-

|

Katse itään

Itäisen ja läntisen kristillisyyden tavat ajatella kehittyivät jo varhain eri suuntiin. Kirkon jakaantuminen vuonna 1054 virallisti sen, mikä jo oli totta. Välirikon symboliksi muodostui sana, jonka lännen kirkko lisäsi alunperin 300-luvulla muotoiltuun Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustukseen. Vaikka filioque (”ja Pojasta”) olikin pikemmin tekosyy kuin syy skismalle, kuvastaa se yhtä itäisen ja läntisen teologian peruseroa. Lännen kirkko teki kolminaisuuden sisäisiin suhteisiin liittyvän filioque-lisäyksen tunnustaakseen Pyhän Hengen lähtevän, ei Isästä, vaan Isästä ja Pojasta. Henki onkin lännessä ymmärretty nimenomaan Kristuksen Hengeksi. Myös Augustinuksen ajatuksella Hengestä Isän ja Pojan välisenä rakkauden siteenä on ollut lännessä vankka asema. Idän Hengelle herkempi, Pojan ja Hengen toisiaan täydentäviä rooleja korostava, ajattelu näki lisäyksen ongelmana muun muassa sen, että se tuntui viittaavan Hengen Pojalle alisteiseen asemaan. Kristologia uhkasi kidnapata pneumatologian, opin Hengestä. Filioque torjuttiinkin idässä harhaoppina.

KUVA: iStockPhoto

Totta on, että läntinen teologia on paavalilaisittain kristologisesti painottunutta. Myös suhteessa Henkeen. Pneumatologia likipitäen liukuu kristologian alle. Helluntai on pääsiäisen jatke tai lisähuomio. Kristuksen työ edeltää ajassa ja arvossa Hengen työtä. Idästä päin katsova näkisi vähemmän rajoja ja enemmän täydentävyyttä ja vastavuoroisuutta Pojan ja Hengen työn välillä. Poika suorittaa työnsä maailmassa Hengen kautta. Toisaalta Poika lähettää Hengen maailmaan. Persoonien työ kietoutuu yhteen eronsa säilyttäen, mutta välttäen arvojärjestykset ja alisteisuudet. Kukaan ei kidnappaa ketään, eikä helluntai ole jatke, vaan lopputulos.

Jos ”kirkkovuotemme” uhkaa päättyä pääsiäiseen, päättyy pääsiäisemme pitkäperjantaihin. Silloin juhlimme ristiä läntisen pelastuskäsityksen sovitusteologisesti painottuneessa hengessä. Ymmärrämme ja koemme olevamme synnin vuoksi nimenomaan syyllisiä. Pelastus on yhtä kuin syyllisyyden ja ristin tarjoaman hyvityksen kohtaaminen. Idässä se taas näyttäytyy ihmisen, turmeltuneen Jumalan kuvan, uudistamisena. Syyllisyyden ja sovituksen oikeudelliset käsitteet eivät siellä siksi avaudu. Ristiä riemukkaammin juhlitaan ylösnousemusta, jossa Kristus on voittanut kuoleman ja turmiovallat, tarjoten Pyhän Hengen dynaamisen ja uutta luovan työn kautta samaa myös ihmiselle. Idästä päin katsovaa ihmetyttää, että meillä selvitään tarvittaessa kevyesti kokonaisista jumalanpalveluksista viittaamatta suoraan ylösnousemukseen. Ylösnousemus on sisäänrakennettu ristiin. Ilman sitä risti olisi turha. Idässä taas tyhjään hautaan sisältyy risti. Miten voittaa kuolema, jos ei kuole. Idän ihmeellisyyksiä päivittelevä voi lukaista Apostolien teoista aivan ensimmäisen kristillisen saarnan, ja todeta Pietarin ortodoksiksi. Ylösnousemus on sanoman selkeä ydin, eikä Henkikään näyttele sivuosaa.

Ristin ja tyhjän haudan välillä vaappuvan on mahdollista valita molemmat. Esikuvia on, sillä ensimmäisinä Kristuksen jälkeisinä vuosisatoina ei hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan erotettu toisistaan. Ei edes juhlimalla niitä erikseen. Yksi pelastusteko, yksi juhla. Se sijoittui sunnuntaihin. Vasta 300-luvulta on peräisin ensimmäinen tieto pitkäperjantaina vietetystä erillisestä Jeesuksen kuoleman muistopäivästä. Alkukristillinen tasapaino ristin ja tyhjän haudan välillä sijainnee nykyisin jossakin idän ja lännen rajamailla. Idemmäs kannattaakin kevään korvalla katsella. Sieltä nousee ikivanha ylösnousemuksen symboli, elämää antava ja kasvun lahjoittava aurinko, jonka arvon talveksi kuolleen pohjolan asukas tuntee nyt voimakkaimmillaan. Sen valossa rakas ristikin loistaa entistä kirkkaammin ja säteilyssä niin kuolema, turmeltuneisuus kuin syyllisyyskin sulavat sulassa sovussa. ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”