Raamatun sana on tämän vuoden teemana meidän opetussuunnitelmassamme. Itse olen aina tuntenut huonoa omaatuntoa liian vähäisestä Raamatun lukemisesta. Raamattu- ja rukouspiirissä olemme kyllä lukeneet ja tutkineet järjestyksessä Raamatun kirjeitä ja opetuksia. Niistä on myös käyty monenlaisia keskusteluita, kuinka kukin asian ymmärtää. Samasta kohdasta voi toinen asia painottua enemmän toiselle, kun joku muu voi asian ymmärtää eri tavalla. Olen aina ihaillut niitä ihmisiä, joilla on heittää Raamatun tekstistä aina joku sana oikeaan paikkaan. He tuntevat ja muistavat Sanaa ja ovat varmaan lukeneet sitä riittävästi.

Omassa raamatunluvussa olen huomannut, kuinka paljon Uudessa Testamentissa kerrotaan Jeesuksen parantavan sairaita. Se aihe tuli myös hyvin henkilökohtaisesti vastaan, kun puolisoni sairastui imusolmukesyöpään melkein kolme vuotta sitten. Meille tuli tavaksi lukea iltaisin toisillemme erilaisia Päivän Sanoja ja niihin selostuksia. Tänä keväänä vähän ennen pääsiäistä Jukan tauti oli edennyt niin, ettei lääkäreillä ollut enää hoitokeinoja. Siinä vaiheessa, kun ei ollut muuta vaihtoehtoa, odotti entistä enemmän, mikä on Jumalan tarkoitus. Ihmeellisesti juuri noitten päivien sanat käsittivät Jumalan parantavan mahdollisuuden. ”Minä olen Herra, sinun parantajasi” tai ”Sano vain sana, niin palvelijani paranee” tai jopa se, kun nainen siellä väentungoksessa koskettaa Jeesuksen vaipan tupsua tullakseen terveeksi. Niinpä me saimme viettää viimeiseen asti meidän normaalia elämää. Ei vaivuttu epätoivoon eikä synkkyyteen, vaan uskoimme ja toivoimme parantumisen ihmeen tapahtuvan. No, sitä ihmettä ei tapahtunut, vaan Jumalalla oli muuta varattuna. Jeesus haki Jukan huhtikuisena keskiviikkoaamuna taivaan kotiin.

Oma taipaleeni jatkuu ja olen kokenut saavani voimia ja lohdutusta monien ihmisten rukousten kannattelemana. Kun toivo sidotaan Jumalan Sanaan, voidaan kestää, vaikka tuntee seisovansa palaneen talon raunioilla. Niin älyttömältä kuin se tuntuu, niin voi olla kiitollinen, kun toinen on saanut kilvoituksensa päätökseen, vaikka oma elämä on 43 yhteisen vuoden jälkeen aivan kysymysmerkkinä. Jostain syystä mielessäni on usein Hengellisestä laulukirjasta laulu 211: “Puhu vain, Jumalain, koske alttarisi hiilellä! Puhu vain, Jumalain. Riemuin vastaan: ´Minut lähetä´.”

Kukin löytäköön oman tapansa lukea Raamattua. Toiset pystyvät syventymään ja sisäistämään montakin lukua, kun taas toiset keräävät sen Sanan pienistä mannapaloista. Sanotaanhan liikunnastakin, että useista pienistä liikkumisista muodostuu päivän mittaan riittävästi tai ainakin enemmän, kuin jos ei liiku ollenkaan.

Siunattua kesänjatkoa kaikille!

Ritva Palomäki

Kirjoitus julkaistu aiemmin https://baptistinaiset.org/