Hei kaikki naiset! Oli kivat leiripäivät taas Ahonniemessä.

Kun katsoo ulos ikkunasta, näkee, miten syksy alkaa toden teolla tulla. Oli jo viileää tänä aamuna, kun tulin töihin.

Syksyn kauniit värit on ihania katsella. Keltaiset, punaiset, oranssit ja ruskeat sävyt pukkaa esiin joka puolelta, minne katseleekin. Taivas on minusta syksyisin erityisen kaunis monine harmaine sävyineen.

Mutta se, josta en syksyssä pidä, on se valtava pimeys, joka ympäröi yhtäkkiä kaikkialla. Tuntuu, että pitää mennä sisälle,  laittaa villasukat jalkaan ja kynttilät palamaan ja kaikki koristevalot päälle, ettei se pimeys hiipisi sisäänkin.

Syksy on luopumista kesästä ja monesta muustakin asiasta. Se tekee mielen joskus apeaksi. Taas on yksi kesä mennyt ja alkaa talven kylmyys. Se hiipii ainakin vanhassa hirsitalossa sisälle asti. Jotenkin alkaa se arjen rytmi painaa taas päälle. Ehkä se vähän ahdistaa mieltä, kuinka selviää pimeydestä, kylmästä ja kaikesta rumbasta, mitä talvi tuo tullessaan. Kesällä voi olla vähän niin kun “Ellun kanat”, mutta syksyllä täytyisi ryhdistäytyä ja tarttua taas toimeen.

Alkaa työt, seurakunnan toiminta, harrastukset ja kaikki, mikä vaatii meitä osallistumaan. Mistä saisi voimia kaikkiin näihin asioihin.

Olen usein miettinyt, miksi en pidä pimeästä. Onko se jotain tuntematonta pelkoa siitä, kun ei näe eteenpäin, ei tiedä, mitä on nurkan takana.

On vaikea heittäytyä tuntemattomaan. Se pelottaa meitä. Raamatussa onneksi sanotaan, että on yksi, joka tietää kaiken ja ennalta on jo kaikki meidän päivämme suunnitellut.

Miksi pelätä? Se onkin vaikea läksy elää tässä päivässä ja olla murehtimatta etukäteen kaikkea tulevaa ja varsinkin, kun emme näe edes seuraavaan päivään.

On paljon ihania Raamatun lauseita, jossa puhutaan tästä murehtimisesta ja ehkä se kuuluu meidän naisten luonteeseen enemmänkin tuo ikuinen murehtiminen, josta pitäisi päästää irti.

“Älkää siis huolehtiko huomisesta päivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet” Matt.6:34

 “Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon” Fil.4:6-7

 Ajattelen, että murehtiminen on sellainen musta suo, johon voi upota ja josta voi olla vaikea nousta ylös. Se on niin kuin syksyn pimeys, johon voi kietoutua.

Katsellaan kuitenkin taivaalle, ei pimeyteen. Niin kun tuossa Raamatun jakeessa kehotetaan; rukoillaan ja anotaan ja jopa kiitetään niistä pimeimmistäkin hetkistä ja turvataan siihen ainoaan Jumalaan, jolta apu voi meille tulla.

Sain tuolta Ahonniemen leiriltä kortin, jossa oli tuttu Raamatun psalmi 23 “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu…  Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.“ Kuvassa oli kevätesikoita, joita keväisin on meidän piha ihan täynnä …lupaus keväästä. Kuinka osuikaan aihe. Kiitos siitä vielä kortin tekijälle.

Rukoillaan, että tänä syksynä saamme ryhtyä uudella innolla seurakunnissa siihen joukkoon, joka saa viedä Jeesuksen sanomaa eteenpäin. Ja että nuo monet leirillä esitetyt rukousaiheet saavat aivan uskomattomia vastauksia, asiat ratkeavat ja keväällä, kun tapaamme, saamme vain kiittää siitä, miten Jumala on ollut meidän kanssamme ja siunannut meitä monin tavoin.