Tapio Lohikon pitämä saarna 9.4.2017 Tampereen baptistiseurakunnan tv-jumalanpalveluksessa.
Pääsiäistä edeltävän palmusunnuntain tapahtumista kertovat kaikki evankelistat – Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemia kohti ja kansanjoukot riemuitsevat, levittävät vaatteita ja katkovat palmunoksia hänen eteensä tielle.
He huutavat (Matt. 21:9): ”Hoosianna Daavidin pojalle! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!” Jeesus otettiin vastaan kuin kuningas! – Meidän on hyvä huomata, että myös Jeesus otti vastaan ja hyväksyi hänelle osoitetut kuninkaalliset ”Hoosianna!” -riemuhuudot, eikä torjunut niitä jonkinlaisen väärän nöyryyden nimissä.
Sillä kun jotkut kansanjoukossa mukana olleet fariseukset huutojen johdosta sanoivat Jeesukselle: ”Opettaja, nuhtele opetuslapsiasi”, niin hän vastasi heille terävästi: ”Minä sanon teille: jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat” (Luuk. 19:39–40). Tulollaan Jeesus täytti Vanhan testamentin profeetta Sakarjan ennustuksen (Matt. 21:5): ”Katso, sinun kuninkaasi tulee sinulle hiljaisena ja ratsastaen aasilla, ikeenalaisen aasin varsalla.”
Daavidin poika ”Daavidin poika” on monille tuttu ilmaus, mutta mitä se oikein tarkoittaa? – Daavid tuli Israelin kuninkaaksi noin tuhat vuotta ennen Jeesuksen syntymää. Hänen aikanaan valtakunta kasvoi ja vahvistui ja pääsi rauhaan joka puolelta. Daavidin poika Salomo, joka tuli kuninkaaksi hänen jälkeensä, hallitsi siten tilanteessa, jossa ei tarvinnut käydä sotia, vaan saattoi keskittyä rauhan töihin. Niinpä Salomo teki Jerusalemissa suuria rakennustöitä, ja kirjoitti valtavan määrän sananlaskuja ja muuta viisasta, kuten Raamatussa olevat Saarnaajan kirjan ja Laulujen laulun.
Salomon jälkeen valtakunta kuitenkin jakautui ja alkoi rappeutua. Myöhemmin kuningas Nebukadnessar vei Daavidin suvun viimeiset kuninkaat ja koko kansan Baabeliin, pakkosiirtolaisuuteen. Baabelin vankeus kesti 70 vuotta, mutta sen päätyttyä ei Daavidin valtakunta palannut entiselleen, eikä hänen jälkeläisistään enää noussut kuningasta. Niinpä on hyvin merkityksellistä, että palmusunnuntaina Jeesusta kutsuttiin ”Daavidin pojaksi”.
Raamatun sukuluetteloiden mukaan Jeesus on Daavidin jälkeläinen. Matteuksen evankeliumissa oleva Jeesuksen isän, Joosefin, sukuluettelo osoittaa hänen kuuluvan Daavidin jälkeläisten kuninkaalliseen linjaan. Luukkaan evankeliumissa oleva Marian sukuluettelo eroaa kuninkaallisesta linjasta, mutta osoittaa Jeesuksen olevan Daavidin jälkeläinen myös äitinsä puolelta.
Palmusunnuntain kansanjoukossa oli huudoista päätellen useita, jotka todellakin uskoivat Jeesuksen olevan ”Daavidin poika”. Se, joka alkaisi hallita Israelia Messias-kuninkaana! Koska Messiaan tuloa oli jo kauan odotettu, herätti Jeesuksen ilmestyminen intohimot. Hän nosti esiin nämä vuosisataiset odotukset, mutta aiheutti myös pelkoa ja vastustusta. Mielipiteet hänestä jakautuivat jyrkästi. Toiset sanoivat, että hän on hyvä – toiset, että hän on vaarallinen villitsijä.
