Maija Latvala

”Tästä aivopesu alkaa”, tapaa ystäväni Juhani sanoa, kun kaksivuotias Jeehu ristii tottuneesti kädet ruokarukoukseen. Toteamus kielii kyvystä suhtautua omaan kasvatustehtävään sekä huumorilla että tarkkanäköisyydellä. Totta se ei silti tietenkään ole. Oman uskonnollisen, poliittisen tai muun kaltaisen katsomuksen välittäminen henkisesti ja fyysisesti väkivallattomalla tavalla ihka omalle lapselle, kuuluu paternaalisiin, vanhemmuutta koskeviin ihmisoikeuksiin. Miten muuten voisi ollakaan? Neuvolasta saisi valtion viralliset katsomuskasvatusohjeet, joiden noudattamatta jättäminen tulkittaisiin sanktioiduksi vanhempainvirkavelvollisuuden rikkomiseksi? Kuulostaa länsimaisen demokratian sijasta yhteiskuntamallilta, jollaisia on jo ehditty kokeilla. Viimeisimpien kokeilujen seurauksista toipuvat jälkeläisineen edelleen ne, jotka niistä selvisivät hengissä. Ja kuka sellaiset ohjeet lopulta laatisi, miltä pohjalta – ja eritoten – miksi?

Ehkäpä esimerkiksi siksi, että lapsen oikeuksia tulisi sittenkin kunnioittaa yli vanhempien oikeuksien antamalla hänen itse valita arvonsa ja uskomuksensa, päämääränsä ja totuutensa. Hämmentävän moni muutoin hämmentävän selväjärkinen vanhempi asemoi kasvatusihanteensa tämän kaltaisen eetoksen elähdyttämänä. Eivät he tosin tyypillisesti ajattele, että muut pitäisi velvoittaa tekemään samoin. Silti on ajattelematonta ajatella, että valinta välttää katsomuksesta käsin ja katsomukseen kasvattamista tehtäisiin itsessään jotenkin katsomusten ulkopuolella. Tai että sen ansiosta kasvavan lapsen ympärillä saataisiin suojeltua jonkinlainen katsomusneutraali tila, tunnustusvapaa tabula rasa, josta käsin erilaisten arvojen ja uskomusten vahvuuksia ja heikkouksia on vaivatonta vertailla. Tietynlainen tila saatetaankin toki onnistua säilyttämään. Sitä on tapana kutsua tynnyriksi.

Päätös jättää ruokarukous rukoilematta ei ole siis yhtään sen vähempää katsomuksellinen valinta kuin päätös siunata ruoka. Molempien vaihtoehtojen kautta lapsi osaltaan väistämättä omaksuu tietynlaista tapaa nähdä maailma ja sen ilmiöt sekä suhtautua niihin. Ei ole olemassa puolueettomia mittareita, joilla voitaisiin havaita toinen vaihtoehdoista toista paremmaksi. Niin pitkään kuin lapsella ei ole juuri aitoja edellytyksiä itse tehdä perusteltuja päätöksiä, ne on jonkun toisen tehtävä. Sitä kutsutaan vanhemmuudeksi. Näennäinen valinnan tekemättä jättäminen on siksi vanhemmuudesta kieltäytymistä. Kyseinen kieltäytyminen koskee useimmiten juuri uskonnollisia katsomuksia. Kukaan ei nikottele, kun mielivaltaisesti valitsen esimerkiksi kielen, jolla lapseni puhuu, harrastukset, joiden parissa hän viettää merkittävän osan ajastaan, ihmiset, joihin lapsi luo suhteen tai käytöstavat, jotka paljolti muokkaavat lapseni kohtaamia sosiaalisia tilanteita. Millä oikeudella minä sen teen?

Katsomusneutraalin tilan luomispyrkimyksiin liittyy yllättävän usein ääneenkin ilmaistu ajatus siitä, että lapselle olisi sitten ”vähän vanhempana” tarkoitus esitellä eri uskontoja. Niistä voi kätevästi kypsässä iässä valita mieleisensä. Ruuan yhteisen siunaamisen sijasta lapselle kuvaillaan eri uskontojen ruokailemiseen liittyviä rituaaleja niitä visusti vähääkään harjoittamatta. Tämänkaltaisten ajatusten kera kasvattavan on kuitenkin kierrettävä näkemättä niin monta kompastuskiveä, että jo tietoisuus niistä riittäisi halvaannuttamaan moiset haaveet omaan hataruuteensa.

