Johdanto
Vaikka kirjoittaja onkin Tampereen Hervannassa yksin asuva, kirjojen keskellä viihtyvä ja lähes täysin omaan teologiseen ymmärrykseensä Narkissoksen tavoin rakastunut puolierakoitunut varis, ei hän silti luule olevansa profeetta. Siitä huolimatta tämä kirjoitus käsittelee lopunaikoja; siis aikoja, joita nyt elämme, ja joita teknisesti olemme eläneet Jahven saapumisesta Siioniin saakka (tämä tapahtui muuan Jeesus Nasaretilaisen elämän kautta ja aikana).[1] Jeesuksen toista tulemista toki odotellaan vielä. Sekaannus on ymmärrettävä, luulivathan jo apostolitkin (toki ollen väärässä), että Jeesus palauttaisi kaiken ennalleen viimeistään ylösnousemuksensa jälkeen.[2] Näin ei kuitenkaan käynyt. Messias ei jäänyt vielä hallitsemaan maan päälle, vaan otti paikkansa hallitsijana taivaassa Isänsä oikealla puolella. Taivaalle on tuijoteltu odottavasti siitä saakka.
Ei tarvitsekaan olla profeetta huomatakseen, että edessämme häämöttää suorastaan dystooppinen ajolähtötilanne: kaikki pesät täynnä. Jos vaikkapa saksalaisen historioitsijan ja filosofin Oswald Spenglerin (1880–1936) yli 100 vuotta vanhoihin teorioihin maailmanhistorian syklisistä vaiheista on uskominen, niin elämme harvinaista ”Keisarismin” (engl. Ceasarism) aikaa, joka edeltää aina sivilisaation loppua.[3] No, Spengleristä en osaa sanoa juuta taikka jaata, en myöskään siitä onko maailmanhistoria nyt happosateita vajaa valmis, enkä sitä onko silmiemme edessä jo satanut Fimbulvinterin[4] ensilumi. Uskosta voisin silti koittaa kirjoittaa muutamaan ajatuksen.
Tätä aikaa varten
Kristityillä on tapana ajatella, että he ovat syntyneet Jumalan tahdon ja suunnitelman mukaisesti. Tähän sisältyy ajatus myös syntymän ajasta ja paikasta: olen syntynyt juuri silloin, kun minun pitikin syntyä, ja juuri sinne, minne minun pitikin syntyä. Kristityllä on siis ylimääräinen kortti pelattavana pohdittaessa maailmaa ravisuttavia tapahtumia – ajatus siitä, että olen syntynyt juuri tätä aikaa varten. Joskus tosin kristitylläkin saattaa mennä kuppi nurin ja hän saattaa murehtia maailman kohtaloa ja vaikeita päiviä Rohanin kuninkaan Théodenin tavoin, joka voivotteli kohtaloaan: miksi juuri hänen piti nähdä sukunsa sammuminen ja sen viimeiset päivät! Materiaalinsa lukeneille viisaan Gandalf-velhon vastaus lähes epätoivoon vaipuneelle kuninkaalle lienee entuudestaan tuttu. Jospa kuningas tarttuisi miekkaansa, niin ehkä hänen kätensä muistaisi voimansa paremmin. Théoden sai rohkeutensa takaisin ja innosti esimerkillään kaikki Rohanin miehet edessä olevaan taisteluun. Keski-Maan kohtalon ratkaisevina hetkinä, Mustan ruhtinaan Sauronin kasvattaessa voimiaan, Gandalf muistuttaa myös synkistelevää Sormuksen viejää Frodoa siitä, ettei kukaan meistä saa valita päiviään – voimme vaikuttaa ainoastaan siihen, mitä teemme sillä ajalla, joka meille on annettu.[5] On syytä muistaa, että nämä tarinat kirjoitti aikoinaan kristitty mies J.R.R. Tolkien, joka oli itse joutunut näkemään molemmat maailmansodat. Ensimmäisessä maailmansodassa hän taisteli myös itse, arvatenkin Englannin riveissä. Hän siis tiesi mitä oli nähdä vaikeita päiviä ja toivoa, etteivät ne olisi välttämättä osuneet juuri omalle kohdalle. Kaikki paitsi yksi Tolkienin lähimmistä ystävistä kaatuivat sodassa – tämä oli seikka, josta hän tuskin koskaan tyystin toipui.
