Se oli ollut ylläni pitkään. En edes muista aikaa ilman sitä. 

Ensin se oli tuntunut kevyeltä, oikealta ja juuri minulle sopivalta. Ilo ja riemu olivat olleet läsnä ja vilpittömällä sydämellä olin viittaani kantanut. 

Vähitellen viitta kuitenkin muuttui painavammaksi ja hallitsevaksi. Tunsin itseni yhä pienemmäksi sen kätköissä. Muut ihailivat viittaani ja ajattelin, että sen kuuluu olla ylläni ja että sitä varten olen. Olihan kunniakysymys kantaa sellaista viittaa, vaikka väsyikin. Minun viittani oli upea. 

Joskus mietin kuitenkin salaa, millaista voisi olla ilman viittaa. Mutta viitan riisuminen ei tullut kysymykseen. Minut tunnettiin juuri siitä. Jos riisuisin sen, olisin vain pelkkä minä. En halunnut luopua siitä. Olihan ympärilläni odotuksen ilmapiiri. Jotain suurta oli tapahtumassa. Minä ja viittani tulisimme muuttamaan maailmaa. 

En koskaan ajatellut, että voisin menettää viittani. Minä omistin sen. Luulin, että olin kantanut sitä kutsumukseni arvoisesti. Kuitenkin polku, jolle kulkuni oli kaartanut, vei yhä kauemmas ikiaikaiselta polulta. 

Pienenin ja pienenin viittani alla. Vertasin omaani muiden viittaan, mittailin ja arvioin. Se teki minut surulliseksi. Aivan kuin heillä olisi ollut jotain mitä minulla ei ollut. He palvelivat iloiten jotakin jota itse en tuntenut ja heidän viittansa olivat kevyet. Silloin tunsin oman viittani painon ja epäilys valtasi minut. 

Lopulta en enää erottanut viittaa itsestäni. Se oli kuin osa kehoani. Annoin sen liehua tuulessa ja kastua sateessa. Aurinko sai polttaa sitä, se oli lujaa tekoa. 

Puhuttiin, että minun viittani oli erityinen. Uskoin itsekin niin. Olin vaikuttava se ylläni. 

Sanottiin, että olisi tärkeintä pyrkiä yhä ylemmäs ja saavuttaa menestys. Siitä tuli johtoajatukseni. Uskoin, että todellinen elämäni alkaisi tuona hetkenä, kun saavuttaisin menestyksen. 

Välillä olin kuulevani hiljaisen, kutsuvan äänen, mutta elämässäni oli niin paljon melua ja kiirettä, että sivuutin sen. Näin jatkui elämäni vuodesta toiseen. 

Ahdistuin. Minä ja viittani emme kyenneetkään muuttamaan maailmaa. Olin pettynyt. Tyhjyys ammotti sisälläni. En olisi millään jaksanut enää kantaa viittaani. Se oli nukkainen ja täynnä tahroja, enkä saanut sitä puhtaaksi. Kaikki näytti turhalta ja katoavaiselta. Koin tulleeni tieni päähän. 

Hädissäni kysyin suuntaa. Silloin kuulin äänen ja suunta näytettiin. Olin ihmeissäni. Tie olisi erilainen kuin se millä olin, paljon ihmeellisempi ja arvokkaampi. 

Valitsin tuon tien. Valintani sinetöitiin ja molemmat jalkani asetettiin uudelle tielle. Olin vapautunut ja helpottunut, yhdessä hetkessä oli painava taakka nostettu pois sydämeltäni. 

Eräänä aamuna heräsin ilman viittaa. Säikähdin ja tunsin itseni alastomaksi. En löytänyt viittaani mistään. Päivät kuluivat, viikot ja kuukaudet vaihtuivat. En tiennyt minne viittani oli kadonnut. 

Viisaat sanoivat, etten saisi viittaani enää takaisin vaan olisi opittava elämään ilman sitä. Mutta oli vaikea kohdata itsensä viittaa vailla. Miten mitätön olinkaan. Olin kadonnut viittani mukana. 

Vuodet kuluivat. Kukaan ei tuntunut kaipaavan minua ja viittaani. Olin yksin. Niin moni oli nähnyt vain viittani eikä minua. Miksi olin koskaan edes viitan saanut? Olin vihainen. En tuntenut itseäni ilman sitä. 

Aloin vihata muiden viittoja. Aika kului ja viha paljasti häpeän. Ja häpeä muuttui suruksi. 

Viitan Antaja saapui lopulta luokseni.

Viitan Antaja saapui lopulta luokseni. Saapuessaan Hän tuli lohduttajan lailla. Hän tiesi, että olin menettänyt rakkaimman ja että se teki kipeää. Hän pyysi, että viettäisin aikaa Hänen kanssaan. Hän tahtoisi kohdata minut ilman viittaani. 

Pyysin anteeksi, sillä ymmärsin rakastaneeni viittani enemmän kuin Häntä. Ihmettelin. Hän rakasti pelkkää minua. Sanoin Viitan Antajalle, että jos saisin viittani takaisin kantaisin sitä toisin. Kunnia kuuluisi Hänelle. 

Sain kuulla, että viittaani puhdistettiin ja tulisinkin vielä kantamaan sitä toisin. Sen oli ollut tarkoitus olla palvelijan viitta. Se oli valmistettu minulle jo aikojen alussa. Jokainen askeleeni ja tehtävänikin oli ennalta valmistettu. Hänen rakkautensa vaikuttaisi teot. Viitan Antaja antaisi viitan kerran takaisin yhtä ihmeellisesti kuin se oli kadonnutkin ja se olisi kevyt ja sovelias kantaa. 

Uskotko tämän, Hän kysyi. 

Uskon.