Kuvat ja teksti: Eveliina Huhtala

Tätä tekstiä kirjoittaa yksi kiitollinen ja hämmentynyt vetäjä. Leiri Kesärannassa on loppunut reilu viikko sitten, ja yksi arkinen työviikkokin on jo takana. Ja edelleen leirin miettiminen laittaa hymyilyttämään isosti.

Muutamia päiviä ennen ilmoittautumista oli vain kaksi leiriläistä ilmoittautunut ja loput vetäjiä. Lopulta kävi jotain kummallista, ja leiriläisiä olikin listalla yhtäkkiä 21. Vetäjiä oli minun ja Juhon lisäksi kahdeksan. Noin kolmenkymmenen hengen voimin vietimme muutaman päivän pelaten, saunoen ja uiden, sekä kuunnellen opetusta ja ajatuksia teemasta.

Aloitimme leirin aurinkoisena torstaipäivänä Kesärannassa. Alkuun kävimme tyypillisesti ja asiaankuuluvasti läpi turvallisuusohjeita, vetäjien esittäytymiskierrosta sekä yhteisiä leirin sääntöjä. Sitten näytimme leiriläisille kuvan maailman arvokkaimmasta timantista, Pink Starista, joka myytiin muutamia vuosia sitten 71 miljoonan dollarin hintaan. Timantin vieressä komeili pätkä Exit-yhtyeen laulusta:

Sinä olet lahja niin kuin timanteista arvokkain

Sinä olet ihme joita löytää voimme yhden vain

Sinä olet peili josta Luojan kuva heijastuu

Sinä olet sinä, eikä siihen pysty kukaan muu

Emme ennen leiriä tienneet, miten upea timanttijoukko meillä Juhon kanssa onkaan hallussamme seuraavat pari päivää. Jos joku olisi kuvannut meitä dronella taivaalta, olisi saattanut näkyä vain pelkkää välkettä ja pilkettä pitkin pihoja. On ollut vaikea löytää tarpeeksi voimakkaita sanoja kuvaamaan sitä upeutta, joka jokaisen leiriläisen – ja vetäjän – sisältä löytyy ja kumpuaa myös toisten iloksi.

Sinä olet arvokas. Tämä leirin teema syntyi samalla tavalla kuin kaikki aikaisemmatkin teemat minun ja Juhon järjestämille leireille: yhtäkkiä päähän putkahtaneesta ideasta. Monesti sytymme teemaan ja otsikkoon jo kauan ennen kuin olemme edes täysin tietoisia, mitä kaikkea teema sisältää. Tämän leirin jälkeen voimme todeta, että tälläkin kertaa ideassa saattoi olla Suuremman Suunnittelijan kynän jälkeä näkyvissä. Toivon, että jokainen leiriläinen sai leirillä kokea olevansa juuri sitä, mitä yritimme heille jatkuvasti toitottaakin: arvokas. Ei siksi, mitä he tekevät, vaan siksi, että ovat Taivaallisen Isän luomia.

Kun mietimme arvokkuutta, kyse ei ole siitä, mitä joku on tehnyt tai osannut tehdä. Arvokkuus ja arvo kumpuavat siitä, että on olemassa. Omat taidot ja ominaisuudet voivat toki koristaa ja tekevät meistä yksilöllisiä, mutta ominaisuuksillamme ei mitata sitä, miten arvokkaita me olemme. Leirillä kuultiin Markku Tiitisen opetus siitä, kuinka olemme arvokkaita Jumalan luomistyön kautta. Myöhemmin Juho Huhtala avasi meille vielä lisää sitä, että me olemme arvokkaita Jeesuksen ristin työn tähden. Emme siis ole arvokkaita siksi, millaisia timantteja me olemme vaan siksi, että meidät on tehnyt ja arvomme osoittanut Luoja ja Vapahtaja, itse korumestareista suurin, joka piti meitä niin arvokkaina, että kuoli puolestamme voittaen kuoleman vallan.

Me olemme Juhon kanssa leireillä olleet pitkään itse osallistujina, ja myös vetämässä tai muuten vastuussa. Ehkä kuitenkin minut yllätti kysymys, jonka yksi leiriläinen minulta kysyi eräänä päivänä: oliko meidän aikanamme kännyköitä. En tiedä, olenko vielä koskaan tuntenut itseäni niin vanhaksi leirillä tai muutenkaan. Mutta en myöskään tiedä, olenko koskaan tuntenut itseäni niin virkeäksi leirin jälkeen kuin tällä kertaa. Niveliä ja lihaksia toki kolotti jatkuva jalkojen päällä oleminen, kun keittiössä koko ajan tuppasin häärimään päävastuussa. Mutta mieli oli virkeä kuin mikä.

