Uskon järkiperäisyydestä: voiko uskossa olla muka(na) järkeä?

Tarkkasilmäinen lukija huomaa otsikon johdattelevan kysymyksen olettavan jo valmiiksi kirjoittajan position. Kirjoittaja on vakaasti sillä kannalla, että kristillinen usko ja ihmisen kognitiivisiin kykyihin perustuva rationaalisuus (kansanomaisemmin: järki) kuuluvat yhteen ja samaan pakettiin. Mutta millä tavalla usko ja järki kuuluvat yhteen? Oikea keskustelu alkaa tästä kysymyksestä. Niille, jotka jäävät jumiin kysymykseen: “onko usko yhteensopimaton järjen kanssa?” tahdon jättää purtavaksi jatkokysymyksen. Millä perusteella ajattelit saapua tässä mihinkään lopputulokseen? Vääjäämättä turvaudut oman järkesi kykyihin kuuluvaan päättelyyn, jonka puolestaan täytyy noudattaa logiikan sääntöjä. Jos siis argumentoit position “usko ja järki eivät sovi yhteen” puolesta, olet tehnyt propositionaalisen väitteen, jonka syntymä on vaatinut järjen käyttöä. Jos siis tahdot hylätä järkesi, ole johdonmukainen ja hylkää samalla propositiosi “usko ja järki eivät sovi yhteen” ja aloita kiltisti uudestaan lähtöruudusta. Tiedosta samalla olevasi jumissa järkesi kanssa; et pääse siitä eroon – halusit tai et. Tämä kysymys on siis ei-kysymys. Niin kuin sanottu, todellinen keskustelu käydään uskon ja järjen välisestä suhteesta (yhteensopivuus oletetaan valmiiksi) ja sen yksityiskohdista. Tähän keskusteluun pyritään alla.

Canterburylaisen kontradiktio vai sittenkin sofistikoitunut distinktio?

Keskustelua uskon ja järjen suhteesta lienee mahdoton käydä Anselm Canterburylaisen kuuluisan maksiimin ohitse:

En siis pyri ymmärtämään, jotta uskoisin, vaan uskon, jotta ymmärtäisin.1

1 ”Neque enim quaero intelligere ut credam, sed credo ut intelligam.” Canterburylaisesta kiinnostuneille tiedoksi: Toivo J. Holopainen on suomentanut Anselmin Monologionin ja Proslogionin hiljattain. Ks. Holopainen 2019.

Tätä Anselmin ajatusta kutsutaan myös nimellä “ymmärrystä etsivä usko” (lat. Fides quaerens intellectum). Anselm koskettelee tässä tärkeää tematiikkaa. Hänen ajatuksensa on pohjimmiltaan se, että uskolla ja järjellä on tietynlainen suhde toisiinsa nähden. Ymmärrys ei välttämättä voi synnyttää uskoa, mutta uskon tulisi synnyttää ymmärrystä; usko on jopa luonteeltaan ymmärrystä etsivää. Siispä Anselm päättää uskoa, jotta pääsisi ymmärrykseen; hän ei kaiketi oleta pääsevänsä ymmärryksen kautta uskoon.2

2 Kirjoittaja ei ole mikään Anselm-tutkija, eikä siten väitä oikeasti ymmärtävänsä Anselmin ajattelua. Tämä on vain kirjoittajan mututuntuma Anselmin ’ymmärrystä etsivän uskon’ (lat. Fides quaerens intellectum) pintapuolisesta lukemisesta. Ehkä tässä kuuluu kaikuja myös Paavalin varoituksista: “Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi? Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa,

niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat”.3

3 1. Kor. 1:20–21, KR33/38. Ks. myös 1. Kor. 3:19. Anselm ei kuitenkaan tunnu hetkeäkään ajattelevan, että usko ja ymmärrys eivät mahtuisi samaan päähän ja kuuluisi samalle subjektille. Pikemminkin hän ajattelee, että toinen taluttaa toista: usko taluttaa ymmärrystä – ei toisinpäin. Tärkeää ei ole siis se, kumpi valitaan toisen kustannuksella, vaan kumpi valitaan johtavaan asemaan – kulkemaan edellä. Kirjoittaapa Anselm jopa näinkin: ”Negligentiae mihi esse videtur, si, postquam confirmati sumus in fide, non studemus quod credimus, intelligere.” Vapaasti käännettynä: “pitäisin sitä suorastaan velvollisuuksieni laiminlyömisenä, jollen sen jälkeen, kun olen tullut uskomaan, pyrkisi selittämään, miksi uskon niin kuin uskon.”

