-

|

Ei niin pahaa ettei jotakin hyvääkin

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin

Olin todella väsynyt. Väsynyt ja uupumuksen masentama. Ahdisti, kun en ehtinyt tehdä työtäni kunnolla. Tuntui, etten enää osaakaan, ammattitaitoni oli kadonnut kiireen ja selviytymisen alle, eikä täydennyskoulutuksista voinut edes uneksia. Asiakkaat jäivät vaille tarvitsemaansa huomiota. Kirjalliset työt olivat tekemättä ja ilmapiiri tiimissä vähintäänkin tulenarka. Jokainen oli vuorollaan sairauslomalla, pahimpana päivänä paikalla ei ollut ketään tiimistämme.

Mietin miten jaksan kesään asti, ja riittääkö kesäloma rankasta työvuodesta selviämiseen. Siis vain selviämiseen. Syksyä kesän jälkeen en halunnut edes ajatella. Pitkä sairausloma tuntui ainoalta vaihtoehdolta pysyä järjissään. Toisaalta, kukaan muu ei tee töitäni kun olen poissa, joten tekemättömien kirjallisten töiden määrä ei sairauslomien aikana vähene vaan lisääntyy joka kerta.

Yhtenä aamuna kaikki oli toisin. Asiakasmäärät romahtivat ja fyysinen työ lähes loppui. Tajusin heti, että tilaisuuteni oli nyt tullut. Tein kaikki rästissä olleet kirjalliset työt. Vähän valmistelin jo syksyäkin. Ihan vähän vain, mutta enemmän kuin koskaan ennen.

Annoin kaiken huomion paikalla olleille asiakkaille. Ehdin huomioida jokaisen, toimia juuri niin kuin oli hänen etunsa mukaista. Katsoin koulutusvideoita ja tutustuin opetusmateriaaleihin. Ehdin jutella työkavereiden kanssa. Ilmapiirikin seestyi, uskalsin taas hengittää.

Alkuvuodesta suunnittelin häitäni toukokuun alkuun. Voimavarat valmisteluihin sulivat kuitenkin työstressin alla kuin lumi vappuaamuna. En todellakaan ollut suunnitellut olevani jatkuvasti sairas ja väsynyt. En suunnitellut alakuloa ja jatkuvia sairauspoissaoloja, joiden aikana todellakin vain lepäsin. En edes muista niistä päivistä mitään.

Juhlat jouduttiin siirtämään, koska yli kymmenen hengen kokoontumisia ei saanut järjestää. Vihkitilaisuus vietettiin suunniteltuun aikaan oman perheen ja todistajien läsnä ollessa. Valmisteluiksi riitti, kun leivoin kaksi kakkua ja tein hääpukuni valmiiksi. Ei tarvinnut jaksaa askarrella, ei koristella, ei juhlia. Hääpäivänä olin päiväunilla kello viisi iltapäivällä. Sain levätä.

En todellakaan ollut suunnitellut
olevani jatkuvasti sairas ja väsynyt.

Jalkapallo, koripallo, kitaratunnit, säbätreenit. Kuka vie, kuka hakee, pääsisikö tämä teidän kyydissä, minä voin sitten kyllä tuoda takaisin päin? Missä tahansa lapsiperheessä illat menevät usein harrastusten parissa, ja vanhempien osana on vähintäänkin organisoida arki niin, että lapset ehtivät ajoissa sinne minne nyt ovat milloinkin menossa.

Eräänä toukokuisena iltana tajusin, etten ole moneen viikkoon kuskannut ketään minnekään, en hoputtanut tokaluokkalaisia jalkapallotreeneihin, en odotellut harrastajia koulun aulassa, en neuvotellut kimppakyydeistä. Olin viettänyt illat kokaten seuraavan päivän ruokia, harjoitellen murtolukujen kerto- ja jakolaskua ja suomen kielen sanaluokkia sekä etsien tyhjiä vessapaperirullia seuraavan päivän askarteluihin. Lapset leikkivät pihalla kymmentä tikkua laudalla.

Päivät olivat edelleen pitkiä ja omalla tavallaan täysiä, mutta tainnuttava väsymys oli helpottanut, ainakin hiukan. Ajattelin, että ehkä minä sittenkin osaan työni, ammatin, johon olen vuosikausia opiskellut ja jolla olen vielä pidempään elättänyt itseni.

En joutunut jäämään sairauslomalle. Itse asiassa olin terveempi kuin moneen kuukauteen, vaikka koko maailma oli sekaisin sairauden takia. Sairauden, joka on koskettanut liki jokaisen tämän pallon tallaajan elämää ainakin jollain tavalla. Sairauden, joka edelleen uuvuttaa, sairastuttaa ja niittää ihmishenkiä kuin hallayö viljaa. Ja siltikin se kevensi omaa kevättäni siinä määrin, että ihan koko kesäloma ei ole mennyt vain voimien keräämiseen. Tutkimattomia ovat Herran tiet ja aivoitukset.