Nykyajan yksi piirre ovat erilaiset trendit, joita tulee ja menee yhä nopeammassa tahdissa. Aikaansa seuraavan ihmisen tulee olla tietoinen niistä, ettei häntä koettaisi pysähtyneeksi, jopa vanhanaikaiseksi. Kukapa meistä haluaisi olla sellainen.
Myös hengellisessä elämässä kulkee monenlaisia trendejä. Niiden keskellä huomaan itse palaavani uudestaan meille baptisteille tyypillisiin uskonelämän perusasioihin, joista poimin vain kaksi: Raamattu ja seurakunta. Niiden kautta kasvaa juurevia kristittyjä. Juurevuudella en toki tarkoita sitä, että pidettäisiin tiukasti kiinni kaikesta, mikä kuuluu liikkeemme alkuvaiheisiin. Mutta se, minkä koemme hyväksi ja oikeaksi, kannattaa pitää. Vain se, jolla on juuret, voi kasvaa ”Jumalan antamaa kasvua”.
Baptisteja on kutsuttu Kirjan kansaksi. Me emme ole Suomen Baptistikirkkona edes kirjoittaneet omaa uskontunnustusta, vaan vetoamme siihen, että Raamattu on uskonelämämme ylin ohje. Jotta näin voi olla, meidän on tunnettava tuo kirja – ei vain jotenkin, vaan mahdollisimman hyvin. Olen kuitenkin tavannut uskovia, jotka rehellisesti myöntävät, etteivät ole oikein päässeet Raamatun lukemisen makuun. Se koetaan vaikeana kirjana. Ja tottahan se on, ettei Raamattu avaudu kertalukemalla. Sitä täytyy lukea jatkuvasti ja pysähtyä vielä miettimään lukemaansa.
Raamattu on rehellinen kirja. Se tulee hyvin lähelle meidän arkeamme ja siksikin se kannattaa tuntea. Tuhannet vuodet haihtuvat välistä kun huomaamme, että Raamatun henkilöillä oli ihan samanlaisia ongelmia kuin meilläkin. Ajatellaanpa vaikka Daavidia. Hän oli kuningas. Silti mikään inhimillinen tunne tai kokemus ei näytä olleen hänelle vieras. Hän purki tuntojaan psalmeihin ja tuli antaneeksi meille niiden kautta lohdutusta, ohjausta ja monta hyvää neuvoa.
Sinnikäs raamatunlukija ei todellakaan jää palkkaansa vaille. Mitä enemmän luet, sitä enemmän saat: ”Minä riemuitsen sinun sanastasi niin kuin suuren saaliin saanut” (Ps. 119:162).
Myös yhteen kokoontuva seurakunta kuuluu baptistien juuriin. Se edustaa aivan toisenlaista ajattelua kuin yksilökeskeisyyttä korostava aikamme. Seurakunta on yhteisö, joka parhaimmillaan tukee jäseniään kaikissa elämän eri vaiheissa. Raamattu puhuu siitä Kristuksen ruumiina, jossa kaikki sekä iloitsevat että kärsivät yhdessä toisten jäsenten kanssa. Eli seurakunta vastaa ihan samaan tarpeeseen kuin Raamattu: se tukee ja auttaa meitä arjessa.
Seurakunnan keskellä kukin voi löytää oma paikkansa. Elämän tarkoitus voi toteutua jopa suurelta osin siellä. Osallistuminen yhteiseen työhön sitouttaa ja kasvattaa. Se hioo meitä ja opettaa huomioimaan niin erilaisia ihmisiä kuin näkemyksiäkin. Eivät nämä helppoja asioita ole, tarpeellisia kuitenkin.
Alkuajan kristityt kokoontuivat yhteen ahkerasti. ”Joka päivä he tulivat yksimielisesti koolle temppelialueelle” kirjoittaa Luukas Apostolien teoissa (2:46). Joka päivä tahtoo nykyseurakunnassa supistua yhteen päivään viikossa. Se on aika vähän. Toki se täytyy todeta, että tämän päivän elämä on paljon hektisempää kuin se, missä apostolit elivät. Työ vie yhä useamman voimat niin, ettei aina jakseta tulla. Se on ymmärrettävää. Mutta jos se yksikin kerta alkaa toistuvasti jäädä väliin, olisi varmaan paikallaan miettiä omaa arvojärjestystään. Kenestäkään kun ei yksin kasva juurevaa kristittyä.
Juurevan kristillisyyden varaan rakentuu terve, tasapainoinen uskonelämä. Se varjelee meitä, niin ettemme ole kaikkien trendien mukaansa vietäviä. Paavali sanoin: ”… ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa… vaan… kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä… kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman mukaan, mikä kullakin osalla on” (Ef. 4:14-16).
Anneli Lohikko