Uskon täytyy olla järkiperäistä, siis rationaalista, ollakseen perusteltua. Perustelemattomaan (eli perusteettomaan) uskoon ei tulisi kutsua ketään. ’Ymmärtämättömästä uskosta’ ei juuri kuule puhuttavan.4

4 Lähelle päässee Nicolaus Cusanuksen (1401–1464) teos De Docta Ignorantia. Tähänkään teokseen tai sen laatijaan ei kirjoittaja osaa sanoa juuta taikka jaata. Aiheesta kiinnostuneet voivat kuitenkin etsiä käsiinsä vaikkapa Juha Pihkalan suomennoksen Oppineesta tietämättömyydestä (2020), johon sisältyy myös johdanto ja selitykset. Ks. Tarkemmat tiedot lähdeluettelosta. Tähän perään lisättäköön vielä ns. ”raskaan kaman varoitus”. Kuitenkin lukemattomat uskovat puhuvat ymmärtämättömästi uskostaan; tämä ei tosin ole moite kristinuskoa tai Kristusta kohtaan, vaan noita puhujia itseään kohtaan. Hyvästäkin asiasta voi puhua huonosti ja ymmärtämättömästi. Aidosti järjetöntä ihmistä olisi mahdoton vakuuttaa totuudesta (hänellä ei olisi kapasiteettiä ymmärtää totuutta); eikä järjettömyys puolestaan vakuuta yhtäkään aidosti järkevää ihmistä.5

5 Jos joku nyt nostaa esiin kritiikin, jonka mukaan “Risti on hullutusta” siten, ettei sitä voi ymmärtää, saanen esittää tarkennuksen. Risti on toki hulluutta niille, jotka eivät ymmärrä sen merkitystä. Ristillä tässä tarkoitetaan Jeesuksen sovitustyötä syntisten edestä; menemättä yksityiskohtiin siitä, millaista sovitusteoriaa kukin lukija kannattaa. Kirjoittaja ajattelee Jeesuksen ristinkuoleman olleen juuri sijaisuhriin perustuva syntivelkojen maksaminen, jonka perusteella synneistä minulle kuuluva rangaistus voidaan perustellusti poistaa: en joudu kärsimään sitä, minkä ansaitsin, koska Jeesus kärsi puolestani. Millainen Jumala tekisi näin ja miksi ovat toisiaan hyvin lähellä olevia kysymyksiä: vain tietynlainen Jumala vaatisi syntiuhreja ja vain tietynlainen Jumala suostuisi itse syntiuhriksi! Täten Ristissä on hyvinkin paljon järkeä rakkauden näkökulmasta, mutta se on järjetön siinä mielessä kuin vanhemman syöksyminen palavaan rakennukseen tai pettäneelle jäälle lapsensa perässä on järjetöntä. Järjetöntä toki, muttei kuitenkaan: olihan kyse omasta lapsesta – vanhempi toimi kyseisessä tilanteessa uhrautuessaan tietyssä mielessä täysin rationaalisesti. Älköön siis Ristiä kutsuttako joksikin selittämättömäksi hulluudeksi: sille on kyllä selitys. Täten usko Jeesuksen ristinkuolemaankin on pohjimmiltaan perusteltua uskoa, vaikkakin pelastusteko itsessään on niin äärimmäinen, että se on suorastaan hulluutta niiden silmissä, jotka eivät ymmärrä, mitä katselevat.

Mitä usko on?6

6 Uskonnollisen uskon luonteesta ks. Saarinen 2017, 123–144; uskosta ja epäilyksestä ks. Vainio 2020, 98–113. Kirjoittajan mielestä eräs parhaimpia kuvauksia uskon luonteesta löytyy C.S. Lewisin esseestä ”On Obstinacy in Belief” (’Uskon itsepäisyydestä’). Kiinnostuneille: eräs teoksista, jossa kyseinen Lewisin essee esiintyy, on mainittu tarkemmin tekstin lopussa olevassa kirjallisuusluettelossa.