Palmusunnuntai on kuitenkin muutakin kuin kansan riemu ja Hoosianna-huudot. Sillä Jeesus ratsasti Jerusalemiin lopulta yhtä tarkoitusta varten: hän meni sinne ristiinnaulittavaksi. Niin kuin hän oli jo aiemmin sanonut ”ei sovi, että profeetta saa surmansa muualla kuin Jerusalemissa”. Hän oli menossa pääsiäisjuhlille, ei kuitenkaan juhlimaan, vaan syntiemme tähden pääsiäislampaana kuolemaan. Kuten Johannes Kastaja jo varhain ennusti: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” (Joh. 1:29).
Matka Jerusalemiin Vaellus oli ollut pitkä, paljon pitempi kuin aasilla ratsastettu viimeinen taival. Se alkoi pohjoisesta, Filippuksen Kesarean tienoilta. Evankelista Luukas sanoo siihen liittyen (9:51): ”Kun hänen ylösottamisensa aika oli täyttymässä, käänsi hän kasvonsa Jerusalemia kohti, vaeltaaksensa sinne.” Siitä lähtien Jeesus kulki koko ajan kohti Jerusalemia. Matkallaan hän kohtaa paljon ihmisiä, opettaa heitä ja parantaa heitä monista sairauksista. Luukas kertoo (13:22): ”Hän vaelsi kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään ja opetti, kulkien Jerusalemia kohti.”
Vasta Jerikoa lähestyessään Jeesus sanoo kahdelletoista opetuslapselleen suoraan, mistä on kysymys (Luuk. 18:31–33): ”Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.”
Tässä vaiheessa opetuslapset eivät lainkaan käsittäneet mitä Jeesus tällä puheellaan tarkoitti. Jerusalem ja pääsiäisen tapahtumat lähestyivät kuitenkin kovaa vauhtia, ja Jerikon läpi kuljettuaan Jeesus jatkoi matkaa entistäkin määrätietoisemmin. Sen voi aistia Luukkaan sanoista (19:28): ”Tämän sanottuaan hän kulki edellä vaeltaen ylös Jerusalemiin.”
Vaikka Jeesus tiesi tarkalleen, mikä häntä siellä odotti, näyttää tuolla kaupungilla olleen erityinen sija hänen sydämessään. – Luukkaan sanoin (13:34): ”Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niin kuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.”
Jerusalemin ongelma Jerusalemin ongelma oli koko ajan ollut se, että he odottivat Messiasta, joka vapauttaisi heidät maallisen valloittajan ulkoisen vallan alta. Heidän mielestään se ratkaisisi asiat, sillä he ajattelivat ongelmiensa olevan ”noiden toisten”, ei heidän itsensä, syytä. Niin kuin kuningas Daavid muinoin rakensi valtakunnan, niin tarvittaisiin nyt ”Daavidin poika” palauttamaan Israelin mahti ja loisto. Tuo vapauttaja ei kuitenkaan tulisi olemaan Jeesus. – Päinvastoin, Jerusalemia kohti ratsastaessaan hän näkee sen osaksi tulevan jotakin, mistä sen asukkaat eivät olleet pahimmissa painajaisissaankaan uneksineet.
Jerusalemia lähestyttäessä käy jälleen selväksi, kuinka rakas se oli Jeesukselle, mutta myös se, kuinka suuren pettymyksen kaupunki oli hänelle tuottanut. ”Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä ja sanoi: ’Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu. Sillä sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät (–-) eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sen tähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut.’ Ja hän meni pyhäkköön ja rupesi ajamaan myyjiä ulos ja sanoi heille: ’Kirjoitettu on: ’Minun huoneeni on oleva rukoushuone’, mutta te olette tehneet siitä ryövärien luolan.’” – Näin Luukas (19:41–46).
