Ihmeellistä syntymää oli lupailtu pitkään. ”Tämäkö se on?” kysyttiin. 

Muttei se ollut.

Ja kun lopulta on, poika varttuu, kohtaa vastustusta lähellään, mutta saa osakseen myös rakkautta ja kannustusta. 

Eräänä päivänä hänen on lähdettävä raskaalle matkalle ylämäkeen. ”Miksi isä hylkää minut?”, poika miettii ennen kuin sulkee silmänsä. 

Kun Iisak avaa silmänsä jälleen, Abraham on laskenut kätensä ja valahtanut sitten maahan kaksin kerroin. Enkeli alkaa laulaa joululaulua: 

Koska teit tämän, etkä kieltänyt ainoaa poikaasi, vannon itseni kautta, että siunaan sinua runsain määrin ja annan sinulle jälkeläisiä niin paljon, että he ovat kuin taivaan tähdet tai hiekanjyvät meren rannalla. Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille, koska sinä olit minun äänelleni kuuliainen. 

Tohu wabohu 

Maailman kolmena ensimmäisenä päivänä syntyvät ajan ja tilan ulottuvuudet sekä edellytykset elämälle. Sitä ennen vallitsee tohu wabohu – muodottomuus (tohu) ja autius (bohu). Mullinmalleus. Se ratkaistaan kolmessa päivässä – puolittain. 

Kolmena seuraavana päivänä jumala täyttää ulottuvuudet taivaankappaleilla, linnuilla sekä kaloilla – ja luo lopuksi maalle elämän. Tohulle on annettu muoto, bohu täytetty. Mies ja nainen saavat tehtäväkseen perustaa ihmiskunnan ja toimia Isänsä edustajina luomakunnassa. Mikä siunaus. 

Jo seuraavalla aukeamalla mies ja nainen lankeavat. Mikä alastomuus, häpeä, kirous. Oikea etäisyys auringosta takaa elämän ja väärä etäisyys Jumalasta kuoleman. 

Mutta etäisyys Jumalasta on väärä, olkoonpa mikä hyvänsä. Tohu wabohu murtautuu takaisin särkien villillä virrallaan suhteet ja hukuttamalla sydämet. Kuolleet luiden kaoottinen kalina täyttää kuoleman varjon laakson. Teen sitä, mitä en halua. Haluan sen, mitä en tarvitse. Tarvitsen juuri tuon, vaikkei se sittenkään tyydytä. Tyydytän itseäni toisia kätevästi käytellen. Ihmiset, eläimet ja luonto ovat välineiksi valjastettuina kuoleman täydellisiä työkaluja. 

Seuraukset ovat otsikoissa ja lähimmäisten pettyneissä kyyryissä, omien ajatusteni feedissä, jossa vivahteikkaasti vaihtelevat pelko, häpeä, syyllisyys, inho, viha, kateus, katkeruus, korskeus, kirous ja kaikki se, jota Paavali sanoi saastaksi. Terapeutillani on sille toiset nimet, mutta sohvalla selittämälläkään en sitä selätä. En ole kokonaan kykenemätön hyvään – mutta kokonaan kykenevä pahaan. Koe korkeintaan surullisen satunnaisina erävoittoja tietäen, ettei ottelun päätteeksi nouseva käsi ole omani. 

Prejà-vu 

Kätensä laskeneen isän selkä tärisee. Iisak kierähtää alas alttarilta ja ulottaa omat kätensä isän ympärille. Isä kiepsahtaa päin. He ovat pitkään polvillaan toisiaan syleillen, kyynelten suolaa maistellen. Eivät kumpikaan ymmärrä, mutta molemmat yhä ovat. Elävinä keskellä prejà-vuta, muistoa tulevaisuudesta: Jumala katsoo kyllä karitsan uhriksi, poikani. Katsoo vaikka se veisi tuhat vuotta, vaikka liki kaksi. 

Oinas on tarttunut sarvistaan pensaikkoon. Se on ehkä orjantappuraa. Alueilla, joihin Raamatun kertomukset sijoittuvat, kasvaa parisataa erilaista piikikästä ruoho- tai pensaslajia. Orjantappura voi tarkoittaa niistä useampia. 