Lutherin, Melanchthonin ja Chemnitzin malli uskon rakenteesta on tässä toistamisen arvoinen.7

7 Ks. Vainio 2020, 101–102. Usko koostuu kolmesta osasta, jotka ovat notitia, assensus ja fiducia. Notitia viittaa uskottavan asian tiedolliseen sisältöön, assensus tämän sisällön hyväksymiseen ja fiducia luottamukseen tätä uskottavaa asiaa kohtaan; fiducia on siis luottamuksellinen asenne jotakin kohtaan. Tähän kristityt usein (tiedostaen tai tiedostamatta) viittaavat käyttäessään verbiä uskoa. ”Uskon Jeesukseen” ilmaisee luottavaista asennetta Kristuksen persoonaa ja työtä kohtaan. Sen mukana tulee ojentautuminen hänen opetuksensa mukaan luonnollisena osana tuota samaa luottamusta. Tämä kuitenkin rakentuu uskon sisällön ymmärtämisen varaan; notitia ja assensus kuuluvat uskoon yhtä lailla kuin fiducia. Miten voit uskoa sen, mitä et ymmärrä? Uskon tiedollisen sisällön ymmärtäminen ja hyväksyminen eivät tosin riitä pelastavaan uskoon, mutta pelastavalta uskolta puuttuisi pohja, ellei uskova ymmärtäisi, mihin hän tässä varsinaisesti luottaa. Siksi kaikki kolme piirrettä sisältyvät uskoon olennaisesti. Lieneekö vahinko, että varhaisen kirkon aikana katekumenaattikouluissa opetettiin kasteelle aikovia pitkällisesti kristillisen opin ydinkohdista? Tällä haluttiin varmistaa riittävä tiedollinen pohja uskontunnustukselle, jonka kastettava kasteensa yhteydessä antoi. Tämä osoittaa, että suhtautuminen uskon tiedolliseen sisältöön ei ollut missään määrin triviaalia. Välillä pelkään, että nykyaikainen evankelikaalisuus on trivialisoinut kääntymyksen pahasti, unohtaen uskon tiedollisen pohjan arvon. Tällöin uskokaan ei kestä. On tiedettävä, mitä tunnustaa.

Ehkä nyt sanot, että ”riivaajatkin uskovat ja vapisevat”.8

8 Jaak. 2:19. Tämä fides diabolicana tunnettu huomio on tärkeä, sillä se liittyy olennaisesti keskusteluun pelastavan uskon luonteesta. On syytä todeta, että demoneilla on täydellisempi käsitys varsinaisesta uskon sisällöstä kuin kenelläkään meistä. Kuitenkaan he eivät pelastu. Mitä siis puuttuu? Keskiajan kontekstissa voitaisiin sanoa (katolilaisittain), että rakkaus puuttuu. Rakkauden muovaama usko (fides caritate formata) oli vanhurskauttamisen ontologinen perusta katolisessa ajattelussa. Lutherille tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan hän ajatteli koko asian kristologian kautta. Hänen mielestään yksin Kristus voisi olla vanhurskauttamisen ontologinen perusta, joten hän esitti ratkaisuksi Kristuksen muovaaman uskon (fides Christo formata). Näin ihmisen teot ja ansio voitaisiin ohittaa kokonaan ja pelastuksen perusta olisi vankasti Kristuksen persoonassa ja työssä, ilman mitään ihmisen räpellyksiä ja sieluntiloja pilaamassa

täydellistä yhtälöä. Lienee turvallista todeta, että pelastavan uskon ydin on Kristus itse. Se, mikä riivaajilta puuttuu, on Kristus.9

9 Olen kuullut dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainion selittävän nämä samat asiat usein, enkä siltikään välttämättä saanut yksityiskohtia täysin oikein. Olen kuitenkin kiitollinen samojen asioiden toistosta, sillä justifikaatio on yhä ”oppi, jonka mukana kirkko seisoo tai kaatuu” (doctrina stantis et cadentis ecclesiae). Aiheesta kiinnostuneille suosittelen lämpimästi seuraavia teoksia: Kopperi & Saarinen 2022; McGrath 2020; Vainio 2004. On ironista, että niin usein, kun olenkin kuullut luterilaisia moitittavan baptistien toimesta (tosin myös leikkimielisesti ja ilman pahanilkisyyttä), en ole kuullut yhtä tarkkaa vanhurskauttamisopin selitystä yhdeltäkään baptistilta kuin olen edellä mainitulta luterilaiselta professorilta. Kenties vertailu on epäreilu. Tai sitten meillä kaikilla on taipumus luulla tietävämme enemmän kuin oikeasti tiedämme. Ehkä molemmat? Hänet on annettu meille:

Mutta enkeli sanoi heille: “Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa.” (Luuk. 2:10-11)

Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. (Room. 10:4)

Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, (1. Kor. 1:30)

Jolla Poika on, sillä on elämä; jolla Jumalan Poikaa ei ole, sillä ei ole elämää. (1. Joh. 5:12)

Mikä on järjen käytön rooli baptistin elämässä?10

10 Tarkoitan tässä järjellä rationaalisuutta, järkevyyttä. Järkeen sisältyy kyky arvioida argumentteja, siirtyä premisseistä johtopäätöksiin ja yleensä pyrkimys ajatella johdonmukaisella ja kriittisellä tavalla. Ei kai kukaan kristitty oikeasti ajattele, ettei meille ole annettu hyvän ja luotettavan Luojan puolesta luotettavaa järkeä? Mutta järki on turmeltunut, riennät huomauttamaan! Toki on. Mutta et silti pääse järjen käytöstä eroon. Alistat järkesi ilmoituksen (pyhien kirjoitusten) alle, jotta ymmärtäisit oikein. Hyvä, mutta sen jälkeen pitää kuitenkin vielä ajatella: täytyy yhä siirtyä premisseistä johtopäätöksiin logiikan sääntöjen mukaisella tavalla. Miten nämä muka sulkevat toisensa pois?

Esitän suoran proposition, että järki on korvaamaton moodi kristityn elämän navigoimisessa. Samaan aikaan uskon, että kristinusko on ilmoitususko. Uskomme, että Jumala on ilmoittanut itsensä historiassa, pyhissä kirjoituksissa ja kaikkein tyhjentävimmin Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Raamattu on tärkeä baptisteille juuri tästä syystä: tätä kautta saamme ilmoituksen Jumalalta siitä, millainen hän on ja mikä on meidän suhteemme häneen. Toisin sanoen, ilmoituksen arvo on siinä, että se antaa meille totuuden Jumalasta. Totuuden tavoittaminen ei kuitenkaan edellytä omien aivojen tai oman ajattelun hylkäämistä, niin kuin toivon käyneen lukijalle ilmeiseksi. Usko ja järki eivät ole ristiriidassa, vaan ne elävät aina samaan aikaan yhdessä ja samassa olennossa: uskovassa.11

11 Uskon ja järjen sekä teologian ja filosofian roolista Lutherin ajattelussa kansantajuisesti, ks. Vainio 2016, 96–110. Vaikka Vainion teos kantaakin reformaattorin nimeä (se kun kirjoitettiin reformaation 500-vuotisjuhlapäivän kunniaksi), on sen hyöty populaarikirjana myös laajempi. Kirja sivuaa monia reformaation kannalta olennaisia aiheita (lue: keskiajan teologian ja filosofian ydinkohtia) ja on siksi rakentavaa luettavaa muillekin kuin vain Lutherista kiinnostuneille. On vain tärkeää tietää kummankin erityinen rooli; siis se, missä toisen rajat menevät ja missä toinen voi auttaa toistaan. Usein usko, luottamukseksi ymmärrettynä, jatkaa siitä, mihin järki jäisi empimään. Järki sanoo: en voi luottaa, jos en ymmärrä täysin. Usko vastaa: järki hyvä, aito luottamus ei edellytä täydellistä ymmärrystä. Ainoastaan sen ymmärtämistä, että luottamuksen kohde on perustellusti luotettava. Sinä perustelet, miksi tulisi luottaa; minä jatkan siitä ja luotan aktiivisesti – siinä olen vahvimmillani. Mutta ilman perustelujasi olen irrationaalinen; sinusta (järjestä) irrallaan. Se olisi puolestaan epäaitoa. Eikä aito usko voi olla samaan aikaan myös epäaitoa: nämähän ovat toisensa pois sulkevat.

