“Tarmokas ja jatkuva uusien seurakuntien istuttaminen on kaikkein
tärkein yksittäinen strategia sekä Kristuksen ruumiin määrälliseen
kasvuun paikkakunnalla että siellä jo olemassa olevien seurakuntien
jatkuvaan uudistumiseen.”
Tämä väite ei ole ote seurakunnanistuttajien propagandaoppaasta, vaan
hiljattain edesmenneen maailmankuulun pastorin, kirjailijan ja teologin
Tim(othy) Kellerin tekstiä. Kellerillä ei ollut tapana puhua läpiä
päähänsä, eikä tämä aihe ole poikkeus. Hänen vahva vakaumuksensa tässä
asiassa nojasi Raamatun selvän mandaatin ja pitkäaikaisen tutkimustiedon
lisäksi myös hänen omaan merkittävään kokemukseensa uusista seurakunnista.
Kellerin mukaan uudet seurakunnat ovat monella tavalla hyväksi Jumalan
valtakunnan leviämiselle. Ne esimerkiksi tavoittavat uskosta osattomia
paremmin kuin vanhat yhteisöt. Tämä näkyy erityisesti nuorempien
sukupolvien tavoittamisessa, mutta pätee myös muihin ihmisryhmiin.
Vanhemmilla yhteisöillä sen sijaan painopiste on yleensä jossain
vaiheessa siirtynyt uusien ihmisten tavoittamisesta seurakunnan jäsenten
tarpeiden täyttämiseen.
Uudet yhteisöt voivat olla hyviä kasvualustoja uusilla ja tuoreilla
tavoilla ajatteleville johtajille. Vanhoissa seurakunnissa arvostetaan
yleensä perinteitä, rutiineja ja muita vastaavia asioita, kun taas uudet
ovat terveellä tavalla vapaita “näin meillä on aina tehty (ja tullaan
siksi aina myös tekemään)” -ajattelusta. Tämä puolestaan luo tilaa
luovuudelle, ja uusien yhteisöjen kautta voikin syntyä uusia ideoita ja
toimintatapoja, jotka lopulta hyödyttävät myös vanhoja yhteisöjä.
Rohkeaan tapaansa Keller ei epäröi nostaa kissaa pöydälle: uusien
seurakuntien istuttaminen ohjaa meitä ajattelemaan Jumalan valtakunnan
etua oman etumme sijaan. Tässäkin hän on oikeassa. Se, että emme
“tarmokkaasti ja jatkuvasti” istuta uusia seurakuntia, paljastaa karulla
tavalla egomme suuruuden, uskomme vähyyden, teologiamme heikkouden ja
ymmärryksemme puutteen. Tässä suhteessa olemme kuin Jeesuksen
opetuslapset hänen viimeisellä matkallaan Jerusalemiin: heidän
ajatuksensa kulkivat perinteisiä, intuitiivisia latuja pitkin, vaikka
Jeesus parhaansa mukaan yritti viitoittaa heille toisenlaista tietä.
Jumalan valtakunnan mukaisessa ajattelussa ymmärretään, että tarvitsemme
Suomessa runsaasti ja moninaisia yhteisöjä, joissa pidetään kiinni
Kristuksesta ja hänen evankeliumistaan mutta jotka rakenteidensa ja
toimintatapojensa puolesta tukevat tehokkaasti ihmisten tavoittamista ja
opetuslapseuttamista juuri meidän ajassamme.
Kun Jumalan valtakunta asetetaan etusijalle, voidaan nähdä Kristuksen
ruumis koko laajuudessaan ja iloita sen menestyksestä. Toiset yhteisöt
eivät ole vihollisia, eikä niiden onnistumiset ole omasta yhteisöstä
pois. Jeesuksen seuraajat ovat Jeesuksen seuraajia, eivät yhdenkään
ihmisen tai yhteisön korvamerkittyä omaisuutta. Tällöin ymmärrämme myös,
että arvomme ja itsetuntomme ei ole kiinni siitä, kuinka suuri tai
näyttävä on se yhteisö, jota johdamme tai edustamme. Kyseessä ei ole
kilpailu, jossa taistellaan siitä, kuka on suurin Jeesuksen tai maailman
silmissä. Jos jossain lajissa pitää kilpailla, niin olkoon se
seurakunnan Herran kuunteleminen ja hänen ohjeidensa kuuliainen
noudattaminen!
Jeesus moitti seuraajiaan ajoittain vähäuskoisuudesta. Hän ei
edellyttänyt heiltä mahdottomia, vaan peräänkuulutti edes sellaista
uskoa, johon heillä oli kaikki edellytykset. Kuinka on meidän laitamme?
Katsommeko viittä leipäämme ja kahta kalaamme, ja toimimme vain
sellaisin tavoin, joihin vähäiset eväämme riittävät? Vai joudummeko
oikeasti luottamaan Jumalaan, jotta pystymme tekemään sitä, mitä teemme?
Jos olemme Herran varassa, kykenemme seurakuntina olemaan anteliaita
omien resurssiemme – kuten ajan, rahan ja ihmisten – kanssa. Jos taas
olemme viime kädessä omassa varassamme ja toimimme omassa voimassamme,
ei koskaan ole oikea aika istuttaa uusia yhteisöjä.
Tässä olisi kirkkokuntamme edesmenneillä tienraivaajilla ihmettelemistä.
https://www.dashhouse.com/content/files/2022/08/Why_Plant_Churches-Keller.pdf