Abraham menee oinaan luo, irrottaa sen sarvet pensaikosta ja uhraa eläimen polttouhriksi poikansa sijasta. 

Jeesuksen päähän painettu kruunu saattoi olla oraluppion oksista tehty. Oraluppio on yleisin piikkipensas Israelin asumattomilla ja viljelemättömillä seuduilla. Sitä käytettiin piikkilangan tapaan suojaamaan pihoja ja viljelyksiä varkailta ja villieläimiltä. 

Jumala katsoo kyllä Karitsan uhriksi. 

Poikani. 

Alastomuus, häpeä, kirous 

Jumala näkee Adamin ja Eevan jälkeläisten sydänten syvenevän tohu wabohun, sikinsokeuden. Hän päästää sen valumaan sydämistä niiden ulkopuolelle avaamalla syvyyksien hanat. Ihmiskunta pelastuu pikkurillinsä varassa, puisessa laivassa. 

Pian Nooa lankeaa puutarhansa rypälehedelmästä käyttämäänsä juomaan. Jälleen alastomuus, jälleen häpeä, kirouskin. Nooa kiroaa isänsä häpeän paljastaneen Haamin. 

Kun ihmiskunnan kapina yltyy, kohdataan kokonaan uudenlainen tohu wabohu. Ei enää tuhotulvaa, mutta kielten sekoittuminen, sanojen tyhjyys. Ihminen ei ymmärrä toista, jos itseäänkään. Puhuu ja ymmärtää ohi. Menee lopulta turhautuneena pois toisen luota. Miten meidät toisistamme nyrjähtäneet jäsenkorjataan – järjestetään ja täytetään oikeilla sanoilla – maailmassa, jossa jokaista voittoa sikinsokeudesta seuraa kaaoksen palauttava lankeemus. Se saapuu yhtä varmasti kuin lapsiperheen siivouspäivän jälkeinen välitön sekasotku. 

Katson hiekan, kenkien pipojen ja hanskojen villiä asetelmaa eteisen lainehtivalla matolla. Maidolla lattiaan liimautuneita muroja ruokapöydän alla. Hoidettavien asioiden kasvavaa röykkiötä keittiön työtason päädyssä. Tekeekö Jumalakaan todella työtä, jolla on tarkoitus? 

Condesendenssi 

Genesiksen kymmenennessä luvussa luetellaan maailman kansat. Luvussa yksitoista – tornin tarinassa – ne menettävät jälleen siunauksensa, mutta luvussa kaksitoista se luvataan takaisin. Jumala valitsee jälleen miehen, jolla on vaimo. Ei siksi, mitä hän tai he ovat, vaan siksi, mitä hänestä ja heistä seuraa. 

Kolminainen Jumala lupaa Abramille kolminaisesti: suuri kansa, suuri nimi, suuri siunaus. Niin suuri, että kaikille kansoille lopulta riittää. Lupaukset vahvistetaan myöhemmin liitolla, joka solmitaan Abramin epätoivon syvetessä. Lasta ei näy, ei kuulu. 

Jumala kuuluu. Hän vakuuttaa jälkeläisten tulevan ajallaan ja tavallaan. Hänen ajallaan, hänen tavallaan. Abramin kaivatessa varmuutta Jumala pyytää tuomaan esiin joukon eläimiä ja leikkaamaan ne kahtia. 

Abram tuo, Abram leikkaa. 

Tulee pimeä. Soihtu ja tulikattila alkavat kulkea eläinten osien välissä samalla, kun Jumala puhuu. 

Jumala astuu rituaalissa Abramin tasolle, osallistuu kummalliseen seremoniaan vain, koska sen Abram ymmärtää.

Mitä. Tämä. On. Jotakin brutaalia ja alkukantaista, jota katsotaan myöhäisiltaisin televisiosta? Soihdun ja tulikattilan voin ymmärtää. Jumala pukeutuu toisinaan tuleen, on läsnä erämaan palavassa pensaassa, Israelin edellä kulkevassa tulipatsaassa, helluntain tulisissa kielissä. 

