Minulla on synkkä salaisuus.

Kasvoin ahdasmielisissä uskonnollisissa ympyröissä. Niissä ajateltiin, että asiat ovat jotenkin, eivätkä toisin. Aikuiset saattoivat painaa polvet maahan ja rukoilla tuntikausia (ainakin se tuntui siltä) kyyneleet valuen ja olkapäät hytkyen. Potentiaalisesti pelottavaa. Ja pahempaa on tulossa, pysykää kuulolla.

Vanhempani pitivät kotikylälläni nolosti kerhoa, jossa puhuttiin uskonnollisista asioista. Niistä ei Suomessa puhuta kuin kuolemansairaina. Sain pari kertaa kuulla asiasta ikävähköön sävyyn, etenkin yläasteella. Eipä toisaalta haitannut, koska sain kuulla aika monesta muustakin asiasta aika paljon ikävämpään sävyyn ja aika monta kertaa liikaa. Yläaste on haavoittanut minua enemmän kuin yksikään uskonnollinen ympyrä. Ehkä päädyin sinne töihin korjatakseni itseni lisäksi koko instituution.

Ahdasmielisiin uskonnollisiin ympyröihin palatakseni, muistinkohan mainita, että pyhäkoulussa ja aikuisten kokouksissa käynti oli tietenkin, tadaa, pakollista. En valinnut itse. En tosin valinnut montaa muutakaan asiaa ruokavaliosta vaatteiden kautta asuinpaikkaan tai ihmisiin, jotka lapsuuttani kehystivät.

Kävi vielä niinkin, että minut laitettiin (omasta halustani) omia ahtaita ympyröitäni vielä ahdasmielisemmän ja villimmän uskonnollisen yhteisön kesäleirille. Illalla siellä sammutettiin salin valot ja alettiin toistaa tiettyjä sanoja (kiitos, Jeesus), jotta niiden johdosta alkaisi toistaa toisia sanoja, sellaisia mihinkään tunnettuun kieleen kuulumattomia. Mikäli niin ei kuitenkaan käynyt, kaatui ehkä korvaukseksi selälleen maahan. Joku aavistuksen vastuullinen aikuinen kävi sanomassa väsyneimmille alakouluikäisille, että mene nukkumaan, silmät lurpsuu. Suurin osa ohjaajista oli vain fiiliksissä, kun Pyhä Henki toimii ja kaataa lapsia.

Itse ymmärrän Raamatun ja Jumalalta lahjaksi saamani järjen pohjalta Pyhän Hengen toimivan arvokkaammin, arkisemmin ja ennen kaikkea, tarpeellisemmin.

Kevään kuluessa on eri medioissa käynyt vilkkaana ongelmalähtöinen keskustelu kaltaisistani ahdasmielisissä ympyröissä, ”suljettujen ovien” (mitä tämä tarkoittaneekaan, ovethan ovat apposen auki) takana kasvaneista ja kasvavista lapsista ja nuorista. Koetin edellä antaa keskusteluun oman panokseni, mutten oikein onnistunut järkyttymään itseni puolesta. Missään tapauksessa ja tietenkään en silti kiellä tai vähättele yhtäkään aitoa kokemusta pelosta ja ahdistuksesta. Toivon totisesti kaiken kääntyvän paremmaksi sekä jo tehtyjen että tulevaisuudessa uhkaavien virheiden suhteen.

Paljon oikeansuuntaista on jo tapahtunut. Lapsuudestani kuluneiden parin vuosikymmenen aikana on esimerkiksi myrskynsilmään mediassa joutuneessa helluntaiherätyksessä panostettu lapsityöntekijöiden kouluttamiseen. Kaoottinen karismaattisuus ei kuulu lapsuuteen, eikä ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvun 14 mukaan oikein aikuisuuteenkaan. Uskonnollisesti merkitsevä toiminta tapahtuu nykyisin useimmiten valot päällä ja kellonaikoihin, jolloin niin lasten kuin aikuistenkin psyyke on vähiten alttiina ilmiöille, jotka selittyvät Pyhän Hengen sijaan inhimillisten mielten yksilö- ja yhteistoiminnalla. Tästä kehityksestä sopisi valtamedioiden myös kirjoittaa ja haastatuttaa nykyistä aktiivisemmin.

