Rovasti Hannu Paavola ilmaisi huolensa luterilaisen kirkon seurakuntalaisuuden teologian tilasta Kotimaa-lehden esseessään Kutsumuksesta on kysymys (27–28/2020). Vapaaehtoistyötä on kehitetty kirkossa viime vuosikymmeninä, mutta Paavola kokee jo sanan kielivän organisaatio-, hallinto- ja työntekijäkeskeisestä umpiperästä. Vapaaehtoisuuden mahdollisuudet rajataan palkattujen työntekijöiden määrittämään valikoimaan, joista poimia itselle mieleiset. Siitä elämänsisältöä, ihmissuhteita ja yhteisöllisyyttä!

Lähtökohta kelvannee monelle taholle, muttei juuri seurakunnalle. Vastuu evankeliumin lahjan hoitamisesta ja jakamisesta eteenpäin kuuluuvan kaikille, Paavola muistuttaa. Luterilainen teologia korostaa kristityn kutsumuksen toteutuvan perheen ja ammattityön piirissä. Regimenttiopin mukaisesti ajatellaan Jumalan toimivan yhteiskunnassa ja kirkossa eri tavoin. Kirkon aarre on evankeliumi, yhteiskunta huolehtii oikeudenmukaisuuden ja rakkauden toteutumisesta. Regimentit täydentävät toisiaan, mutta niiden sekoittamiseen on suhtauduttu varauksin. Paavola uumoilee, että se on hämärtänyt kutsumuksen liittymisen niin perheeseen ja työhön kuin seurakuntaankin.

Paavola päätyykin kyselemään sen papin perään, joka toteaa, että kauhean väärinkäsityksen vuoksi seurakunnan työntekijät ovat joutuneet täysvastuuseen kirkon työstä, vaikka se kuuluu kaikille. Yhtä lailla hän kaipaa seurakuntalaisia, jotka ”istuisivat pappinsa kanssa alas ja kysyisivät että miten jaksat ja voitaisko yrittää yhdessä?”

Vapaakristillisestä näkökulmasta kuvattu kuvio on liki peilikuva. Meillä talkoot ovat yhteiset jo taloudellisen rakenteen vuoksi. Pastorilta on luontevaa kysyä, että tehtäiskö näin ja tällä työnjaolla. Oikeita töitä saa halutessaan paiskia palkatun työntekijän suunnitteleman ja määrittelemän harrastepiireilyn sijaan. Toisaalta, pesuveden mukana ehkä lipsahtaa toinen regimenteistä – juuri kutsumuksemme arjen keskellä toteutuva puoli, jota emme oikein osaa hahmottaa ”hengelliseksi”. Se toimen ja olemisen tapa, jolla rakennamme kaunista, hyvää, totuudellista ja oikeudenmukaista Jumalan maailmaa ympärillemme.

Kuluneena keväänä moni meikäläinen seurakunta-aktiivi – niin kävijä kuin tekijäkin – havaitsi helpottuvansa, kun vähintäänkin viikoittainen kirkkotie katkesi. Useille se sisälsi valmistautumista vaativaa vastuunkantoa, joten huojentuneisuus on luonnollista. Puhallellessaan ehti pohtia, menikö kirkkoon tai kokoukseen – miten kukin sen sanoittaa – koska on sunnuntai, vai koska useina päivinä ei ole sunnuntai. Jos sunnuntai ei nimittäin siroa arkeen, seurakuntaruumis jää torsoksi, vaikka pyhäpäivän kokoontuminen rakennettaisiin kaikki jäsenet osallistavin tavoin ja kirkkokahveilla kohdattaisiin koko ruumis kiireestä kantapäähän. Eihän silloin jää käteen muuta kuin elämänsisältöä, ihmissuhteita ja yhteisöllisyyttä ainakin yhdelle viikon päivistä, vaikka palkatun puhujan, pianistin ja pullan vadille asettelijan sijaan tehtäviä hoitavat pitkälti vapaaehtoiset. Tuotamme siinä missä kansankirkkokin vain tilanteita: Tulipahan taas tehtyä. Huh, otetaan viikon päästä seurakunta uusiksi!

Elävä ruumis ei ole tilanne. Se ei ala ja pääty, vaan hengittää silloinkin, kun ei ole koolla, ja pysyy jäsentensä tavoin kokonaisempana kokoontumalla. Kukaan jäsenistä ei ole seurakunta, mutta jokainen jäsen on seurakuntaa – jatkuvasti ja koko ajan. Seurakuntaa ei voi siirtää hyllylle. Ei ole luukkua, jolle laittaa lappu. Perheen jäsenyys ei lakkaa, kun ylitän kodin kynnyksen, eikä seurakuntaankaan siksi mennään tai olla menemättä. Siellä ei toimita tai väsähdetä toimimaan. Seurakunta ei ole ihmisten, ihmissuhteiden, toiminnan, ilmaistujen ajatusten ja paikan summa. Se on verrattomasti enemmän. Mitä missään milloinkaan teen tai olen, teen ja olen pään – Kristuksen – alle alistuneiden jäsenten muodostamassa ruumiissa. Se ei näy silmille useimmissa tilanteissa, mutta on silti tosi.

Lauman lampaan ja ruumiin tai perheen jäsenen identiteetti on helpompi muistaa, kokea ja tunnustaa, kun saamme säännöllisesti sopivassa suhteessa sitä ruokkivaa pään, sielun ja sydämen ravintoa – uusia ja vanhoja Raamatusta avautuvia näkökulmia, hyvää kosketusta, helliviä ja haastavia sanoja, rohkaisua, rajoja, rakkautta. Ne ovat ainoa todella toimiva laumasuoja, jonka avulla pysymme seurakuntaruumiin toimintakykyisinä jäseninä sielläkin missä emme muita jäseniä näe. Kannamme sunnuntaita kaikkialle minne menemme.

Jos terveydentilasi puolesta on mahdollista, tee parannus ja palaa ensi tilassa seurakuntasi yhteisiin kokoontumisiin oikaistuin asentein ja ajatuksin. Parannus ei alkukielellä merkitse väitetysti mielenmuutosta, vaan paluuta paimenen luokse. Ei vaativaa, vaan suloista! Se on paikkansa löytämistä pään alaisuudessa. Se paikka ei ole omiin muotoihin mukautunut vakituoli kirkkosalissa, ei pianojakkara, puhujakoroke, kahvinkeittimen edusta tai siivouskomero. Paikka laumassa on muiden lampaiden kanssa samassa tahdissa sykkivä sydän. Se ei sano määmää, vaan pääpää, koska pää määrää tahdin. Yhteistä sykettä tarkistelemme viikoittain olemalla lähellä toisiamme.