Mutta paloitellut eläimet, joiden välissä Jumala kulkee. Haluaisin vaihtaa kaukosäätimelläni kanavaa vuosituhanten takaa. Babylonin torni kohoaa selkäni takana. En ymmärrä, mitä minulle yritetään sanoa. 

Tekstin muinainen lukija olisi tunnistanut kuvatun rituaalin liiton sopimisen seremoniaksi, ”osien väliseksi liitoksi”. Sen viesti on selkeä: jos en pidä liiton sopimuksia, minut saa katkaista, kuten nämä eläimet. Jumala astuu rituaalissa Abramin tasolle, osallistuu kummalliseen seremoniaan vain, koska sen kielen Abram ymmärtää. Jumala puhuu ihmistä ihmiselle. Ihmeiden ihme, jolle on jopa sana – tai kolme: condesendenssi. Jumalallinen alas laskeutuminen. 

Liiton leikkaus 

Paloiteltujen eläintenkin liitosta seuraa se, mikä liitosta aina on seurannut: lankeemus. Abram ottaa tilanteensa omiin käsiinsä. Tuloksena on tohu wabohu: kateus, riita, väkivalta, onnettomuus, toisistaan erilleen tempautuvat ihmiset. 

Kaaosta. Ja yhtä tyhjän kanssa. 

Jumala järjestää sotkun. Vaella koko sydämestäsi minun tahtoni mukaisesti, hän sanoo Abramille painottaen joka sanaa. Lupaus suuresta kansasta toistetaan, mutta ensi kerran lisätään, että jälkeläisissä tulee olemaan kuninkaita, ja että Abramista polveutuisi kansoja on oleva monia. Kuin merkkinä enenevistä lupauksista Abramin nimi pitenee: Abraham. Vastapainoksi annetaan uusi liittovelvollisuus, jonka kautta Abraham ja hänen jälkeläisensä merkitään Jumalan perheeseen. 

Veitsi putoaa, eikä minua leikata. Toinen uhri katsoo silmiini ja rakastaa.

Poikalasten ympärileikkaus ei ole juurikaan helpommin avautuva rituaali kuin eläinten palojen välissä kulkeminen. Onko kyseessä ikuinen moite sitä ruumiinosaa kohtaan, jota Abram käytti Jumalan suunnitelmien sekoittamiseen? Kehotus luottaa? Ehkä ympärileikkauksen kautta ilmaistaan samaa kuin pilkottujen eläinten, mutta ihmisen puolelta: Jos en pidä liiton velvollisuuksia, leikattakoon minut kuin tämä ruumiini osa. Heprean kielellä liittoa ei solmita vaan leikataan. Ensin leikattiin eläimiä, nyt omaa ruumista. 

Rima nousee, panos kasvaa. 

Ja veri vuotaa. Sen merkitys on kahtalainen. Yhtäältä liiton osapuolet jakavat jatkossa saman veren, ovat perhe. Toisaalta veri viestii kirousta liiton rikkomisesta. Rikkurin veri vuotakoon. 

Meistä verettömän lihan vakuumipakkaajista puhe verenvuodatuksesta tuntuu häiriöltä, pöytätapojen puutteelta. Olemme siivonneet suhteistamme eläimiin, ihmisiin ja Jumalaan kaiken veren ja siirtäneet sen viihteeseemme. Haluamme katsoa sen valuvan ja lentävän, muttemme kuulla sen puhuvan. Haluamme, että veren ääni sammuu suljetun ruudun mustaan selkeyteen. The End. Game over. 

Toinen uhri 

Genesiksen lukuun 21 tultaessa kaikki näyttää kääntyneen hyväksi: Iisak on syntynyt, Haagar ja Ismael lähtivät ja Abraham teki rauhan ympärillään asuvien kansojen kanssa. On onnellisen loppuelämän ensimmäinen päivä. 