Jeesuksen rakkaus Jerusalemia kohtaan ei tarkoittanut silkkihansikkain kohtelua eikä se ollut pelkkää lempeyttä. Hän ei hyväksynyt Jumalan huoneen alennustilaa, ei standardien muuttamista eikä niistä luistamista. Hänestä sanotaan (Joh.2:17): ”Kiivaus sinun huoneesi puolesta kuluttaa minut.” Rakkaus ei tarkoittanut silloin, niin kuin ei nytkään, kaikenlaisen vääryyden hyväksymistä. Se sanotaan suoraan jopa ”rakkauden ylistyksenä” tunnetuksi tulleessa 1. korinttilaiskirjeen 13. luvussa: ”Rakkaus (––) ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa”.
Jerusalemin ongelma ei sittenkään ollut toisten, vaan heidän itsensä aiheuttama. Se oli syvempi kuin ulkoisen vapauden menettäminen. Kyseessä oli sisäinen vankeus, jota he eivät itsessään tunnistaneet. Orjuus oli ominaista pakanakansoille, ei heille! Heidän isänsä oli Jumala, he olivat Aabrahamin jälkeläisiä, joille Mooses oli antanut lain. He olivat ”Kirjan kansa”. – Ja kuitenkin Jeesus sanoi heille: ”Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja” (Joh. 8:34).
Jeesus iski ongelman ytimeen – niin, suoraan sydämeen. Sillä sieltä, sydämestä, lähtee niin oikea kuin väärä; siellä asuu vapaus tai orjuus. Totta on, että Jeesus, Daavidin poika, oli juutalaisten kaipaama Messias, mutta hänen ensisijainen tehtävänsä oli vapauttaa heidät – kuten meidätkin – synnin vankeudesta. Omia syntejään ei voi panna toisten syyksi, vaan ne pitää jokaisen itse tunnustaa, ja saada ne siten anteeksi. On tärkeätä, että synnin orjat tulevat vapaiksi, sillä synti pilaa elämän ja samalla koko maailman.
Etsikkoaika Miten sitten orja voi itsensä vapauttaa? Ei mitenkään. Hän tarvitsee vapauttajan. Tätä vapautusta ja anteeksiantamusta Jeesus tarjosi Jerusalemissa – ja kaikkialla Israelissa. Tätä koski heidän etsikkoaikansa, josta Jeesus puhui, mutta tätä etsikkoaikaansa he siis eivät tunnistaneet. He katsoivat Jeesuksen ohi odottaessaan toisenlaista Messiasta. Syntejä anteeksiantavan Jeesuksen he kielsivät. Tapahtui, niin kuin Johannes kirjoittaa evankeliumissaan (Joh. 1:11): ”Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.”
Onneksi näyttää siltä, että he tulevat saamaan toisen mahdollisuuden. Apostoli Paavali näet kirjoittaa roomalaisille: ”Minä en tahdo pitää teitä tietämättöminä tästä salaisuudesta, että Israelia on osaksi kohdannut paatumus – hamaan siihen asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut” (Room. 11:25). Heidän uusi mahdollisuutensa Messiaansa Jeesuksen tunnistamiseen ja tunnustamiseen veisi pitkän ajan, mutta se on tulossa! Paavalin mukaan sitten, kun ”pakanain täysi luku on sisälle tullut”. Eli kun Jeesuksen antama lähetyskäsky on viety päätökseen ja evankeliumin sanoma on saavuttanut kaikki pakanakansat.
Kaiken kaikkiaan palmusunnuntai ei ole vain kertomus siitä, miten Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin kansanjoukkojen riemuitessa ja levittäessä palmunoksia hänen eteensä. Monille se on koko tarina, vaikka se on vain osa tarinasta. Palmusunnuntai opettaa meitä kunnioittamaan ainutlaatuisia mahdollisuuksien hetkiä. Hetkiä, jotka eivät ehkä koskaan palaa, tai palaavat vasta pitkän ajan kuluttua. Palmusunnuntain sanoma muistuttaa meitä siitä, että tavalla tai toisella Jeesus tulee lähellemme, ja meillekin koittaa etsikkoaika.