Vaikeina aikoina on syytä vahvistaa yhteyttä muihin samalla tavalla ajatteleviin. Kristityillä on nyt mahdollisuus tulla toisiaan lähemmäs. Vaikeat ajat eivät ole ruikuttamista ja keskinäistä tappelua varten. Herwoodin metsään saakka on nimittäin kuulunut sanomia keskinäisistä riidoista. Onpa jopa nimiäkin otettu ylös![6] Kaikilla lienee oma tapansa purkaa ahdistustaan. Keskinäinen yhteys ja siinä vaikuttava rakkaus ei ole sieltä huonoimmasta päästä. Uskokaa tämä erityisesti, kun sen sanoo kaveri, joka on omasta puolestaan vältellyt yhteyttä aivan liian paljon menneinä aikoina. Eristäytyminen, siteiden katkaiseminen ja siltojen polttaminen ei ole kristityn vaelluksen kovaa ydintä.
Mihin sitten tulisi keskittyä?
Mitä sitten tulisi tehdä? Neuvon kääntämään katseen kahteen asiaan: uskon sisältöön ja uskon laatuun. Ensimmäinen on yhteinen projekti, jälkimmäinen taas henkilökohtaisempi tehtävä. Molemmat ovat kuitenkin tärkeitä ennakoidessa saapumistamme mahdollisesti vaikeisiin aikoihin.
Käynnissä oleva vuosi 2025 on Nikean uskontunnustuksen juhlavuosi. Kyseisen ekumeenisen dokumentin laatimisesta tulee kuluneeksi jo 1700 vuotta! Uskontunnustukset ovat arvokkaita dokumentteja, joissa kiteytetään kristillinen usko hyödyllisesti ja helposti muistettavassa muodossa. Esimerkiksi Nikean uskontunnustuksen trinitaarinen rakenne (Isä–Poika–Pyhä Henki) muistuttaa meitä kristinuskon ainutlaatuisuudesta: uskomme yhä Kolmiyhteiseen Jumalaan. Tämä jumalakuvan painotus on uniikki kristillisessä uskossa, vielä 1700 vuoden jälkeenkin. Kolminaisuudesta puheen ollen on tärkeää muistaa, miten kyseinen oppi aikoinaan muodostui. Viime kädessä ajatus Kolminaisuudesta ei tullut Antiikin filosofiasta kristilliseen teologiaan, vaan ajatus Kolminaisuudesta on vahvasti Kirjoituksiin pohjaava. Lyhyesti sanottuna: Kolminaisuusoppi nousee Kirjoituksista ja niiden tulkinnasta Jeesus Nasaretilaisen ainutlaatuisen elämän, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen linssin läpi, ja on saanut tuekseen (esimerkiksi tarkkapiirteisen sanoittamisen tueksi) enemmän tai vähemmän hyödyllistä käsitteistöä Antiikin filosofiasta.
Kristillisen ajattelun historiassa on kuitenkin alusta asti oltu valikoivia sen suhteen, mitä osia kunkin ajan vallitsevista filosofioista on otettu mukaan vuoropuheluun kristillisen opin muodostamiseksi. Varsinkin skolastiikassa oli tyypillistä ajatella, että viime kädessä filosofian rooli oli olla ancilla theologiae – teologian palvelijatar. Noina aikoina muuten kaikki teologit saivat automaattisesti pohjakoulutuksekseen filosofisen koulutuksen; vasta ”filosofian kandidaatti” sai jatkaa matkaansa teologian maisteriksi! Teologia puolestaan oli tieteiden kuningatar, ajatus, joka lämmittää ainakin tämän kirjoittajan mieltä. Teologian lähteiksi mielletään yleensä: Kirjoitukset, traditio, järki ja (hengellinen) kokemus. Kirjoittajan mielestä on hyvä pitää kyseiset lähteet juuri mainitussa järjestyksessä, kuitenkaan unohtamatta niistä yhtäkään. Terveeseen teologiaan ja toivottavasti siten myös Jumalan tuntemiseen (klassisestihan on ajateltu, että koko teologian projekti on viime kädessä Jumalan tuntemista varten) kuuluu kaikista näistä lähteistä ammentaminen. Oman kokemukseni mukaan baptistikirkoissa (ja myös laajemmin ns. vapaissa suunnissa) pelätään eniten kolmanneksi mainittua teologian lähdettä.