Ensinnäkin on oltava määrätietoisesti ajattelematta sitä kiusallista tosiasiaa, ettei ole mitään perusteita pitää nimenomaan uskontoa siinä määrin muunkaltaisista katsomuksista eroavana, että sen kohdalla olisi toimittava poikkeuksellisesti. Tämä onnistunee kauhistuttamalla itseään mahdollisuudella, että kasvatuksestaan uskonnon harjoitukseen ja jopa uskomiseen viittaavat elementit karistamaton tulee kenties esittäneeksi lapselle totena esimerkiksi yliluonnollista ja tuonpuoleista koskevia asioita, jotka eivät sitä kuitenkaan välttämättä ole. Puhtaaksi viljeltynä pelko johtaa insinööri-isiin (ei sillä, että insinööriydessä tai isyydessä lähtökohtaisesti mitään vinoutunutta olisi), jotka eivät lue lapsilleen (luonnon)tieteen näkökulmasta mahdottomiksi luokiteltavia juonenkäänteitä tai hahmoja sisältäviä tarinoita ja satuja. Siinäpä katsomuksettomasti neutraali valinta. Mitä mahtavat kyseiset isät tehdä naapurin nääpiön paukuttaessa hiekkalaatikolla omaa Onnimannia lapiolla päähän. Toimijaosapuolelle voi toki kertoa, että toiminta aiheuttaa kohteessaan fyysistä kipua. Tämä on tarvittaessa todennettavissa. Kehotusta sen lopettamiseen ei kuitenkaan ole mahdollista esittää, koska tekojen moraalista luonnetta ei voida puolueettomasti  havaita. Jostain syystä lapion ottaminen lapsen kädestä tuntuu – ja nimen omaan tuntuu – näistä isistä yhtä ehdottoman tarpeelliselta kuin lasten suojeleminen surullisen kuuluisalta Suvivirreltä.

Toinen ilmeinen ongelma liittyen eri uskontojen turvallisen etäiseen esittelyyn lapselle koskee niiden valintaa. Millä perusteella maailmanuskonnot ansaitsisivat tulla esitellyiksi, mutta esimerkiksi lukuisat heimouskonnot eivät? Koko uskonnon käsitekin on muuten juuriltaan täysin länsimaalainen. Siksi se ei vastaa useimpien ”uskontojen” kannattajien kokemusmaailmaa, jossa mitään muusta kulttuurista erillistä uskonnoksi nimettävissä olevaa ilmiötä ei tunnisteta. Monien traditioiden niputtaminen yhdeksi uskonnoksi on myös lähtökohta, joka ei tee oikeutta kyseisille perinteille. Hindulaisuuden eri suuntausten välillä on suurempia eroja kuin niin sanottujen Lähi-idän uskontojen, juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin. Tämänkaltaisten ongelmien uskonnonfilosofisesti perustelluksi ratkaisemiseksi ja tarkoituksenmukaisen tiedollisen laajuuden takaamiseksi olisi hyvä, mikäli kasvattajalla olisi taustallaan uskontotieteellisiä opintoja useamman ylemmän korkeakoulututkinnon opintopistemäärien mitalla. Muussa tapauksessa lapsi tuskin saa riittävää tietoa riittävässä määrin uskontojen omista lähtökohdista esiteltynä, jotta kykenisi aidosti valitsemaan uskonnoista itselleen omimman.