Ylilyönnit on helppo karsia, mutta ”ahdasmielisyydestä” tuskin päästään. Onko nimittäin paljonkin katsomuksellisia yhteisöjä — tai yhteisöjä ylipäänsä — joissa saa ajatella mistä vain mitä vain? Aidoksi ahdasmielisyydeksi ei nähdäkseni riitä se, että joitain asioita pidetään yhteisin sitoumuksin toisia asioita enemmän tosina. Ahdasmielisyydestä puhutaan todella vasta, kun keskusteluyhteys ja ymmärtämisen pyrkimys suhteessa ympäröivään maailmaan katkeaa ja poikkeavien ajatusten olemassaolo halutaan kieltää tai demonisoida. Eivät ne kielloin ja leimoin katoa. Ne odottavat kaikessa rauhassa tynnyrissä kasvatettujen kivuliaita kahleenkatkaisuja. Jälki ei ole kaunista kenenkään kannalta.

Miellän itse kuuluvani onnekkaisiin. Tynnyri ei ollut liian tiivis. Olen silti joutunut tekemään henkisen ja hengellisen irtiottoni, punnitsemaan menneisyyteni juurista hedelmiin. Se ei ole helppoa tai miellyttävää, mutta luulisin, että se kuuluu liki jokaisen nuoren aikuisen puolipakolliseen ohjelmistoon. Ja täysin riippumatta millaisissa ympyröissä kasvoi. Lopulta olen jäänyt osaksi uskonyhteisöä omana itsenäni, en ulkoisesta tai sisäistetystä pakosta, en kaikkea hyväksyen ja niellen.

Vanhemmuus ja lapsityössä toimiminen ovat tyrkänneet kapulan omaan kauniiseen käteen. Millaisen tynnyrin, siivilän tai hiekkaan piirretyn kehän rakentamiseen haluan osallistua tai olla osallistumatta? Kasvattamatta ei voi jättää, sillä sekin on kasvatusvalinta.

Se usko, jota sanoin ja teoin kommunikoin eteenpäin, on väistämättä usko, jonka itse nykyisenä minänä omistan. Oman ja osittain muidenkin lasten hengellisenä kasvattajana joudun siksi punnitsemaan, mihin minä uskossani uskon ja mitä minä uskostani uskon. Se ei ole teema, jota voisi avata muutamalla rivillä, mutta raapaisuun kykenen.

Ensinnäkin, usko on minulle positiivisempi asia kuin minä se näyttäytyi lapsuudessa ja nuoruudessani. Haluan puhua siitä aina valoon avautuvasti, vaikka siihen liittyy tietenkin myös pimeää ja vaikeaa.

Uskon tulee olla turvallista, eikä milloinkaan pelkotiloja synnyttävää. Mikään hengellinen tilanne ei saa herättää tuntua, että minuun syötetään jotakin vivuttamalla ja väkisin tai että minua käytetään hyväksi jonkun toisen kokemien suurempien päämäärien vuoksi.

Uskoa saa ja voi epäillä. Maailmassa on monia ajatuksia kaikista asioista. Ne saavat olla olemassa ja niitä saa ymmärtää. Koska usko tulee voida valita muiden asenteiden ja ajatusten joukosta, on oltava vaihtoehtoja. Tehtäväni ei välttämättä ole niitä esitellä, muttei myöskään kieltää tai perusteetta kielteistää.

Usko on voimavara. Jumalalla on meille loputtomasti lahjoja, ei vaatimuksia. Se, mitä saatamme pitää vaatimuksena, on tarkemmin tarkastellen lahja. On helpompi hengittää, kun asioita saa tehdä sen sijaan, että olisi pakko.

Viimeiseksi vielä se, että ”Kaiken on tapahduttava arvokkaasti ja järjestyksessä” (1.Kor. 14:40).