Kaikesta huolimatta on todettava ilmeinen: uskontunnustuksetkin kuuluvat siihen osaan kristillisiä auktoriteetteja, joita voidaan perustellusti pitää erehtyväisinä. Sola Scriptura–periaate oikein ymmärrettynä muistuttaa, että kristillisen uskon edustaman Jumalan tuntemisen kannalta on olemassa vain yksi erehtymätön auktoriteetti: Kirjoitukset. Tämä ei siis tarkoita, että on vain yksi auktoriteetti; niitähän on monia, esimerkiksi kristinuskon traditiota edustavat suuret ajattelijat ja teologit, kuten Kirkkoisät. Mutta se tarkoittaa, että on vain yksi erehtymätön auktoriteetti, jota vasten kaikkia muita auktoriteetteja voidaan (ja tulisi) koetella. Kirjoittajalle ei tee lainkaan tiukkaa asettaa kaikkia koskaan eläneitä Paaveja ja ”samoilla lämpösillä” itse ”Armon opettajaa” kirkkoisä Augustinusta ja vaikkapa katolisen kirkon ehdotonta ykkösmiestä, ”Doctor Angelicusta” eli Tuomas Akvinolaista visusti Raamatun tarkasteltavaksi (tarkoitan nyt kyseisten kavereiden ajattelua ja sen tarkastelua). Kirjoitukset (Raamatun kaanon muodossa VT+UT) jäävät jäljelle pääasiallisena lähteenä Kolmiyhteisen Jumalan tuntemiseksi. Pidetään siis kiinni siitä, mitä kirjoitettu on. (Miten minusta tuntuu, että tämä viimeinen lause on juuri se keppihevonen, jolla useimmat oman elämänsä Selootit ratsastavat jaloon taisteluunsa?)
Uskon sisältö määrittyy siis pitkälti Kirjoitusten pohjalta. Mutta kaiketi uskolla (kreik. πίστις) tarkoitetaan jotain muutakin kristillisessä ajattelussa, kuin vain selväpiirteistä kokoelmaa tosista väittämistä? Tykkään tosista propositioista yhtä paljon kuin vieruskaverikin, mutta tiedostan, ettei kristillisessä uskossa ole kyse pelkästään niistä. Mitä usko sitten lopulta on? Kirjoittajan näkemyksen mukaan usko on relationaalista luottamusta; siis luottamusta, joka perustuu suhteeseen ja toteutuu suhteessa. Jo sanaan ’luottamus’ sisältyy ajatus suhteesta: voimme luottaa vain suhteessa johonkin toiseen ja yleensä luottamuksessa onkin kyse juuri henkilöiden välisestä luottamuksesta. Jos sanon luottavani toiseen henkilöön, niin sen tulisi kaiketi näkyä jotenkin. Jo levollisuus on osoitus aidosta luottamuksesta: olen levollinen toisen lähellä, koska luotan häneen. Uudessa testamentissa puhutaan silloin tällöin ”uskon kuuliaisuudesta”.[7] Tämä on mielestäni hyödyllinen termi, sillä se tähdentää uskon luottamusluonnetta. Jos sanon uskovani Jeesukseen (siis luottavani Häneen) silloin minun täytyy osoittaa tuo luottamus olemalla Hänelle kuuliainen. Muuten uskoni – eli luottamukseni – on pelkkää puhetta.[8] Näin voin melko helpostikin saada selville luottamukseni todellisen ”asteen”.
