-

|

Kantakaa toistenne kuormia

Iisak Liukko

Eutanasia herättää jälleen keskustelua Suomessa. Se tuntuu olevan sellainen aihe, joka aina säännöllisin väliajoin nousee pinnalle julkiseen keskusteluun. Tällä kertaa keskustelu sai alkunsa viime marraskuussa muutaman entisen kansanedustajan kansalaisaloitteesta eutanasian laillistamiseksi. Aloite sai niin paljon allekirjoituksia, että se etenee eduskuntaan asti.

Kansalaisaloitteen siivittämänä olemme saaneet lukea eri medioista kertomuksia ihmisistä, jotka ovat joutuneet kamppailemaan vaikeiden sairauksien kanssa. Näiden kertomusten tarkoituksena on ollut herättää lukijassa kysymys: Milloin kuolema on paras vaihtoehto?

 

Pelko kivuista ruokkii eutanasiaa

Ihmisten kertomukset saattavat antaa sellaisen kuvan, että Suomi olisi jotenkin jälkijunassa eutanasia-asiassa. Eutanasia on kuitenkin sallittu Euroopassa ainoastaan Hollannissa, Belgiassa ja Luxemburgissa. Muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomen linja on jopa sallivampi, sillä Suomessa itsemurhan avustaminen ei ole rikos. Tämä tarkoittaa esimerkiksi kuolettavan lääkeannoksen asettamista potilaan läheisyyteen hänen pyynnöstään. Norjassa ja Tanskassa itsemurhan avustaminen on kiellettyä ja lainvastaista.

Eutanasiakeskustelu on hyvin pitkälle keskustelua ihmisten peloista. Pelosta mahdollisista kivuista, joita me tai meidän läheisemme joutuvat kokemaan. Historiallisessa mielessä on mielenkiintoista, että nykyinen länsimainen yhteiskuntamme ei näe, että kipu tai kärsiminen voisi missään olosuhteissa tuottaa mitään hyvää. Kärsimys nähdään pelkästään tuhoavana, kokonaan kielteisenä ja täysin turhana asiana.

Toisaalta kipulääkkeiden kehittymisen myötä keskustelu on siirtynyt pelkoon kontrollin menettämisestä ja arvokkuuden menettämisestä. Nykyään varsinkin Yhdysvalloissa keskustelu ei oikeastaan enää pyöri niin paljon kivun ympärillä kuin nimenomaan kontrollin menettämisen pelon ympärillä. Kysymys on valinnasta ja kontrollista, oikeudesta päättää itse, millainen minun elämäni on ja milloin se päättyy.

 

Kristityn kanta?

Mitä sitten meidän kristittyinä, Jeesuksen seuraajina, tulisi ajatella eutanasiasta? Aivan ensimmäiseksi meidän tulee muistaa, että pelko ja epävarmuus sairauksista ja kuolemasta eivät ole vain pinnalla oleva yhteiskunnallinen asia. Ne ovat asioita, jotka koskettavat meitä kaikkia. Meistä jokainen miettii varmasti joskus, millainen meidän tai läheisemme kuolema tulee olemaan, ja se voi olla pelottava asia. Nopea, kivuton ja helppo kuolema, jossa asiat ovat omassa hallinnassamme, voi vaikuttaa todella houkuttelevalta vaihtoehdolta. Se voi vaikuttaa jopa humaanilta tai rakastavalta vaihtoehdolta.

Entinen Canterburyn arkkipiispa, Englannin kirkon johtaja, Lordi Carey on sanonut, että avustettu itsemurha voi joissain tilanteissa olla perustavanlaatuisesti kristillistä. Hänen mukaansa kristillinen rakkaus velvoittaa meitä tarjoamaan nopean ja kivuttoman vaihtoehdon niille, jotka kärsivät elämänsä lopussa. Voiko tällainen vastaus ihmisten kärsimyksiin ja pelkoihin olla kuitenkaan kristillinen vastaus?

 

Kuolemisen tulisi olla helppoa

Meille nykyajan ihmisille tällainen helppo, kivuton ja nopea kuolema voi tuntua joskus hyvinkin houkuttavalta. Jos kysyt ihmisiltä, miten he haluaisivat kuolla, niin yleisin vastaus on, että nukkuessa keskellä yötä, ilman mitään lähestyvästä kuolemasta varoittavaa sairautta tai ongelmaa. Eikö se olisikin mukavaa? Aivan kuin joku vain laittaisi valot pois. Helppoa, siistiä ja käytännöllistä.