Etsikkoaika on erityinen vaihe elämässä. Silloin meitä kutsutaan johonkin uuteen. Meille tarjotaan mahdollisuus muutokseen. On tärkeätä tunnistaa etsikkoaikansa, jotta se ei se pääse menemään ohi. Se ei ole jotakin, joka oli tarkoitettu vain Jerusalemille ja juutalaisille. Etsikkoaika kuuluu meille kaikille. Kaikkien riemuhuutojen keskeltä kuuluva palmusunnuntain vakava muistutus on se, mikä voidaan ilmaista Vanhan testamentin profeetan voimallisilla sanoilla (Jes. 55:6): ”Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on.”
TV-jumalanpalvelus on katsottavissa Yle Areenassa 30 päivän ajan.
Ristiä ei voi kiertää
Viipymiseni palmusunnuntain ja pääsiäisen sanoman ääressä sai minut huomaamaan niiden ajankohtaisuuden. Vaikka Raamatussa kerrotut Jeesuksen viimeisten päivien kokemukset tapahtuivat kauan sitten, niin ne voisivat toistua milloin ja missä tahansa. – Ai miten niin? No siksi, että Jeesus ei ole muuttunut, maailman perimmäinen olemus ei ole muuttunut, eikä ihminen pohjimmiltaan ole muuttunut! Siinä mielessä kaikki on niin kuin ennenkin.
Mutta onhan ihminen ja samalla maailma kokenut valtavan muutoksen sivistyksen ja siihen läheisesti liittyvän tiedon kasvun myötä! Kyllä, valtavan muutoksen todellakin. Mutta on jotakin, mikä ei ole muuttunut.
Maailman olemus on sama kuin silloin, kun Johannes sanoi sen olevan ”lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus” (1.Joh.2:16). Ihminen elää luonnostaan vieläkin ”lihan vallassa” (Room.7:5) ja ”lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan” (Room.8:7). Maailma voi olla sivistynyt ja ihminen koulutettu ja tietäväinen, mutta luonnostaan kumpikin suhtautuu Jumalaan vastahakoisesti, tosi paikan tullen vihamielisesti.
Tämä käy ilmeiseksi silloin kun Jeesus ilmaantuu kuvioihin. Ei hän tietenkään saavu paikalle samalla tavalla kuin kaksituhatta vuotta sitten. Mutta Pyhän Hengen elävöittämä Jumalan sana tuo Jeesuksen läsnä olevaksi. Ja silloin suhtautuminen häneen on samanlaista kuin ennenkin. Koko asenteiden kirjo on ennen pitkää läsnä, kiinnostuksesta välinpitämättömyyteen ja rakkaudesta vihaan asti.
Viha Kristusta kohtaan ilmenee selvimmin miljoonien, jopa satojen miljoonien kristittyjen vainona. Mutta ei vihamielisyys toki aina ole niin avointa. Monesti se näkyy vain vastahakoisena tai torjuvana asenteena Jumalan sanan periaatteita kohtaan.
Mutta ”lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan” – edelleenkin. Ja hankala juttu on se, että kristityksi tunnustautuvan ”liha” ei ole sen parempi kuin ei-kristityn tai nimikristityn. Se vain on oppinut kätkeytymään taitavammin. Se osaa kääntää itsekkyytensä ja oman edun etsimisensä jopa hyvin hengelliseksi! Siksi se voi olla seurakunnalle pahempi ongelma kuin ei-kristityn ”liha”. Se kun on mukana seurakunnan toiminnassa, ja sitä voi olla vaikea tunnistaa.
Mainitut muuttumattomat asiat johtavat luonnostaan siihen, että paikalle saapuessaan Jeesus kokisi saman kohtalon kuin ennenkin. Eikä vain maailmassa. Myös seurakunnassa, jossa ”lihan mieli” vallitsee, hänet tavalla tai toisella siirrettäisiin syrjään.
Sillä jompikumpi menee ristille. Jos se ei ole minussa ja sinussa asuva ”lihan mieli”, niin sitten se on — Jeesus Kristus.
(TL)