Öljynvaihdosta
Yritän analogiaa auton öljynvaihdon ja luottamuksen tarkistamisen väillä. Jos on epävarma, kannattaako auton öljyt vaihtaa, on öljyn taso tarkistettava ennen vaihtoa – liekö tarvetta vaihtoon lainkaan. Jos taas laiminlyö kyseisen prosessin kokonaan, saattaa löytää itsensä maantieltä tuoreeltaan kiinni leiponeen moottorin kanssa. On välillä viisasta kysyä itseltään, olipa ollut uskossa Jeesukseen kauan tai vähemmän aikaa, onko luottamukseni aste riittävä? Luotanko Jeesukseen aidosti, vaiko sittenkin itseeni, pankkitiliini, kykyihini, lähimmäisiini tai johonkin muuhun. Jos ajat vaikeutuisivat huomattavasti, löytyisikö minulta luottamusta Häneen silloinkin? Jos tämän suhteen epäröi, kannattaa öljyt vaihtaa ennen reissulle lähtöä, eikä kokeilla onneaan. Uskossa ei ole kyse tuurista, vaan kahden persoonan välisestä luottamuksesta. Luottamus on luonteeltaan myös asteittaista, ja luottamus voi siksi entisestään kehittyä. Älkäämme vain olettako, että luottamuksemme taso on ”ok”, vaan tarkistakaamme öljyt: onko vaihdolle sittenkin tarvetta? Tämä tarkistus kannattaa tehdä nyt, sillä tästä saattaa tulla maailmanhistoriallisesti katsottuna melkoinen reissu. Luottamusta Jumalaan voi kasvattaa hyvinkin pienin keinoin, vaikkapa rukouselämän avulla. Jätän tähän vielä kättäpitempää itseäni taitavammalta kynäilijältä, C.S. Lewisiltä. Lewis tähdensi, että ne, jotka eivät ole oppineet pyytämään Jumalalta apua pienissä koetuksissa, tuskin tekevät niin suurtenkaan kohdatessa. Lewis huomauttaa myös, että joskus saatamme jättää rukoilematta pieniä ja lapsellisiakin asioita oman kuvitellun arvokkuutemme, emme suinkaan Jumalan kunnian tähden.[9]
Lopuksi: Maranata?
En tiedä olenko ainoa, joka joskus empii rukoilla tätä erästä alkuseurakunnan vanhimpina pidettyä rukousta.[10] Yksinkertainen huudahdus: Herramme tule! Toisaalta sitä tiedostaa, ettei mikään voi olla lopulta hyvin, ennen kuin Messias itse hallitsee Jerusalemissa ja on tuonut mukanaan vanhurskauden ja sen kautta todellisen rauhan. Jeesuksen paluuta edeltävät tapahtumat puolestaan vaikuttavat niin kataklysmisiltä (tuo ei taatusti ole sana!), ettei sellaisia toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen. Silti kristitty rukoilee Jeesuksen paluuta, vaikka tiedostaa minkälaiset synnytystuskat sitä edeltävät. Ehkäpä kristitty toivookin kaiken kärsimyksen lopullista päättymistä, kaikkien kyynelten kuivaamista ja sellaista luomakuntaa, jossa Luojaa ei enää aseteta syrjään kaiken hyvän ja kauniin tuhoavalla tavalla.[11] Vasta tulevana aikana kristitty saa nähdä Jumalansa kasvoista kasvoihin, eikä tätä kaipausta voi pitää lainkaan huonona – päinvastoin. Siinä missä puhdassydämiset saavat nähdä Jumalan kasvot, lienee myös niin, että vain puhdassydämiset tahtovat nähdä Jumalan kasvot. Siksi on rukoiltava kaikesta huolimatta: Maranata! Mutta rukoilkaamme niin myös yhdessä toistemme kanssa, ilman riitoja ja vihoja.[12]
Kirjoittaja on horisonttia usein tähyävää tyyppiä, sen minkä teologian opinnoiltaan kerkiää.