Uskonto ei kuitenkaan toisaalta ole pelkästään tiedollisella tasolla hallittavissa oleva ilmiö. Vanhempi voi kenties kyetä vielä välttävästi kuvaamaan keskeisten maailmanuskontojen keskeiseksi katsottuja opillisia ja eettisiä perusajatuksia. Huolella valikoidun esineistön sekä uskonnon harjoittamiseen liittyvien tilojen esittelykin saattaa vielä sujua muun työ- ja perhe-elämän yhteensovittelun sivussa. Lapsi on kuitenkin lisäksi vietävä tarkkailevassa hengessä seuraamaan uskonnonharjoituksellisia tilanteita, niin yhteisöllisiä kuin yksityisiäkin. Hänelle on hankittava eri uskontokuntia edustavia ystäviä. Erilaisten pyhien tekstien lukeminen saa käydä iltasadusta. Kirjaston maailmanuskontoja esitteleviä dokumentteja varten on etsittävä kirpputorilta vanha VHS-nauhuri. Lomamatkakohteiden suunnittelussa ensisijaisiksi kriteereiksi eivät enää käy turvallisuus ja siisti, lapsiystävällinen huoneistohotelli, vaan mahdollisuus tutustua paikallisiin uskontoihin autenttisissa ympäristöissään. Ja vaikka kaikki tämä tehtäisiin, jää paljon vielä välittämättä siitä, mistä uskonnossa yleisesti ja erityisesti on kyse. Armoa voi eritellä opillisesti, ei kokemusta siitä, mitä on elää ja hengittää siinä. Seurakunnassa koettavaa yhteys ei avaudu lukemalla artikkeleita yhteisöllisyydestä. Miten selittää, mitä herää sielun pohjalla henkiin, kun kuulee jo olemasta unohtuneen pyhäkoululaulun vuosikymmenten takaa? Siihen ei edes entisellä pyhäkoululaisella itsellään ole sanoja. Miten lapsi voisi siis valita yhdenkään esitellyistä kymmenistä uskonnoista, jos ei varsinaisesti ymmärrä niistä yhtäkään?

Viimeinen ja korkein kierrettävistä kompastuskivistä liittyy siihen rajaan, joka erottaa uskonnon ulkopuolisen sen sisäpuolisesta. Varsinaisestihan vain ulkopuolella vallitsee uskonto. Koko sana kalskahtaa välimatkalta. Sisäpuolella eletään suhteessa. Suhdetta ei voi kommunikoida, se ”ollaan todeksi”. Se on väistämättä luonteeltaan henkilökohtaista, intiimiä ja koko yksilön olemassaolon läpäisevää. Paraskaan uskontoihin perehdyttävä kasvatusohjelma  ei voi ikuisena ulkopuolisena lahjoittaa lapselle tuota suhdetta, eikä siitä suhteesta nousevaa ihmispersoonaa juuriinsa asti leimaavaa turvallisuuden peruskokemusta, joka nousee ymmärryksestä, että on minua suurempi, joka on tässä ja joka haluaa minulle hyvää. Tämän toteaminen ei tarkoita, etteikö ”uskontoneutraalilla” alueella kasvatettu lapsi voisi elämässään kokea arvokkaita ja perustavia asioita, kehkeytyä itsekseen rakastavissa ihmissuhteissa ja kasvaa kaikin puolin tasapainoiseksi persoonaksi. Tämän toteaminen tarkoittaa ainoastaan, että ajatus katkaisijarivistä vaikka kovinkin huolella valitun uskonnon kytkemisestä päälle kyllin kypsässä iässä ei ole juuri todellisissa tekemisissä uskonnon kanssa ollut. Yhdenkään niistä. Ei siis siksi sekään, jonka katkaisijoita on määrä sivistettynä painella.

Juhanina jatkaisin ”aivopesua”. Niin tekevät kaikki muutkin vanhemmat riippumatta siitä, tiedostavatko tai tunnustavatko asiaa. Kasvatuksessa välitetään aina sitä, mitä itse pidetään hyvänä, tavoiteltavana ja totena. Täsmällisemmin sanottuna, kasvatus nimenomaan on hyvänä, tavoiteltavana ja totena pidetyn välittämistä seuraavalle sukupolvelle. Siihen, että ”menkää kaikkeen maailmaan” alkaa omasta perheestä ei liity ensimmäistäkään eettisesti tai älyllisesti epäilyttävää piirrettä. Korkeintaan päin vastoin.