Vanhassa testamentissa kuvattu vanhan liiton seurakunta on esimerkiksi ja opiksi nykyajan seurakunnalle. Jo silloin seurakunnan elämässä oli monenlaisia vaiheita. Israel koki erityisen uudistumisen palattuaan luvattuun maahan 70-vuotisen Baabelin vankeuden jälkeen. Omaan maahansa palattuaan he alkoivat rakentaa Herralle temppeliä. Sen perustusta laskettaessa kansa rukoili yhdessä:

”Ja kansa kohotti suuren riemuhuudon ja ylisti Herraa siitä, että temppelin perustus oli saatu lasketuksi. Mutta monet vanhat papit, leeviläiset ja sukujen päämiehet, jotka olivat nähneet edellisen temppelin, itkivät ja valittivat, kun he katselivat uuden temppelin perustuksia. Monet taas huusivat ilosta, ja äänekkäässä riemussaan ihmiset eivät kuulleet toisten itkua. Kansan ilonpito kuului kauas.” (Esra 3)

Pettymykset ja toivo

Temppelirakennustyömaan nuoret katsoivat tulevaisuuteen. Heille uusi elämä Jumalan yhteydessä oli parempi kuin mikään muu tässä maailmassa. He seisoivat pyhässä paikassa Jumalan edessä ja halusivat elää kokonaan Herralle. Nuoret eivät tee kompromisseja ja ovat ehdottomia uskossaan. Vanhemmilla oli takanaan enemmän elettyä elämää: pettymyksiä, vastoinkäymisiä ja realismia. He muistivat kuinka Jumalan kirkkaus oli jättänyt seurakunnan ja katkerat vuodet Babylonian vankeudessa. He kaipasivat entisen temppelin ulkoisia merkkejä ja elementtejä: liiton arkkia, rituaaliesineitä ja jumalanpalveluselämää, joita ei enää ollut.

Teemme väärin, jos kadumme kuluneita vuosia ja olemme tyytymättömiä tähän päivään. Eikö Herra ole tänään auttajamme? Meillä on vaara sokeutua ja hukata tämän päivän työn arvo. Profeetat Haggai ja Sakarja varoittivat kansaa, ettei se halveksisi pientä alkua, jonka Jumala oli aloittanut. Nostalgia voi olla tappavaa, jos seurakuntaelämä ei vastaa henkilökohtaisia odotuksiamme. Vanhetessa katsotaan taaksepäin mennyttä elämää ja se tuottaa tuskaa. Vanheneminen merkitsee aina luopumista ja aika kultaa muistot. Raamattu varoittaakin: ”Älä sano: ’Mikä siinä on, että entiset ajat olivat paremmat kuin nykyiset’? Sillä sitä et viisaudesta kysy”, (Saarn 7).

Nuoremmat eivät olleet koskaan nähneet vanhojen muistelemia aikoja ja iloitsivat, kun saivat olla rakentamassa uutta Jumalan seurakuntaa. He eivät tienneet, kuinka suuri rakentamisurakka oli vielä edessä. Vanhemmat näkivät vaatimattoman rakennustyömaan ja itkivät hillittömästi ääneen. He seisoivat yhdessä ja rukoilivat samaa Jumalaa. Itku ja nauru sekoittuivat yhdeksi ääneksi, jota ei voinut kaukaa erottaa toisistaan.

Yhteisellä matkalla

Ehkäpä Psalmi 30 viittasi tekstissään ihmisen elämän eri vaiheisiin sanoessaan: ”Laulakaa Herralle, te Herran palvelijat, ylistäkää hänen pyhää nimeään! Hänen vihansa kestää vain hetken, hänen hyvyytensä läpi elämän. Illalla on vieraana itku mutta aamulla ilo.” Jumalaa pitää meistä huolen ja synkimmälläkin pilvellä on hopeareunus, sillä olemme matkalla kohti kirkkautta. Seurakuntaelämän keskellä aidossa yhteydessä koetaan, kuinka sukupolvien ketju on katkeamaton. Vanhemmat siunaavat ja tukevat nuorempia. Nuoremmat eivät häpeä seurakuntansa elettyä elämää. Paavali näki kuinka uudet sukupolvet istuvat aikaisempien harteilla: ”Minkä olet kuullut minulta ja minkä monet ovat todistaneet, usko se luotettaville ihmisille, jotka sitten ovat soveliaita muitakin opettamaan”, (2 Tim. 2). Jumalan läsnäolossa seurakunnassa sukupolvet voivat yhdistyä Jumalan Hengessä:

”Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin.Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia. Näin teen: palvelijoihini ja palvelijattariini minä vuodatan Henkeni niinä päivinä, ja he profetoivat” (Apt 2).

Jari Portaankorva