Ja viimeinen. Jumala kutsuu Abrahamia samankaltaisin sanankääntein kuin ensimmäisen kerran tätä aikanaan puhutellessaan. Taas on lähdettävä ja luotettava. Otettava poika, mentävä Morian maahan Jumalan osoittamalle vuorelle. Uhrattava ainoasyntyinen. Puut kantaa Iisak, vanhuksesta ja nuorukaisesta voimakkaampi. Taaperoa talvihaalareihin pukenut tietää, että pienikin lapsi on vaikea pakottaa – roteva teini-ikäinen mahdotonta. Alttarilla on oltava kyse vapaaehtoisuudesta. 

Iisakin asettuessa puiden päälle vuosituhannet ja -sadat lipuvat päällekkäin, asettuvat kohdakkain synnyttäen muiston tulevaisuudesta. Muiston ja tulevan välissä on elettävä pelastusten ja lankeemusten vuoristoratavuosisadat. Missä Abramille luvattu siunaus? Missä tohu wabohun täystyrmäys? 

Odotamme. 

Mitä? Kaikkivaltiaan majesteettista, jyräävän järjestelmällistä mahti-interventiota kaaokseen meidän sydämissämme ja niiden välillä. 

Odotamme. 

Saamme hedelmöityneen munasolun köyhän juutalaistytön tutkimattomassa kohdussa. Verisen ja kivuliaan syntymän ja maitoa kitisevän lapsen, jonka sormenpäissä on uniikit kuviot, kuten minullakin, ja jonka käsi ei käske ketään. Jumala aloittaa antautumisensa synnin sekoittaman maailman sairaalle logiikalle: syytön kärsii, hyvälle maksetaan pahalla, viaton viilletään katki sanoin, teoin ja huutoäänestyksellä – ilman oikeudenkäyntiä. 

Kenosis 

Millä tavoin Jumala on rajoittanut itseään suhteessa luomakuntaansa? Kysymys nousi kristologisessa muodossaan pintaan kaksisataa vuotta sitten. Keskustelun keskiössä oli Filippiläiskirjeen toisen luvun katkelma, tuo joululaulujen joululaulu: 

Jumalan osan hän täytti, 
muttei tarttunut oikeuteensa 
olla Jumalan vertainen. 
Hän tyhjensi itsensä täysin 
ja omaksui orjan osan, 
tuli ihmisen kaltaiseksi 
ja otti ihmisen muodon. 

Fil. 2:6,7 (UT2020) 

Kaikkivaltias orjan osassa on väärän kuninkaan päivä. Kuninkaasta tulee kurjimpien palvelija, kurjimmista kurjin ottaa vallan. Tohu wabohuun astuva Jumala ei puhu ihmistä ihmisille, vaan ihmisenä ihmisille. Hän on, syntyy, elää, kuolee. Ja on taas. 

Ihmisenä, ihmisen vuoksi. 

Tähän Kristuksen itsensä tyhjentämiseen ryhdyttiin viittaamaan kreikan tyhjentämistä merkitsevällä sanalla kenosis. Jeesuksen katsottiin tyhjentäneen itsestään Jumalan metafyysiset ominaisuudet, kuten kaikkivaltiuden, kaikkitietävyyden ja kaikkialla läsnä olemisen, mutta säilyttäneen Jumalan moraaliominaisuudet, kuten rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja pyhyyden. Myöhempi kenotisti Dietrich Boenhoffer kirjoitti Jumalan sallivan, että hänet työnnetään ulos maailmasta aina ristille asti, heikkona ja voimattomana. 

Paavalin joululaulussa on säkeistö tästäkin: 

Hän alensi itse itsensä 
ja oli kuuliainen 
kuolemaansa asti, ristinkuolemaan. 

Fil. 2:8 (UT2020) 

Eikö Jumala ole se, joka järjestää, säätää ja asettaa kohdilleen? Ylimmäinen ammattijärjestäjä huolehtimassa, että kaikille on paikkansa, ja että jokainen myös laitetaan paikalleen. Se mikä ei tuota iloa tai hyötyä, heitetään pois. Katkaistaan, hukutetaan, viskataan tuleen. 