Kuitenkin, jos menisimme vaikkapa 300 vuotta taaksepäin, niin tämänkaltaista äkkikuolemaa olisi pidetty kauheana tapana kuolla. Sen aikaisissa liturgioissa nimenomaan rukoiltiin, että Jumala säästäisi heidät sellaiselta kohtalolta; äkkikuolemalta, joka siirtäisi heidät pois tästä maailmasta ilman mahdollisuutta valmistautua siihen, ilman mahdollisuutta sanoa jäähyväisiä läheisille tai ilman mahdollisuutta tehdä sovintoa tai korjata rikkoutuneita suhteita toisten kanssa. Meidän aikamme yksilökeskeinen ihminen kuitenkin ajattelee vain itseään ja on menettänyt uskonsa kuoleman jälkeiseen elämään. Niinpä olemme kääntäneet tämän asetelman päälaelleen.

 

Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja riippuvaiseksi toisista

Jos me haluamme ymmärtää kristillista etiikkaa — miten meidän tulee käyttäytyä ja kohdella toisiamme — meidän täytyy ensin ymmärtää kristillista antropologiaa — mitä Raamattu opettaa ihmisestä.

Kun luemme 1. Mooseksen kirjasta luomiskertomuksen, yksi asia nousee sieltä esiin varsin selvästi. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi. Jokainen meistä on luotu Jumalan kuvaksi. Kenenkään meistä ei tarvitse ansaita tätä oikeutta olla Jumalan kuva. Meidän arvomme ja asemamme ei riipu siitä, mitä me teemme. Se juontuu siitä, keitä me olemme. Meidät on suunniteltu heijastamaan Jumalan olemusta ja luonnetta tähän maailmaan. Ihmisinä olemme ainoat luomakunnan jäsenet koko maailmankaikkeudessa, jotka on luotu Jumalan kuvaksi.

Toinen luomiskertomuksesta nouseva asia on, että meidät on luotu riippuvaisiksi toisistamme. Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään (1.Moos.2:18). Jumala on suunnitellut meidät niin, että me olemme riippuvaisia toisistamme. Tämä aika ja erityisesti länsimainen kulttuuri yrittää väittää, että me emme ole riippuvaisia kenestäkään. Me voimme itse määrätä omasta elämästämme ja sen säännöistä. Tämä ajatus modernista ihmisestä, joka on täysin riippumaton muista, joka tekee itse omat sääntönsä, tekee itse omat valintansa eikä anna muiden vaikuttaa niihin, on kuitenkin pelkkää fantasiaa, mielikuvituksemme tuote, moderni harhakuva.

Meistä jokainen on riippuvainen jostain muusta kuin itsestään. Kukaan meistä ei ole syntynyt eristyksissä olevana yksilönä, erossa muista ihmisistä. Heti syntyessämme me olemme sidoksissa ihmissuhteisiin, halusimme sitä tai emme. Emme voi valita vanhempiamme. Emme voi valita isovanhempiamme tai sisaruksiamme. Pidämme siitä tai emme, me olemme sidoksissa toisiin ihmisiin.

Mutta kyse ei ole vain siitä, että meillä on sukulaissuhteita. Meistä jokainen aivan konkreettisesti tarvitsee toisia ihmisiä. Se tosiasia, että olemme elossa tänään, todistaa siitä.

Kun synnyit tähän maailmaan, et osannut itse tehdä yhtään mitään. Joku on huolehtinut sinusta, ruokkinut sinut, vaatettanut sinut. Ilman muiden apua et olisi selvinnyt.

Kun kasvamme ja ikää tulee lisää, huomaamme, että toiset ihmiset ovat riippuvaisia meistä. Me huolehdimme omista lapsistamme ja toisaalta myös omista vanhemmistamme, kun he alkavat ikääntyä. Ja kun sitten itse vanhenemme, useimmat meistä tulevat jälleen olemaan enemmän tai vähemmän riippuvaisia toisista ihmisistä ja heidän huolenpidostaan. Eikä se ole huono tai paha asia. Se on osa Jumalan suunnittelemaa kertomusta, jossa me elämme. Jumala on suunnitellut ja luonut meidät sellaisiksi.

 

Kantakaa toistenne kuormia

Jumalaa myös kiinnostaa se, miten me elämme tässä maailmassa, jossa olemme riippuvaisia toisistamme. Usein me ajattelemme, että Raamattu on annettu meille, että voimme tietää, kuinka saamme syntimme anteeksi ja voimme päästä oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa. Kuitenkin Paavali kirjoittaa kirjeissään melkein seitsemän kertaa enemmän uskovien välisestä yhteydestä kuin vanhurskauttamisesta, meidän suhteestamme Jumalaan.

Raamattu opettaa, että siitä miten ihminen elää suhteessa toisiin ihmisiin, näemme myös, millainen jumalasuhde hänellä on. Vanhassa testamentissa 5. Mooseksen kirja osoittaa, että vasta silloin kun olemme ruokkineet köyhät ja pitäneet huolta kaikkein huonoimmassa asemassa olevista, vasta silloin voimme sanoa pitäneemme Jumalan käskyt (5.Moos.26:12-14). Uuden testamentin puolella Paavali kirjoittaa samasta asiasta Galatalaiskirjeessä, sen 6. luvussa: Kantakaa toistenne kuormia, niin täytätte Kristuksen lain” (Gal.6:2).