Suurin kiitos siitä kuuluu mahtaville apuvetäjillemme. Olette itkettävän ihania, ja jokaisella teistä oli oma paikkansa leirillä. Leiriläisten ryhmäytyminen yhdeksi isoksi porukaksi, siirtymien jouhevuus, aikatauluissa pysyminen, jokaisen leiriläisen huomioiminen… kaikki tämä olisi jäänyt kyllä tekemättä, jos teitä ei olisi ollut meillä apuna ja tukena. Kolme vetäjistä piti mahtavat hartaudet/todistukset. Kaikki antoivat ajastaan, huomiostaan ja ideoistaan leiriläisille tavalla ja toisella. Hääritte alkusuunnitteluiden parissa ennen leiriä, ja leirin aikana ylititte odotuksemme ainakin sen 71 miljoonaa kertaa. Jokainen teistä yllätti meidät positiivisesti.

Kirkkokunnalle ja seurakunnille haluamme viestittää: meille on annettu sellaisia aarteita niin leiriläisten kuin vetäjienkin puolesta, että näitä me emme halua hukata. Tämä maailmanaika toitottaa, että me emme tällaisinaan riitä emmekä ole arvokkaita, jos emme muuta itsessämme sitä, tätä tai tuota. Nämä nuoret ja nuoret aikuiset tarvitsevat rukouksiamme. Heidän tarvitsee kokea se, että he ovat arvokkaita juuri sellaisenaan, ihan vain koska ovat olemassa. Otetaan heidät rukouksiimme, annetaan heidän kokea olevansa arvokkaita seurakunnassa – ja sen ulkopuolellakin. Niin arvokkaita, että olemme valmiita näkemään vaivaa heidän tähtensä.

Me Juhon kanssa teemme parhaamme sen suhteen, että voisimme mahdollistaa leirejä jatkossakin, vaikka varsinaista nuorisosihteeriä ei Juhosta nyt tule, koska hän ei kokenut tätä oikeaksi paikakseen tällä hetkellä. Varmasti tavalla tai toisella olemme leireillä mukana jatkossakin, vaikka emme ehkä juuri vetäjien roolissa. Tällä leirillä olimme onnekkaita, koska meillä todella oli tekeviä ja osaavia käsiä auttamassa, mutta usein leirien vetäjän vastuulla on valmistautua käytännössä hoitamaan itse kaikki mahdollinen, jos apuja ei ole saatavilla. Tästä syystä jäimme muutama vuosi sitten sivuun, koska uuvuimme taakan alle, jota liian vähillä käsillä ei pitäisi edes yrittää kantaa.

Pyydämme teitä muistamaan, että on monia erilaisia tapoja mahdollistaa leirien toteutuminen. Välillä tarvitaan mm. kyytiapuja (joita tälläkin leirillä saimme – kiitos siitä!), keittiölle käsiä, seurakuntia/yksittäisiä henkilöitä sponsoroimaan leiriläisiä, joille leirimaksut ovat liian suuria. Joku oli tälle leirille tuonut jääkaappiin paljon mansikoita leiriläisten syötäväksi. Meille konkreettinen apu oli minun vanhempani, jotka tälläkin leirillä kantoivat kortensa nuorisotyön kekoon huolehtimalla 7-vuotiaasta Joosua-pojastamme, jotta me pystyimme keskittymään täysin leiriin. Keinoja on monia, tässä vain muutamia niistä. Minä, Juho ja varmasti useat teistä lukijoistakin olemme tulleet uskoon juurikin kirkkokunnan leirillä, ja siitä on kiittäminen useita käsiä ja esirukoilijoita – osa ehkä niin näkymättömiä, että vain Jumala tietää sen panoksen, jonka he ovat meidän ja teidän puolestanne antaneet.

Vaikka leirien jatkot ovat vielä ehkä hieman kysymysmerkkeinä niin sinä lukija voisit pohtia, olisiko sinun mahdollista auttaa leirien – ja ylipäänsä nuorisotyön – toteuttamisessa jollain tavalla. Kuten aiemmin totesin, nämä aarteet käsissämme ovat liian arvokkaita hukattavaksi – ja vastuu tästä huolenpidosta on meillä kirkkokuntana eikä pelkästään yksittäisillä henkilöillä.