Sen sijaan Jumala tyrkätään maailmastaan ja luomastaan elämästä. Hän katsoo itselleen karitsan katsomalla Pojassaan itseensä ja asettumalla paikalle, joka viimeisenä hänelle kuuluu. Kun temppelin esirippu repeytyy, Pahalle ovat ovet auki kaikkeinpyhimpään. Jumala leikataan. Veri valuu kuin liitto olisi rikottu. 

Koska se on rikottu. Koska me rikoimme. Meidän valuva veremme olisi rangaistus. Jumalan valuva veri on ratkaisu. Ei vielä seuraavan, mutta sitä seuraavan päivän aamuna Paha ymmärtää: esirippu ei ollut sisäänpäin aukeava ovi. Kaikkein Pyhin astui ulos siunaukseksi kaikille kansoille, ulottuakseen pöytäni alle, jossa polvillani yritän liottaa lattiaan betonoituneita elämäni sotkuja murorinkula kerrallaan. Uusia maidon turvottamia pipanoita satelee päälleni ja sivuilleni. Hukun. 

Rei’itetty käsi ojentuu kohti. Jos en hukukaan. Se nostaa ylös käteni, vaikken ole voittanut mitään. Veitsi putoaa, eikä minua leikata. Toinen uhri katsoo silmiini ja rakastaa. 

Lema sabaktani 

Joulu asetetaan teologisesti usein pääsiäisen astinlaudaksi, vaikka Jeesuksen maanpäällinen elämä on kenosista alusta loppuun ja lopusta ikuiseen. Merkkinä siitä Kristus on yhä runnellun ruumiillinen. Pitkäperjantai asettuu joulun jatkumoon. Kun Kaikkivaltiaasta tulee orja ja Jumalasta ihminen, ei ole kyse näytelmävaatteiden vaihtamisesta, vaan iankaikkisesta identiteettitason mullistuksesta. Voi pojat, tarvitsisimme dramaattisempia joululauluja. 

Abrahamin ja Iisakin todeksi elämästä prejá-vusta, tulevan joulun muistosta, ei puutu draamaa. Siitä on kuitenkin sävelletty ja sanoitettu huomattavasti vähemmän lauluja kuin liljain ja ruusujen ympäröimästä lapsosesta. Alttaripuiden ympäröimäksi asettuvan lupausten lapsen ja hänen isänsä on hyväksyttävä, että kysymykset jäävät auki. 

Tulkoon minusta muuta kuin olen. Vaikka olematon, jos niin on oltava. Vaikka äiti neitsyenä. Vaikka ihminen Jumalana.

Ristiin lyöty Jeesus tiesi syyn, mutta yllättyi yksinäisyyttään: Elohi, elohi, lema sabaktani? Onko huuto koetun tunteen ilmaus vai toteamus tosiasiasta? Onko kysymys vaiko vain valitus? Onko kaikkea tätä? Isän hylkäämä Poika ei ole enää Poika, kuten vanhempansa haudannutkaan ei ole enää tytär, eikä poika. Jeesus on menettämässä sekä elämänsä että itsensä. 

Iisakin kenosis on jo suostumuksessa siihen, mitä ei voi ymmärtää. Se on sanoissa, jotka hän lausuu mielessään, kuten nasaretilainen neitsyt vuosisatoja tulevaisuudessa: Olkoon siis niin. (Luuk. 1:38, UT2020) Ne ovat joulun sanat: Tulkoon minusta muuta kuin nyt olen. Vaikka olematon, jos niin on oltava. Vaikka äiti neitsyenä. Vaikka ihminen Jumalana. 

Vaikka pojaton isä, joka ei enää tiedä, mikä ja kuka on. Abrahamin kenosista ei kuitenkaan koskaan tule. Se käy veitsenterällä, mutta enkeli ehtii laulaa: 

Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. 
Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken. 
Lopettakaa ihmiset, ei tämä verenvuodatus ole tarpeen! 

