunnan kokouksessa
Jumala palvonnan tulee tapahtua sekä hengessä että totuudessa. Ei vain hengessä tai ainoastaan totuudessa, vaan hengessä ja totuudessa. Tämän vuoksi meidän onkin todettava, ettei Jumala anna meille lupaa palvoa häntä kuinka vain haluamme. Ei edes silloinkaan, vaikka palvonta olisi nimellisesti kohdistettu hänelle.[4] Tällaiseen palvontaan hän ei mielly. Jumala, täydellisenä pyhyytenä ja kauneutena on tarkka siitä, millaista palvontaa häneen kohdistetaan.
Palvonta hengessä ja totuudessa vaatiikin tasapainottelua. Herätyskristillisissä piireissä on totuttu korostamaan “sisäisen ihmisen” tilaa, jolloin ulkoinen ilmaisutapa on jäänyt vähemmälle huomiolle. Toisinaan se on ollut tarkoituksellistakin, ettei syyllistyttäisi pelkkään “huulten palvontaan” missä sydän ei ole mukana (Matt. 15:8). Mutta Jumala haluaa, että hänen kansansa palvoo häntä sekä hengessä että totuudessa. Nämä eivät sulje pois toisiaan. Koska palvonta käsittää koko elämämme, ei ole silloin yhdentekevää mitä teemme myöskin silloin kun kokoonnumme yhteen.
Miltä siis Jumalan palvominen näyttäytyy seurakunnan kokoontumisessa? Hänen sanansa tarjoaa tässä meille suuntaviivat. Me toteutamme Jumalamme palvontaa kokoontumisissamme lukemalla Raamattua (Neh. 8:2-3; 1. Tim. 4:13), opettamalla ja saarnaamalla siitä (Neh. 8:7-8; Apt. 20:27), rukoilemalla yhdessä (Matt. 6:5-8; Apt. 4:23-31), laulamalla yhdessä (Ps. 96:1-4; Kol. 3:16), nauttimalla Herran ateriaa (Apt. 2:42; 1. Kor. 11:23-26) ja keräämällä kolehdin (1. Kor. 16:1-2; 2. Kor. 9:7).[5] Raamatusta ei kuitenkaan löydy yksityiskohtaisia ohjeistuksia siitä, miten edeltämainittuja elementtejä harjoitetaan kokoontumisissamme. Siksi niiden toteutustavassa tuleekin vallita kristillinen vapaus.[6] Pelkistetyt ja yksinkertaiset kokousten rungot eivät siten sulje pois tunteiden ilmaisua tai taiteellista vapautta.[7]
Seurakunnan kokoontuminen on ajanut asiansa ja saavuttanut päämääränsä, kun paikalle on tullut Jumalaa kaipaavaa kansaa, tarkoituksenaan palvoa häntä – ei vain itsekseen, vaan yhdessä muiden Jumalan lasten kanssa – hengessä ja totuudessa, sydämen puhtaudessa, pelikirjaamme noudattaen. Tätä on palvonta seurakunnan elämässä. Tähän meidät on luotu. Ja kun tämä on toteutunut, meillä on ollut hyvät kokoukset!
[1] Raamatun mukaan sydän on se paikka, mistä asenteemme ja motiivimme nousevat. (Sananl. 4:23, Mark. 7:21-23).
[2] Aiheesta syvemmin kiinnostuneille suosittelen tutkija G. K. Bealen teosta We Become What We Worship: A Biblical Theology of Idolatry (IVP Academic, 2008). Kirjassa tarkastellaan mitä Raamattu sanoo epäjumalanpalveluksesta ja mikä rooli sillä on Raamatun suuressa kertomuksessa 1. Mooseksen kirjasta Ilmestyskirjaan.
[3] Vaikka tekstit sijoittuvatkin Vanhan liiton jumalanpalveluselämään, tulisi psalmistojen tuntemuksien ja kaipausten sävyttää Jumalan kansaa myöskin Uudessa liitossa.
[4] Vrt. Israelin kansan valama kultainen vasikka (2. Moos. 32:1-5), ylipappi Aaronin poikien suitsuttama vieras tuli (3. Moos. 10:1-3) tai kuningas Saulin uhri amalekilaisten karjasta (1. Sam. 15:13-23).
[5] Listaukseen voisi lisätä myöskin sellaiset elementit kuten ilmestyksen saaminen tai kielillä puhuminen ja sen selittäminen. Vaikka Paavalin mukaan nämä eivä ole ehdottomia elementtejä kokoontumisillemme (“Jos puhutaan kielillä, … Jos joku… saa ilmestyksen” 1. Kor. 14:26-30), tulee avoimuus niiden ilmenemiselle säilyä (1 Kor. 14:39). Oleellista onkin, että niiden ilmentyessä niitä toteutetaan Paavalin mukaan “arvokkaasti ja järjestyksessä.” (1. Kor. 14:40).
[6] Raamatun lukeminen voi olla lyhyt katkelma tai kokonainen luku, saarna voi olla tekstiä selittävää tai aihepainotteinen, rukoukset voivat olla spontaaneja tai kirjoitettuja, yhdessä lausuttuja tai toisten puolesta rukoiltuja, laulut voidaan laulaa säestyksellä tai ilman jne.
[7] Toisinaan kuulee sanottavan Raamattuun perustuvaa pelkistettyä kokouksen runkoa yksitoikkoiseksi, kuivaksi ja ilottomaksi. Jos näin on, vika ei ole niinkään raamatullisissa elementeissä, vaan jossain muualla. Siksi onkin erityisen tärkeää, että koko seurakunta ja varsinkin kokousten juontajat suunnitellessaan kokousten runkoa rukoilevat psalmistojen tavoin, että olisimme valmistautuneet palvomaan Jumalaamme sekä hengessä että totuudessa.