Johtopäätös: koko kapasiteetilla – käytetään kaikkea mitä meille on annettu, Jumalan kunniaksi

Tämän tekstin kirjoittaja on siitä kummallinen ötökkä, ettei ole koskaan päässyt uskon pohtimisesta eroon. Varmaan päivääkään ei kulu, etteikö joku kristinuskon ydinkohdista herättäisi ajatuksia ja alati vellovaa pohdintaa pääni sisällä. Myös vastauksia on löytynyt, yleensä tosin itseä viisaampien luota. Mutta alati kyselevä mieli etsii – ja joskus myös löytää. Ajattelua suosittelenkin lämpimästi kaikille, varsinkin kristityille12

12 “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.” Mark. 12:30, kursiivi kirjoittajan. Voisiko kristitty siis rakastaa Jumalaa myös ajattelullaan: sen laadulla Jumalaa, täydellisen rationaalista Luojaansa, kirkastaen? tekstissä aiemmin mainitun Anselm Canterburylaisen esimerkin mukaisesti. Ei laiminlyödä velvollisuuttamme ymmärtää sitä uskoa, jonka olemme saaneet lahjaksi.13

13 Sitä uskoa, joka on kertakaikkisesti annettu pyhille (Juud. 1:3). Armosta Jumala on teidät pelastanut, antamalla teille uskon (Efe. 2:8). Mitä sinulla on, mitä et olisi lahjaksi saanut? (1. Kor. 4:7) Se usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt tämän miehen terveeksi (Apt. 3:16). Sen armon perusteella, joka minulle on annettu, sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut (Room. 12:3). Kursiivit kirjoittajan.

Äidilläni oli meitä kasvattaessaan tapana sanoa, että järjen käyttö on sallittua. Eikä hän ole kristitty. Jos tämän lukija puolestaan on kristitty, hän käyttäköön päätään, jonka uskoo peräti Kaikkitietävän Jumalan hyvyydessään hänelle antaneen. Jos et olisi tarvinnut päätäsi ja sen mukanaan tuomia kykyjä, et olisi sellaista myöskään saanut.

Kirjoittaja kyllästi tekstin tahallaan vaikealta kuulostavilla sivistyssanoilla. Kuka tahansa ihmispään koteloimat aivot omaava lukija voisikin kääntää tekstin selkeämmäksi ja helpommin ymmärrettäväksi. Tämän tehdäkseen hänen täytyisi kuitenkin käyttää järkeään, sillä kielenkäsittelyyn kuuluvat toiminnot tapahtuvat eittämättä rationaalisen järjen

alaisuudessa. Kaiketi osa lukijoista käyttää samaisia kapasiteetteja viikoittain esimerkiksi lukiessaan ja tulkitessaan Raamattua. Ovatko usko ja järki siis ristiriidassa?

Kirjallisuus

Holopainen, Toivo J. (2019). Anselm Canterburylainen. Kaksi kirjoitusta Jumalan olemassaolosta: Monologion ja Proslogion. Johdanto, suomennos ja selitykset Toivo J. Holopainen. Helsinki: Gaudeamus.

Kopperi Kari & Saarinen Risto (2022). Läsnäoleva Kristus: Tuomo Mannermaan koulu teologian ja kirkon asialla. STKSJ 301. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Lewis, C. S. (2002). Essay Collection: Faith, Christianity and the Church. Edit. Lesley Walmsley. UK: HarperCollins.

McGrath, Alister E. (2020). Iustitia Dei: A History of the Christian Doctrine of Justification. 4th edition. UK: Cambridge University Press.

Pihkala, Juha (2020). Nicolaus Cusanus. De Docta Ignorantia. Oppineesta tietämättömyydestä. Johdanto, suomennos ja selitykset Juha Pihkala. STKSJ 287. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Saarinen, Risto (2017). Oppi luottamuksesta. Helsinki: Gaudeamus.

Vainio, Olli-Pekka (2004). Luterilaisen vanhurskauttamisopin kehitys: Lutherista Yksimielisyyden ohjeeseen. STKSJ 240. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Vainio, Olli-Pekka (2016). Luther. Helsinki: Kirjapaja.

Vainio, Olli-Pekka (2020). Ääriviivoja: Esseitä kristillisen opin ydinkohdista. STKSJ 292. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Raamattu

Raamattu (1933/1938). XI/XII yleisen Kirkolliskokouksen vuonna 1933/1938 käyttöön ottama suomennos. Turku & Helsinki: Suomen Pipliaseura