Vaikka onhan se lopulta. Pitkäperjantaina on noustu pitkät portaat kylmän jouluyön kenosiksesta karhealle ristille. Isä katsoi Poikansa kasvua, syveneviä ihmissuhteita, karttuvia taitoja, julkisen työn menestyksekästä alkua, lisääntyvää vastustusta. Enkelikuoron korvaa huutokuoro, joka valitsee hänen Poikansa sijaan rikollisen. Kenen isän sydän ei säry siitä, ettei lasta rakasteta. 

Kun Poika antaa henkensä, on koittanut Isän kenosis. Enkeli ei laula, veitsenterä uppoaa. 

Ensimmäinen pelastus, jota ei seuraa kääntyvän sivun takana lankeemus, vaan ylösnousemus. 

Täysi 

Tyhjentymisen juhlaksi joulu on kovin täysi: Valot valtaavat pimeyden, lahjat täyttävät kääreet, paketit kuusenalusen, ihmiset kotimme, joululaulut huoneemme, ruoka ja konvehdit vatsamme. 

Uusissa joululauluissa lauletaan ontossa kehässä joulusta, jolla ei ole muuta täytettä kuin tyhjä itsensä. Oi muistatko vielä sen joulu, jota jouluna muistelen. Tähti ja risti eivät asetu päällekkäin – eikä kummassakaan niistä ole silloin mieltä. 

Tähden ja ristin lisäksi tarvitsemme tulta. Juuri ennen puhkeamistaan Filippiläiskirjeen joululauluun, Paavali kirjoittaa: 

Siispä tehkää minut täydellisen iloiseksi olemalla yksimielisiä. Antakaa rakkauden yhdistää teidät niin, että pyritte samaan päämäärään. Älkää tehkö mitään oman etunne tai turhan kunnian vuoksi, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää toisia tärkeämpinä kuin itseänne. Älkää ajako omaa etuanne vaan toistenne parasta. Tavoitelkaa samaa kuin Kristus Jeesus: 

Kristus tavoitteli tyhjää – oikeudestaan irti päästämistä, itsensä tyhjentämistä ja alentamista, vieraan muodon ottamista, kuuliaisuutta silloinkin, kun se maksoi liikaa, mutta riittävästi. Paavali muistuttaa, että joudun ennemmin tai myöhemmin harjoittamaan jotakin samansuuntaista, mikäli etsin yksimielisyyttä ja yhteyttä, jos asetan muuta kuin oman maineeni ja etuni valintojeni perustaksi, kun nöyrryn ja etsin toisten parasta. 

Vastaavia ohjeita uutta elämää varten tarjotaan myös Efesolaiskirjeen luvun neljä lopussa. Jae 30 pysäyttää: 

Älkääkä tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle. Henki on kuin sinetti, jolla Jumala merkitsee teidät omikseen lunastuksen päivää varten. (UT2020) 

Merkitsee teidät omikseen, perheensä jäseniksi. Kuin viilto Abrahamin perillisissä, peruuttamaton merkki perheydestä. 

Vaan älkää tuottako surua. 

Tuotan miljoona kertaa miljoona surua. Sinetin minussa täytyy vuotaa kyyneliä ja verta. Siksi liekkien helluntai on Pyhän Hengen – Pyhän Hengen – kenosis. Jumala meissä, suostumassa suremaan määrättömät surut, jotka aiheutamme. Ravitsemassa, vaikka kasvumme on käsittämättömän kituliasta. Käyttämässä kaoottista keskeneräisyyttämme Pyhän tarkoituksiin. Todistamassa, kuinka kerta toisensa jälkeen otamme asiat ylpeisiin käsiimme, eikä niihin jää kuin tohu wabohu. 

Sytytän joulun lepattavan liekin. Ajattelen kaikkea tyhjentymistä, joka on tae siitä, että mittani on eräänä pävänä kukkurallinen ja käteni jäävät täysinäisiksi. 

Suren ja juhlin Jumalaa puhumassa ihmistä. 

Jumalaa tulemassa ihmiseksi. 

Jumalaa asumassa ihmisessä.