Joku saattaa nyt lukea pari jaetta eteenpäin ja sanoa, että siellä sanotaan myös jakeessa 5, että ”jokaisen on kannettava oma taakkansa. Aivan kuten suomenkielessäkin, myös kreikankielessä nämä sanat ovat kaksi eri sanaa: kuorma ja taakka. Jakeessa kaksi oleva sana kuorma tarkoittaa jotakin todella painavaa kuormaa, mitä on työläs kantaa, kun taas jakeessa viisi oleva sana taakka tarkoittaa paljon kevyempää kannettavaa. Se on se, mikä on annettu sinun vastuullesi, sinun omaksi taakaksesi. Mutta ne raskaat kuormat, vaikeat asiat, niistä meidän on tarkoitus selvitä yhdessä. Me jaamme ne toistemme kanssa ja kannamme ne yhdessä.

Meillä saattaa olla kiusaus ajatella, että emme halua olla taakaksi kenellekään. Olemme mielellämme auttamassa muita, mutta teemme kaikkemme, että emme olisi itse taakaksi muille. Raamattu ei kuitenkaan kehota meitä sellaiseen. Raamattu sanoo, että meidän tulee kantaa toistemme kuormia. Joskus voi olla vaikeampaa ottaa vastaan apua kuin olla antamassa sitä. Ehkä silloin on hyvä muistaa, että sinut on suunniteltu taakaksi minulle ja minut on luotu taakaksi sinulle. Elämä, jonka Jumala on meille antanut ja suunnitellut, tarkoittaa elämää toisten taakkana ja elämää, jossa me itse kannamme toisten taakkoja.

 

Kukaan ei jaksa yksin

Tällainen elämä on kuitenkin kaikkea sitä vastaan, mitä ympäröivä yhteiskunta opettaa meille. Yhteiskunta, joka arvostaa riippumattomuutta. Yhteiskunta, joka arvostaa voittajia ja menestyjiä. Mutta meitä kutsutaan elämään seurakuntana, uskovien yhteisönä, Jumalan periaatteiden mukaan kantaen toinen toistemme taakkoja. Myöntäen sen, että me emme jaksa aina yksin ja että olemme taakkoja toisillemme. Jos me voisimme elää näin, uskon että se olisi mahtava todistus maailmalle, mitä Jumalan rakkaus on ja mitä se saa aikaan. Todistus, jota ei voisi olla näkemättä ja kuulematta.

Raamatussa tai missään yhteiskunnassa, jossa kristinusko on saanut vaikuttaa, itsemurha ei ole koskaan jalo tai kunniakas tapa kuolla. Ennemminkin se on teko, joka kuvastaa epätoivoa ja toivottomuutta. Kuningas Saulin tai Juudas Iskariotin kohtalot opettavat, että itsemurha on toivottomuuden teko ja teko, jota meidän tulee välttää, ei mikään ihmisoikeus. Ajatukset itsemurhasta eivät kuitenkaan ole kovin harvinaisia Raamatun henkilöillä. Jeremia toivoi, että olisi kuollut äitinsä kohtuun, mutta sai huomata, että Jumalalla oli varattuna kansalleen tulevaisuus ja toivo. Myös Job toivoi, ettei olisi koskaan syntynyt, mutta hänellekin Jumala osoitti olevansa paljon suurempi kuin mitä Job oli kuvitellut.

Millainen tulisi olla meidän vastauksemme kristittyinä eutanasiakeskusteluun? Kyllä, meidät on kutsuttu osoittamaan myötätuntoa ja arvostamaan ihmisten valinnanvapautta. Meidän ei kuitenkaan tarvitse tehdä sitä tappamalla ihmisiä. Cicely Saunders, joka oli saattohoidon ja palliatiivisen hoidon pioneeri, on sanonut: ”Kärsimys ei ole kysymys, johon meidän pitää vastata. Se ei ole ongelma, johon meidän pitää löytää ratkaisu. Se on mysteeri, joka vaatii läsnäoloa.”

Meidät on Jeesuksen seuraajina kutsuttu olemaan läsnä ihmisten kärsimyksissä, kantamaan toinen toistemme kuormia. Kristillinen rakkaus ja myötätunto ei tarkoita sitä, että sanomme kärsiville ihmisille, että olisi parempi, jos he saisivat kuolla. Kristillinen rakkaus näkee Jumalan kuvan kaikissa ihmisissä ja se sanoo: ”On hyvä, että olet olemassa.”