[1] Jahven paluusta Siioniin Jeesus Nasaretilaisen myötä ks. Bird et al. 2014, 52–61. Jeesuksen palvelutehtävässä ja toiminnassa oli paljon yhtäläisyyksiä sellaisiin Vt:n profeettojen kuvaamiin toimintoihin, jotka yhdistettiin eksklusiivisesti Israelin Jumalan toiminnaksi. Tässä mielessä Jahve on jo käynyt Siionissa tavalla, joka on mennyt monilta ehkä ohitse. Tämä ei kuitenkaan poista Kristuksen toista tulemista tai sen odotusta, onhan kyseessä ilmiselvästi tapahtuma, joka ei ole vielä toteutunut.
[2] Apt. 1:6–11.
[3] Spengler 1918; 1922.
[4] Fimbulvinter on norjalaisessa mytologiassa Ragnarökia (maailmanloppua ja jumalten tuhoa) edeltävä ja enteilevä ajanjakso. Kyseessä on ankara ja runsasluminen, kolme peräkkäistä talvea kestävä talvi, jota seurasi vielä samanmittainen kolmen talven jakso, jonka aikana ihmisten rikollisuus lisääntyy niin suuresti, että kaikki inhimillisyys ja myötätunto hävisi maan päältä. Ks. Guerber 2017, 364–65. Paavali kuvaa Timoteukselle hieman samanlaista ajanjaksoa, jonka pahuus on vailla vertaa: 2. Tim. 3:1–9.
[5] J.R.R. Tolkien (2023). Taru Sormusten Herrasta: Tarkistettu suomennos. Suom. Kersti Juva ja Eila Pennanen. Runot suom. Panu Pekkanen. Helsinki: WSOY.
[6] Viittaan tässä sosiaalisessa mediassa käytyihin kiistoihin, joissa joitakin henkilöitä on listattu ja nimeltä mainittu harhaoppisiksi. Baptistikirkoissa ei toivoakseni ole tapeltu! Kirjoittaja tunnustaa haaveilevansa salaa uuden Panarionin kirjoittamisesta, mutta pelkää joidenkin harhaoppien metsästäjien, noiden varsinaisten ”Van Helsingien”, ehtineen jo edelle. Harhaoppisen määritelmää mustalla listalla olevat kaverit eivät kuitenkaan täytä, sillä yleensä on ajateltu, että harhaoppiseksi ”pääseminen” vaatisi niin suuren opillisen erehdyksen, että ihmisten sielujen pelastus olisi vaarassa. Esimerkki tällaisesta harhaopista voisi olla vaikkapa Kristuksen jumaluuden kieltäminen – väite, joka ei ole tyystin kadonnut tänäkään päivänä. Joka tapauksessa, heresia-oikeudenkäynteihin ei mielestäni liene nyt tarvetta. Kirjoittajaa ihmetyttää vain, mistä jotkut ovat saaneet tällaisen veren maun suuhunsa. Toisaalta kirjoittaja ei käytä somea ja elää siten melko väkivallattomassa ympäristössä – mitä nyt asuu Hervannassa.
[7] Room. 1:5; 16:26. Kreik. εἰς ὑπακοὴν πίστεως. Prepositio εἰς+akkusatiivi viittaa ’johonkin, jotakin varten’, siis kuvastaa päämäärää. Ks. esim. Porter & Yoon 2023, 360.
[8] Jaak. 2:14–26; 2. Tess. 1:11; Hepr. 5:9.
[9] C.S. Lewis 2020, Letters to Malcolm: Chiefly on Prayer, 29.
[10] Didakhe 10.6 rukousta ”Maranata” käytetään osana Ehtoollisen viettoa. Tämä tapa toistuu osaltaan myös kaikkien niiden yhteisöjen keskuudessa, joiden Ehtoolliskokouksissa luetaan Ehtoollisen asetussanojen yhteydessä seuraava teksti: ”Sillä niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee.” (1. Kor. 11:26, kursiivit kirjoittajan) Ehtoollisen vietossa on siis aina korostunut Jeesuksen paluun odotus, hänen ristillä suorittamansa sovitustyön muistamisen lisäksi.
[11] Ilm. 7:15–17.
[12] Gal. 5:19–21.
